yhteiskunta

Vuoden vangittuna ollut Nepalin entinen pääministeri Sher Bahadur Deuba on päässyt vapaaksi sen jälkeen, kun maan korkein oikeus on todennut Deuban vanginneen Kuninkaallisen korruptionhallintakomission toiminnan laittomaksi, kertoo Kathmandu Postin verkkolehti.

Kuningas Gyanendra on käyttänyt korruptionvastaista komiteeansa käsikassaranaan, joka on toiminut käsitellyissä tapauksissa syyttäjänä, valamiehistönä ja tuomarina. Tuomiot korruptiosta ovat rapsahtaneet poliittisin perustein. Pääministeri Deuballe piti keksiä rangaistus, kun kuningas kaappasi vallan itselleen vuosi sitten helmikuussa.

Vapautunut Deuba lupasi ryhtyä aktiiviseen poliittiseen toimintaan pian vapautumisensa jälkeen. Hän liittynee kuningasta vastustavaan demokraattiseen puoluerintamaan, joka on tehnyt sopimuksen kuninkaanvastaisesta liitosta myös maassa verisesti kapinoivien maolaississien kanssa. Liitto boikotoi hiljattain pidettyjä kunnallisvaaleja, joiden äänestysprosentti jäi kahteenkymmeneen.

Nepalilaislehdistössä päätöstä kiiteltiin, sillä sen katsottiin osoittavan, että edes itsevaltainen kuningas ei ole perustuslain yläpuolella.

Sedis vinkkaa Jerusalem Postiin, jonka mukaan Iranissa ollaan käynnistämässä Holokaust-aiheinen pilapiirroskilpailu. Itse olen koettanut miettiä, mikä voisi olla sopiva aihe pohjoismaisten arvojen loukkaamiseen - en usko siihen väittämään, ettei sellaista kuvaa olisi, joka saisi kansan kärttyisäksi. Miettikää vaikka Teemu Mäkeä.

Vastasolvausten miettiminen on kyllä tyylikästä kostoiskuperiaatteen noudattamista. Helvetin typerää, helvetin ennalta arvattavaa. Ihanan helvetistä.

Mielipiteessä on muuten mielenkiintoinen merkintä eurooppalaisen vasemmiston Palestiina-sympatiasta ja siitä, että Saksassa itse asiassa vasemmistohenkiset kallistuvat Israelin puolelle.

Onko Israelin ja Palestiinan tilanne sellainen, että siinä pitäisi olla jonkun puolella? Molemmathan käyttäytyvät kuin teinit testosteronipiikin jälkeen.

Perjantaisissa juhlissa keskustelin erilaisesta elämänpiiristä tulevan ystäväni kanssa hetkisen siitä, ovatko ihmisoikeusjärjestöt puolueettomia. Hän epäili, etteivät ole. “Ovathan ne jollain tavalla kallellaan”, hän sanoi, muttei oikein osannut sanoa mihin suuntaan. Käsitin, että väärään.

Jäin miettimään asiaa taas luettuani Kemppisen tuoreimman kirjoitelman. Kemppinen luettelee pitkän joukon vasemman laidan murhamiehiä ja luo rivien väliin aasinsillan heidän ymmärtäjiensä ja nyt Pohjoismaiden lähetystöjä polttavien hihhuleiden motiivien selittelijöiden välille.

Vino luettelo on (tarpeeksi pitkänä) tehokasta retoriikkaa. Pol pot, Stalin, Mao, Che Guevara. Te, jotka näitä pyöveleitä ymmärsitte, ymmärrätte nyt palestiinalaisia.

Listasta puuttuu nimiä. Pinochet, Franco, Peron, Fujimori. Te, jotka ennen ymmärsitte näitä pyöveleitä, ymmärrätte nyt israelin sionisteja.

Typeryyksiä ovat, tällaiset puheet.

