yhteiskunta

Yleinen varallisuuden kasvu ja siitä seuraava yhä useampien mahdollisuus valita luksusta aiheuttaa ympäristölle yhä pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen on hankalaa, koska vapautta valita luksus on ikävä rajoittaa.

Viime viikonlopun kirjoitelmani karppaamisen ympäristöetiikasta herätti keskustelua. Samaa ovat tehneet satunnaiset tekstini yksityisautoilusta. Ehkä voisinkin nyt koettaa vetää ajatuksiani vähän yhteen.

Minusta yksityisautoilu on äärimmäisen mukavaa. Autolla on kiva ajaa ja sillä pääsee paikkoihin kuivana, nopsasti ja kaiken lisäksi ilman, että tarvitsee katsella kaiken maailman pummeja ja punkkareita naapuripenkissä. Tunnen myös monia ihmisiä, jotka asuvat paikoissa, joissa oma auto on ainoa tapa saada asioita hoidettua millään mittapuulla järjellisessä ajassa. Ymmärrän hyvin, että monien mielestä heillä ja heidän lapsillaan on oikeus hankkia juuri niin monta autoa kuin varat antavat myöten.

Syön satunnaisesti lihaa ja toisinaan se on vallan mainion makuista. Olin aiemmin kasvissyöjä, mutta nuorempana olen myös metsästänyt. Minusta ihmisellä on oikeus tappaa eläin ravinnoksi. Näinhän se menee luonnossakin.

Lihan tuottaminen kuitenkin kuluttaa balttiarallaa kymmenen kertaa niin paljon energiaa kuin kasvien viljely. :”(YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö todisti hiljan, että lihantuotanto on suurempi hiilidioksiidin päästäjä kuin koko kuljetusala.)”: Lisäksi se pakottaa tehostamaan tuotantoa, mikä usein johtaa eläimien melko hurjaan kohteluun. Vaikka eläinten tappaminen ravinnoksi on minusta okei, niiden elinikäinen kiduttaminen alkaa jo tuntua moraalisesti arveluttavalta.

Yksinään kulkevat autoilijat puolestaan päästävät ilmaan rutkasti enemmän saasteita kuin tehokkaan julkisen liikenteen käyttäjät. Lisäksi autoille pitää rakentaa teitä ja parkkipaikkoja, mikä syö taas luonnonvaroja, tuottaa melusaastetta ja pakottaa peittämään määrättömät määrät hyvää rakennusmaata asfaltilla. Yksilölle oman ratkaisun hinta ei ehkä ole turhan kova, mutta yhteiskunnalle kokonaiskustannus on melkoinen.

Eliittien ^[1] harrastama luksus ei ole käytännössä merkittävä ympäristöongelma, koska määrät ovat pieniä. Moraalisesti se toki on väärin, jos kuningas syö kermaleivoksia, kun kansa samaan aikaan näkee nälkää.

Sekään ei ole ongelma, jos suuret joukot ihmisiä silloin tällöin hemmottelevat itseään ympäristöä hieman turhan paljon kuormittavalla luksuksella. Kyllä se luonto sen kestää.

Käytännön tilanne muuttuu, kun valtavat massat ihmisiä vaurastuvat niin, että heillä on varaa pieneen luksukseen, kuten vaikkapa autolla köröttelyyn tai pariin reiluun liha-ateriaan joka päivä. Tässä on ekokeskustelun suuri rintamalinja: Itse kukin vihastuu kulutusta arvosteleville viherpiiperöille, jotka vaativat rajoituksia valinnanvapauteen juuri silloin, kun itsellä alkaa olla varaa valita arkeen myös kiva eikä vain välttämätöntä.

Massakulutuksen ongelmia ei ratkaista yksilöiden omaan valintaan vetoamalla. Vaikka ihminen tietäisi hyvin massaautoilun ja lihatalouden ympäristölle aiheuttamat ongelmat, oma panos kokonaisuudessa on niin pieni, että omasta mukavuudesta tinkiminen ei tunnu mielekkäältä. Jos muut eivät tingi, maailma ei pelastu omasta uhrauksesta huolimatta. Jos kaikki muut tinkivät, maailma ei tuhoudu siihe, että itse ottaa vähän tai hieman enemmänkin luksusta.

Vapaaehtoisesti omasta edustaan tinkivä viherpiiperö onkin lopulta idiootti, joka kärsimyksellään maksaa vapaamatkustajankin ekolipun.

Mutta mitä tehdä? Lihansyönti ja autoilu tiukkaan valtiolliseen kontrolliin? Ikävältä kuulostaa moinen sääntelyvalta — eikä sille kyllä kansanvallassa saa kerättyä poliittista kannatustakaan. Ehkä sitä pitää vain tyytyä odottamaan parempaa tulevaisuutta, jossa insinöörit korjaavat maailman virheet ilman, että kenenkään tarvitsee tinkiä oikeudestaan luksukseen.

