yhteiskunta

Palaan toistuvasti miettimään onnea. Tämä ei ole ihmiselle yllättävää, sillä ihminenhän on sellainen apina (via Just Sopivasti), joka kuvittelee, että sen pitäisi olla onnellinen. Muut eläimet voivat vain olla.

Niinpä pistelinkin saman tien kirjakauppaan, kun luin Hesarista filosofi Timo Airaksisen kirjoittaneen buddhalaisesta ajattelusta vaikutteita ottaneen opaskirjan onnellisuuteen.

Kirja tuntui mielenkiintoiselta, koska oletin sen olevan hieman perinteistä self-help–oppaita syvällisempi. Meillä akateemisesti koulutetuilla ateisteillahan on se tutkitusti ongelma, että kovin yksinkertaiset viestit, joita rahvaalle tarjotaan, eivät tuppaa menemään läpi.

Airaksisen kirja oli hiukkasen hämmentävä lukukokemus. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt kyllä filosofian professori on lukenut viime aikoina liikaa Erlend Loea; sanomisen tapa on hyvin samantyyppinen. Airaksinen esittää lakonisesti lauseita, jotka ovat ilmiselvästi ironisia - ja välillä eivät ole. Osin Onnellisuuden opas tuntuu olevan suoraa vittuilua perinteisille onnellisuuden oppaille.

Seuraava ajatukseni oli, että ehkä syyttävällä sormella pitäisi osoittaa kustantajaa tai kustannustoimittajaa, joka todennäköisesti on lukenut jo vuosikausia liikaa Erlend Loea – Airaksisen Onnellisuuden oppaan on kustantanut Erlend Loen suomalaiskustantaja Johnny Kniga, jonka pomo on puskaradion kuljettamien tietojen mukaan itsekin melkoinen Loe-fani.

Lyhyesti: minusta Airaksisen onniopas ei ole erityisemmän hyvä kirja. Fiksut ajatukset on kätketty itsetarkoituksellisen sekundaloelaisen höpöhöpön sekaan. Älkää nyt ymmärtäkö tätä höpöhöpön dissausta väärin: tykkään laadukkaasta höpöhöpöstä ja Erlend Loesta, mutta Airaksisen höpöhöpö ei ole kovin hyvää. Syvällisiä ajatuksia kätkevä self-help -parodia ei oikein toimi, tai oikeammin sanottuna sitä ei ole tehty kovin hyvin.

Ajatuksen tasolla kirjassa on kieltämättä paljon hyvää ja kaunista. Airaksisen perusajatus on, että Suomessa vallitsevan liberalistisen ideologian reittiopas onnellisuuteen on väärä. Me emme saavuta onnea sillä, että saamme kaiken, mitä haluamme. Pitäisi sisäistää buddhalaisuuden idea, jonka mukaan halut tuottavat tuskaa, ja huijata itsensa eroon turhista haluista. Ajatus tuntuu oikealta, joskaan ei kovinkaan uudelta.

Tiukimmillaan Onnellisuuden opas on kohdassa, jossa Airaksinen antaa onnellisuuden oikean määritelmän:

ONNELLISUUS tarkoittaa sitä, että ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä yrittää pois siitä tilanteesta jossa hän juuri sillä hetkellä on. OLLA ONNETON tarkoittaa sitä, että ihmisiä ajetetaan pois sieltä missä hän on onnellinen.

Tästä mennään eteenpäin ja pohditaan yhteiskunnan onnellisuutta ja yksilön onnen ehtoja. Ajatuskehitelmän lopputulos on, että edes buddhalaisesti ajatteleva ihminen ei ole irrallaan maailmasta, vaan onnellisuudelle on jonkin verran ihmisen ulkopuolisia ehtoja.

Airaksisen mukaan onnellisuuden salaisuus on kaiken harmonia. Kaiken harmoniassa yhteiskunnan, luonnon, maailmankaikkeuden ja ihmisen sielun osaset ovat tasapainossa. Epäoikeudenmukainen laki, kipeä keho, materiaalinen puute, sieluun istutettu kulutusmania, saasteet tai huoli maailmankaikkeudesta eivät rasita – ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä pyrkiä pois nykyhetkestä.

Oma tulkintani onnesta? Kaipa se on aika airaslainen. Onnellisuus voisi olla vaikka sitä, että voi vain olla – räpiköimättä siinä ajatuksessa, että jossain muualla olisi onnellisempi ja asiat muutenkin paremmiin.

Yllättääkö ketään, että yhdysvaltalaiset tuntevat paremmin TV-sarjat kuin perustuslakinsa? Kyselyssä vain yksi neljästä amerikkalaisesta osasi nimetä enemmän kuin yhden viidestä perustuslain (ensimmäisen lisäyksen) takaamasta freedomista, mutta yli puolet tunsivat nimeltä vähintään kaksi Simpsons-sarjan perheen hahmoa.