Kylmän sodan aikaan kommunistiblokissa ihmisoikeusjärjestöjä (puhun nyt ennen kaikkea Amnestysta) pidettiin lännen kätyreinä, lännessä kommunisteina. Tasapuolinen tarkastelu ei ollut omiaan tuomaan keneltäkään tunnustusta puolueettomuudesta – pikemminkin tasapuolista syyttelyä puolueellisuudesta. Jos et ollut varauksetta meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

Samantyyppistä henkeä tuntuu nyt olevan ilmassa tämän pilakuvahihhuloinnin osalta. Niitä, joiden mielestä jyllantilaisissa oli vähän omaakin vikaa, syytetään väärällä puolella olemisesta. “Ymmärrätkö niitä sikoja, jotka sytyttävät lähetystöjä tuleen?”

Ei se ole niin. Meissä kaikissa on vikaa. Pyöveleitä ja typeryksiä on kaikilla puolilla. Valitettavasti. Sen tunnustaminen on viisauden alku.

Viisaus on kuitenkin harvinaista tässä maailmassa, pelkään. Aistin ilmassa lynkkausmielialaa. Meillä ja muualla.

Ajauduin eilen puhumaan politiikasta kalliolaisen kuppilan naapuripöytään. Koetin selittää, miten paljon fiksumpaa on pyrkiä ennakoimaan ja ehkäisemään konflikteja kuin varustaa nopean toiminnan joukkoja ja laittaa poikia ottamaan luodin sisuskaluihinsa, kun vierustoverini keskeytti minut.

“Hei kuule, ei niihin nopean toiminnan joukkoihin pakoteta ketään. Ne, jotka sinne lähtevät, haluavat rähinöihin ja sopimusta allekirjoittaessa tietävät, että siinä voi saada kuulan kalloonsa.”

Törmäsin samantyyppiseen argumenttiin käydessäni Isossa-Britanniassa viime syksynä. Katukuvassa oli paljon mainoksia, joissa pyydettiin lahjoittamaan rahaa sotainvalidien rahastoon. “Vittu minä en niille mitään maksa”, tuttavani totesi. “Itse ovat ammattinsa valinneet, ja nyt valittavat että kävi huonosti.”

Ja Meksikossa luuhannut amerikkalainen totesi Irakin sodasta kieltäytyvistä amerikkalaisreserviläisistä: “Mitä ne oikein itkevät, se on ammatinvalintakysymys! Olisi ihan eri asia, jos kyseessä olisi asevelvollisuusarmeija, mutta nuo ovat ilmoittautuneet armeijaan vapaaehtoisesti.”

Ison-Britannian ja USA:n palkka-armeijoiden “vapaaehtoisuudesta” voi toki kiistellä, käytännössähän armeija on sosiaaliturvan korvike köyhille nuorille, joille merijalkaväki on itse asiassa ainoa yhteiskunnallinen turvaverkko. Se ei kuitenkaan ole tämänpäiväinen pointtini.

Pointtini on se, että minua huolestuttaa suhtautuminen sotavoimiin “menköön sinne tappamaan itsensä jos haluavat” –asenteella, sodan moraalisten ongelmien redusoiminen kysymyksi sotaan lähtevän yksilön valinnanvapaudesta. Eilisessä baarikeskustelussa muistutin, että Suomen ollessa EU:n nopean toiminnan joukkojen päivystysvuorossa saatamme joutua lähtemään sotimaan, joten voisi olla fiksumpaa koettaa ehkäistä rähinät ennakolta. “Kuule, ei me sinne jouduta. Sinne lähtevät ne, jotka ovat sinne vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet.”

Eli ihmisten lähettäminen sotimaan ei ole mikään ongelma, jos sotimaan lähtevät ovat palkkasotilaita? Palkkasotilaat eivät ansaitse sääliä, vaan tositoimintaa? Sodassa ei ole siis moraalista ongelmaa, mikäli itse ei ole lähtevien listalla?

Pelkäänpä, että tällainen suhteutuminen alentaa kynnystä lähettää suomalaisia sotimaan maailman kriisipesäkkeisiin. Ja vastaavasti, alentunut kynnys lähettää sotilaita hoitamaan asiat asein saattaa viedä kannatuspohjaa monimutkaisena ja epämääräisenä pidetyltä, mutta ihmishenkiä ja voimavaroja säästävältä siviilikriisinhallinnalta.

Sillä onhan se nyt saatanasti paljon näyttävämpää ampua pahikset rynnäkkökiväärillä kuin rakentaa aserahoilla kouluja, joissa lapsensa oppisivat elämään ihmisiksi. Etenkin, kun voi katsoa uutisista miten amikset hoitavat homman ja nauttia itse omasta korkeakoulutetusta elämästään design-sohvalta.