Annamari Sipilä oli kirjoitellut päivän Hesariin hyvän jutun kympin tytöistä ja siitä, miten koulussa hyvin pärjäävät tytöt eivät saa sitä arvostusta joka heille kuuluisi. Syytä tähän ei jutussa oikein löytynyt, mutta asiaa katseltiin monelta kantilta. Sipilä lopetti juttunsa havaintoon, että taaskin kun piti puhua tytöistä, alettiin puhua pojista.

Heitänpä nyt ajatuksen pojista minäkin: minusta myöskään kympin poikia ei yleensä pidetä neroina, vaan pinkoina – samalla tavalla kuin tyttöjäkin. Sen paremmin kympin pojista kuin tytöistäkään ei yleensä povata maailmanvalloittajia, vaan ahkeria ja korkeasti koulutettuja työmyyriä. “Menee varmaan tutkijaksi yliopistoon”, ajattelee sukulaistäti.

Kovimmat odotukset laitetaan niille, jotka pystyvät saamaan hyviä (vaikkei välttämättä huipputason) arvosanoja ilman suurta ponnistelua, pärjäävät sosiaalisesti erinomaisesti ikäistensä joukossa ja ovat osoittaneet kykynsä saada minkä haluavat, eli ovat riittävän röyhkeitä. Näissä tyypeissä on sekä tyttöjä että poikia, tosin useammin jälkimmäisiä. Sanotaan näitä vaikkapa ysin tytöiksi ja pojiksi.

Kympin tyypit ovat kirjaviisaita, ysin oppilaat käytännönälykkäitä. Ysin tytöt ja pojat ovat insinöörityyppiä: he eivät pyri täydellisyyteen vaan riittävän hyvään, koska paras on hyvän pahin vihollinen. Siihen menee liikaa aikaa.

Ne ovat nämä katunokkelat ysin tytöt ja pojat, jotka kurnuuttavat ylikilttejä ja pedantteja kympin oppilaita sitten työelämässä. Tyttöjä ja poikia.

Suurin osa kavereistani on sitä ihmistyyppiä, joka oli koulukiusaamisen ottavana osapuolena: sellaisia vähän erilaisia nuoria, osa ehkä vähän sisäänpäin kääntyneitä, kukaan ei harrastanut jääkiekkoa tai ollut koulun cheerleader-joukkueessa, ^[1] Suurimmalla osalla heistä menee nyt pirun hyvin: lähes jokainen pääsi siihen kouluun, mihin halusi ja aloittelee nyt opintojenjälkeistä uraa: heistä on tullut toimittajia, tiedottajia, nokian kovapalkkaisia diplomi-insinöörejä, yliopistotutkijoita, graafisia, teollisia ja vaatesuunnittelijoita, kovassa uranousussa olevia nuoria virkamiehiä, joistain kunnon julkkiksiakin.

Olen elänyt maailmassani siinä illuusiossa, että me olimme niitä, jotka voitimme: me pääsimme sinne, minne halusimme ja teemme asioita, joilla on meille merkitystä. Sen perusteella, mitä olin muutamasta kiusaajaksi muistaneesta ala-astetutustani kuullut, arvelin nöyryyttäjien joutuneen sivuraiteille. Yksi oli marketin kassana, toinen alkoholistihoitolassa, kolmas kuollut.

Viime vuoden puolella olimme tulenpyörityskeikalla bisnesihmisten megasyntymäpäivillä, missä minulle aukesi toinen todellisuus. Kun yksi juhlakaluista, valkoiseen pukuun ja hattuun sonnustautunut keski-ikäistyvä äijä, sihtaili esiintyjäryhmämme valmisteluita kalliinoloisella, lasertähtäimellä varustetulla hernepyssyllään ja nauroi aina huomatessaan olevansa häiriöksi, tajusin: tuonne se toinen puoli takapihan bullyistä menee! Ne perkeleet ottivat voiton omalla kentällään!

Tuija kirjoitti ennen joulua kiltteydestä, Kjell Westön ja Annamari Sipilän sanoin, ja olin kovin samaa mieltä. Minusta kiltteys on viisautta. Vaan valitettavasti ilkeydellä ja röyhkeydelläkin pääsee pitkälle, kun valitsee alansa oikein.

Osasta kiusaajia tulee epäonnistujia, jotka ampuvat kuulan kalloonsa ennen 25-vuotispäiväänsä. Osa kiusaajista nöyryyttää itselleen tien kovapalkkaisiksi, vittumaisiksi pomoiksi. Tämä oivallus voidaan kirjata suureen elämänkirjaani yhtenä katkerana havaintona siitä, että oikeudenmukaisuutta ei anneta. Elävässä elämässä paha ei saa palkkaansa, vaan toisinaan kovaa palkkaa.

Onko tässä muuten perimmäinen selitys siihen, että bisnesmaailman harmaat pukumiehet ovat tuhoamassa maailmamme täydellisellä sosiaalisella ja ekologisella vastuuttomuudellaan? Eikö se johdukaan systeemistä, kuten olen olettanut, vaan keskeisten tekijöiden henkilökohtaisista taipumuksista pahaan?