Toisaalta: poikkeaako tämä yhtään Suomesta? Kuinka moni osaisi nimetä enemmän istuvia ministereitä kuin viime kauden Idols-ehdokkaita?

Lueskelin tuoreen Amnestyn raportin tiivistelmää, jossa Ison-Britannian terrorisminvastaisia toimia kuvattiin “kafkamaisiksi”. Sana oli hyvä, se vangitsi paljon omasta käsityksestäni sanan “ihmisoikeudet” sisällöstä - tai oikeastaan sen vastakohdasta.

Oikeudettoman maailman kutsuminen kafkamaiseksi ei aukea, ellei ole lukenut Franz Kafkan Oikeusjuttua. Siinä päähenkilön seuraksi ja piinaksi ilmestyy valtion virkamiehiä, jotka syyttävät häntä kertomatta kuitenkaan mistä ja mihin perustuen. Hiljalleen päähenkilö alkaa itsekin uskoa syyllistyneensä johonkin, vaikkei koskaan tiedä, mihin. Lopulta päähenkilö teloitetaan sen kummempia selittämättä, jos oikein muistan.

Terrorismin vastaisessa taistelussa on paljon tällaisia piirteitä, kun sitä katsoo pidätettyjen kannalta. Ihmisiä pidätetään vuosiksi ilman, että heitä virallisesti syytetään mistään. Miltäköhän mahtaisi tuntua, jos huomaisi yllättäen viettävänsä unettomia öitään valoisassa, humisevassa kahden neliön huoneessa toisella puolella maapalloa ja joutuvansa päivittäin kidutetuksi, koska naapuri on vittumaisuuksissaan väittänyt minua terroristiksi miehitysjoukkojen tiedustelupalvelulle? Missä vaiheessa sitä alkaisi itsekin epäillä, että on syyllistynyt johonkin? Ehtisikö, ennen kuin kiduttaisivat kuoliaaksi?

Ihmisoikeusväkeä syytetään aina toisinaan jonkin sortin hihhuleiksi. Idealististahan kansainvälisen oikeusjärjestelmän parantaminen on - inhorealisti menisi vain virran mukana ja koettaisi pysytellä turvallisesti voittajien puolella - mutta minun on vaikea mieltää kafkalaisen oikeusjärjestyksen kritiikkiä muumimammailuksi.

Kirjoittelin joulukuussa venäläisnaisten ahdingosta. Lähisuhdeväkivalta on maassa hemmetin yleistä, eikä kukaan tee asialle mitään. Suomen Amnestylla on nyt verkossa vetoomus, jossa vaaditaan Vladimir Putinia puuttumaan vaimonhakkaajien toimintaan ja tekemään selväksi, että vaimon piekseminen ei kuulu miehen perusoikeuksiin. Käykäähän allekirjoittamassa.

Ja jos joku ei ole vielä käynyt vaatimassa pisteen pistämistä suomalaiselle vaimonhakkausperinteelle, niin käykää nyt. Amnesty vetoaa lähisuhdeväkivaltaa vastaan, ja nimiä on kasassa 19000. Kahdenkymmenentuhannen nimen tavoitteen saavuttamiseen on aikaa vielä pari viikkoa.

Vuoden vangittuna ollut Nepalin entinen pääministeri Sher Bahadur Deuba on päässyt vapaaksi sen jälkeen, kun maan korkein oikeus on todennut Deuban vanginneen Kuninkaallisen korruptionhallintakomission toiminnan laittomaksi, kertoo Kathmandu Postin verkkolehti.

Kuningas Gyanendra on käyttänyt korruptionvastaista komiteeansa käsikassaranaan, joka on toiminut käsitellyissä tapauksissa syyttäjänä, valamiehistönä ja tuomarina. Tuomiot korruptiosta ovat rapsahtaneet poliittisin perustein. Pääministeri Deuballe piti keksiä rangaistus, kun kuningas kaappasi vallan itselleen vuosi sitten helmikuussa.

Vapautunut Deuba lupasi ryhtyä aktiiviseen poliittiseen toimintaan pian vapautumisensa jälkeen. Hän liittynee kuningasta vastustavaan demokraattiseen puoluerintamaan, joka on tehnyt sopimuksen kuninkaanvastaisesta liitosta myös maassa verisesti kapinoivien maolaississien kanssa. Liitto boikotoi hiljattain pidettyjä kunnallisvaaleja, joiden äänestysprosentti jäi kahteenkymmeneen.

Nepalilaislehdistössä päätöstä kiiteltiin, sillä sen katsottiin osoittavan, että edes itsevaltainen kuningas ei ole perustuslain yläpuolella.