Hesarissa kerrotaan, että sivarin käyneille halutaan turvata mahdollisuus aseettomaan palvelukseen myös sodan aikana. Uutisen mukaan “halutaan estää se, etteivät aseettomat kriisiajan tehtävät houkuttelisi myös varusmiespalveluksen suorittaneita tiukan paikan tulle ilmoittautumaan sankoin joukoin siviilipalvelukseen.”

Millaistakohan hommaa sitä keksitään, kun jo aivoriihen lähteidea on kehittää jotain tarpeeksi vittumaista? No, samat lähtökohdat tuntuvat olevan samat kuin koko systeemille ylipäätään. Siviilipalvelustahan ei missään vaiheessa ole yritetty kehittää yhteiskuntaa (tai yksilöä) hyödyttäväksi palvelukseksi, vaan sitä käsitellään pakollisena rangaistuksena armeijasta kieltäytyjille. Jos jostakusta tai jollekulle sattuu olemaan siitä hyötyä, se on lähinnä vahinko.

Hesarin jutussa lupaus sivarikoulutuksen kehittämisestä on. Tositoiminnan vittumaisuuden ja hyödyllisyyden yhdistäminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.

Kävin äänestämässä Alppilan vaalipiirissä. Vaalivirkailija oli harmaahapsinen nainen. “Hei, tulin äänestämään. Tämä on varmaan oikea paikka”, sanoin, sanoin sukunimeni, osoitin hänen edessään olevaa taitettua paperiarkkia, jossa oli minun sukunimeni alkukirjain ja annoin ilmoituksen äänioikeudesta ja tarjosin ajokorttia. “Hmph”, nainen sanoi, katsoi pois ja alkoi räpelöidä papereitaan. Vedin ajokorttini takaisin vähän hämmentyneenä. Näytetäänkö se nykyään vasta äänestyslippua antaessa? Olisi pitänyt varmaan lukea se Hesarin äänestysohje ennen saapumista.

“Henkilöllisyystodistus, kiitos”, nainen sanoi hetken kuluttua. Annoin ajokorttini. “Tässä, ole hyvä”, nainen sanoi, antoi äänestyslipun ja katsoi poispäin.

Jaha, ajattelin. Menin koppiin, kirjoitin lippuun numeron, tulin kopista. Katsoin vanhaa naista. Hän ei katsonut minua. Katsoin vaaliuurnan vieressä istuvaa nuorempaa naista, joka viittoili minulle. Hyvä, tuonne siis.

“Hei”, sanoin. “Hei”, nainen vastasi ja nosti leimasinta. Laitoin taitetun äänestyslipun sen alle, hän iski siihen leiman ja avasi uurnan. “Ole hyvä”, hän sanoi. Pudotin äänestylipun, kiitin ja hymyilin.

Jostain minulle tuli kummallinen olo, menin vielä vanhan naisen luo. “Pitikö minun muuten allekirjoittaa se äänioikeustodistukseni?” “Ei, se hmphmphmphmp.” “Jaa, siis se allekirjoitetaan vain ennakkoäänestyksessä?” “Nimphhhph.” Taas katse pois.

Ehkä sillä vanhalla naisella oli vain huono päivä. Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että minä en jotenkin näyttänyt sellaiselta ihmiseltä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt tulla äänestämään. Että kiitti vaan, kun tulit, voisi olla parempi että et.

Näyttää siltä, että pääsen äänestämään vielä uudestaan. Taidan käydä työpaikan vieressä postissa jättämässä ääneni ennakkoon.

“Aluksi hän vierasti ruotsalaisessa kokouksessa sitä, että jokaisen piti puhua ja diskuteerata, mutta pian hän alkoi viihtyä kokouksessa.” Helsingin Sanomat (€) kokouskäytäntötutkijasta.

Mutta niinhän se on. Me suomalaiset olemme oppineet, että kokous on sitä, kun yksi kertoo päätökset ja muut kuuntelevat. Samaten johtaminen. Mikä muuten näkyy vahvan presidentin kaipuuna. Esmes.