Palaan toistuvasti miettimään onnea. Tämä ei ole ihmiselle yllättävää, sillä ihminenhän on sellainen apina (via Just Sopivasti), joka kuvittelee, että sen pitäisi olla onnellinen. Muut eläimet voivat vain olla.

Niinpä pistelinkin saman tien kirjakauppaan, kun luin Hesarista filosofi Timo Airaksisen kirjoittaneen buddhalaisesta ajattelusta vaikutteita ottaneen opaskirjan onnellisuuteen.

Kirja tuntui mielenkiintoiselta, koska oletin sen olevan hieman perinteistä self-help–oppaita syvällisempi. Meillä akateemisesti koulutetuilla ateisteillahan on se tutkitusti ongelma, että kovin yksinkertaiset viestit, joita rahvaalle tarjotaan, eivät tuppaa menemään läpi.

Airaksisen kirja oli hiukkasen hämmentävä lukukokemus. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt kyllä filosofian professori on lukenut viime aikoina liikaa Erlend Loea; sanomisen tapa on hyvin samantyyppinen. Airaksinen esittää lakonisesti lauseita, jotka ovat ilmiselvästi ironisia - ja välillä eivät ole. Osin Onnellisuuden opas tuntuu olevan suoraa vittuilua perinteisille onnellisuuden oppaille.

Seuraava ajatukseni oli, että ehkä syyttävällä sormella pitäisi osoittaa kustantajaa tai kustannustoimittajaa, joka todennäköisesti on lukenut jo vuosikausia liikaa Erlend Loea – Airaksisen Onnellisuuden oppaan on kustantanut Erlend Loen suomalaiskustantaja Johnny Kniga, jonka pomo on puskaradion kuljettamien tietojen mukaan itsekin melkoinen Loe-fani.

Lyhyesti: minusta Airaksisen onniopas ei ole erityisemmän hyvä kirja. Fiksut ajatukset on kätketty itsetarkoituksellisen sekundaloelaisen höpöhöpön sekaan. Älkää nyt ymmärtäkö tätä höpöhöpön dissausta väärin: tykkään laadukkaasta höpöhöpöstä ja Erlend Loesta, mutta Airaksisen höpöhöpö ei ole kovin hyvää. Syvällisiä ajatuksia kätkevä self-help -parodia ei oikein toimi, tai oikeammin sanottuna sitä ei ole tehty kovin hyvin.

Ajatuksen tasolla kirjassa on kieltämättä paljon hyvää ja kaunista. Airaksisen perusajatus on, että Suomessa vallitsevan liberalistisen ideologian reittiopas onnellisuuteen on väärä. Me emme saavuta onnea sillä, että saamme kaiken, mitä haluamme. Pitäisi sisäistää buddhalaisuuden idea, jonka mukaan halut tuottavat tuskaa, ja huijata itsensa eroon turhista haluista. Ajatus tuntuu oikealta, joskaan ei kovinkaan uudelta.

Tiukimmillaan Onnellisuuden opas on kohdassa, jossa Airaksinen antaa onnellisuuden oikean määritelmän:

ONNELLISUUS tarkoittaa sitä, että ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä yrittää pois siitä tilanteesta jossa hän juuri sillä hetkellä on. OLLA ONNETON tarkoittaa sitä, että ihmisiä ajetetaan pois sieltä missä hän on onnellinen.

Tästä mennään eteenpäin ja pohditaan yhteiskunnan onnellisuutta ja yksilön onnen ehtoja. Ajatuskehitelmän lopputulos on, että edes buddhalaisesti ajatteleva ihminen ei ole irrallaan maailmasta, vaan onnellisuudelle on jonkin verran ihmisen ulkopuolisia ehtoja.

Airaksisen mukaan onnellisuuden salaisuus on kaiken harmonia. Kaiken harmoniassa yhteiskunnan, luonnon, maailmankaikkeuden ja ihmisen sielun osaset ovat tasapainossa. Epäoikeudenmukainen laki, kipeä keho, materiaalinen puute, sieluun istutettu kulutusmania, saasteet tai huoli maailmankaikkeudesta eivät rasita – ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä pyrkiä pois nykyhetkestä.

Oma tulkintani onnesta? Kaipa se on aika airaslainen. Onnellisuus voisi olla vaikka sitä, että voi vain olla – räpiköimättä siinä ajatuksessa, että jossain muualla olisi onnellisempi ja asiat muutenkin paremmiin.

Yllättääkö ketään, että yhdysvaltalaiset tuntevat paremmin TV-sarjat kuin perustuslakinsa? Kyselyssä vain yksi neljästä amerikkalaisesta osasi nimetä enemmän kuin yhden viidestä perustuslain (ensimmäisen lisäyksen) takaamasta freedomista, mutta yli puolet tunsivat nimeltä vähintään kaksi Simpsons-sarjan perheen hahmoa.

Toisaalta: poikkeaako tämä yhtään Suomesta? Kuinka moni osaisi nimetä enemmän istuvia ministereitä kuin viime kauden Idols-ehdokkaita?