verkkokeskustelu

Olen ihmetellyt viime aikoina keskustelemista.Asia oli mielessäni jo ennen kuin törmäsin Hetan kommenttiin, joka onnistui kiteyttämään omia ajatuksiani:

Joidenkin ihmisten kanssa ei vain kohtaa, vaikka kuinka puhuisi samaa kieltä. Saattaa jopa puhua samasta asiasta ja olla samaa mieltä, mutta keskustelusta ei tule mitään muuta, kuin väärinymmärrysten ja kummallisten tulkintojen ja puolustusasemien juhlaa.

Gradun kirjoittamista vältellessäni olen viettänyt paljon aikaa verkossa, lueskellut keskustelupalstoja ja blogeja. Monet ovat verkossa keskustellakseen. Välillä on vain vaikea hahmottaa, miksi.

En nyt tarkoita sellaisia keskusteluita, joiden ilmiselvä ja ensisijainen tarkoitus on tarjota mahdollisuutta keskusteluun. Niissähän tällainen “miksi olet mukana” -kysymyksenasettelu on jotakuinkin mieletön. Tarkoitan nyt sellaisia keskusteluita, jotka ainakin näennäisesti pyrkivät sisällöllisesti johonkin. Jos hakisi vertauskohtaa arkielämästä, niin nämä sosiaalisuutta sosiaalisuuden vuoksi -keskustelut vastaisivat jotakuinkin baaripuhetta, vakavammat jonkinlaista vapaa-ajan älykköseminaaria.

Niin, ihmettelen miksi ihmiset osallistuvat (verkossa) suuriin keskusteluihin politiikasta, yhteiskunnasta, tieteestä, taiteesta, jne.

Ehkä eniten tähän ihmettelyyn on yllyttänyt Näkökulma-keskustelupalstan seuraaminen. Ensisilmäyksellä paikka vaikutti lupaavalta. Ja oikeastaan vielä toisellakin – olin jo aiemmin tutustunut pinnallisesi paikkaan, unohtanut sen ja nyt viikko sitten löysin sen uudestaan. Näennäisesti foorumilla keskustellaan fiksuja, ja keskustelijat esittävät verrattain hyvin ja sivistyneesi perusteltuja argumentteja. Ei siis kielivirheistä jankkaamista, hymiöitä ja v-tyyliä.

Tarkemmalla lukemisella keskustelu alkaakin sitten näyttää erilaiselta. Sivistyneehkön kielen alle kätkeytyy vittuilua, jankkaamista ja poteroihin linnoittautunutta “minä olen oikeassa enkä mielipidettäni muuta” -asennetta.

Mistä palataan alkupuolen kysymykseeni: Mitkä ovat ne syyt, jotka saavat ihmiset osallistumaan vakavaan keskusteluun?

Lienee rehellistä purkaa tässä vaiheessa oma idealistinen käsitykseni yhteiskunnallisesta, ja ylipäätään kaikenlaisesta vakavasta, keskustelusta. Nähdäkseni keskustelu on, tai sen ainakin tulisi olla, yhteisymmärrykseen tähtäävää kommunikointia – siis asioiden yhteiseksi tekemistä. Jos yksimielisyyteen ei voitaisikaan päästä, vaikkapa eturistiriitojen vuoksi, keskustelun avulla osapuolten on mahdollista ymmärtää toistensa ajattelua.

Tästä seuraa, että keskusteluun osallistumisen syy olisi pyrkiä löytämään yhteisymmärrys. Keskustelun kautta keskustelija siis

• pyrkii täydentämään omaa ymmärrystään toisia osapuolia kuuntelemalla
• pyrkii täydentämään toisten osapuolten ymmärtämystä tuomalla esiin omia näkökantojaan

Voidaan ajatella, että tällaisen keskustelun kautta rakennetaan yhdessä ymmärrystä jaetusta maailmasta. Tämä käsitys edellyttää, että maailma mielletään sosiaalisesti kostruoituneeksi. Sosiaalisista faktoista ei ole olemassa objektiivista tulkintaa, vaan sellainen pitää muodostaa keskustelemalla.

Keskustelemalla maailma siis paranee, koska se auttaa hahmottamaan ongelmia useista näkökulmista. Ja verkko puolestaan parantaa keskustelumahdollisuuksia. Dan Gillmor tiivistää verkkoyhteisönsä tervetulijaisviestissä (linkistä kiitos media=blogille):

The promise of the Internet was simple, but incredibly powerful: to be a medium through which we could connect and collaborate, for mutual benefit. It’s happening. As the Net matures, we are learning to write as easily and fluently as we read.

Ja sitten tulee keskusteluun mukaan tuhansia viestejä jättänyt nimimerkki x ja toteaa, että “haistapaskamulkku, lue lisää, imemunaajavikisi, älä tule isommillesi aukomaan”.

Eivät kaikki ole keskusteluissa parantamassa omaa ymmärrystään, eivät todellakaan. Maailman parantamisenkin kanssa on vähän niin ja näin. On siis haettava muita selityksiä (eli pyrittävä ymmärtämään).

Pidetään kiinni yhä alkuperäisestä määritelmästä keskustelusta maailmanparannuksen paikkana. Vaikka pyrkimyksenä on rakentaa yhteinen ymmärrys, ei tietenkään kyseessä ole välttämättä puolivälistä poikki – kompromissi. Tilanteessa, jossa keskustellaan vaikkapa naisten ja miesten tasa-arvosta, tällaisen ratkaisun löytäminen voi olla jopa hankalaa.

Keskustelussa voi olla mukana siis vakuuttaakseen toisen osapuolen omalle kannalleen, yhteisen hyvän nimissä.

Mutta onko keskustelussa mielekkyyttä, jos toinen osapuoli on lähtökohtaisesti aina oikeassa? Täyttääkö keskustelu määritelmänsä, jos molemmat eivät ole mukana valmiina muuttamaan käsitystään keskusteltavasta asiasta? Olisiko silloin kyseessä pikemminkin luento tai oppitunti?

On mielenkiintoista, miten mielipiteen vaihtamista pidetään sosiaalisessa säännöstössä epäilyttävänä. Jos keskustelun osapuoli katsoo tulleensa vakuutetuksi ja omaksuu alkuperäisestä poikkeavan näkemyksen keskustelun kuluessa ja sen seurauksena kääntyy kannattamaan toista näkemystä, hänen katsotaan “hävinneen” keskustelun. Tämä sosiaalinen laki johtaa siihen, että keskustelijan kannattaa kasvojensa säilyttämiseksi pitää mahdollisimman kauan kiinni omasta alkuperäisestä näkemyksestään. Ja tästä seuraa, että keskustelun kyky tuottaa yhteistä ymmärrystä heikkenee, koska kaikkien kannattaa pitää kiinni ennakkokäsityksistään.

Mahdollisuus hävitä keskustelu palauttaa meidät toisenlaiseen keskustelun määritelmään. Keskustelu voidaan nähdä myös vöittelynä; pelinä, jossa yhteisen ymmärryksen sijaan tavoitellaan voittoa vastapuolesta. Tästähän on kyse esimerkiksi väittelykilpailuissa, joissa keskustelun osapuolille annetaan aihe ja jonka puolesta heidän on väiteltävä riippumatta omasta suhtautumisesta kyseiseen aiheeseen väittelyn ulkopuolella.

Tällainen näkemys keskusteluista tuntuisi sopivan omaa idealistista käsitystäni paremmin moniin nettikeskusteluihin. Ihmiset ovat mukana voittaakseen, ollakseen parempia. Tässä tilanteessa myös vastaväittelijään kohdistuvat loukkaukset, ns. ad hominem -argumentit, muuttuvat ymmärrettäviksi. Ymmärtäminen ei ole tärkeää. On tärkeää olla häviämättä.

Keskusteluun osallistutaan siis siksi, että sen kautta on mahdollista saada mainetta ja kunniaa. Keskustelulla ei paranneta maailmaa, vaan omaa asemaa. Keskustelija ei kaipaa ymmärrystä, vaan huomiota.

Richard Leader löytää artikkelissaan Kill Your Blogs yhtymäkohtia tällaisen “keskustelu”kulttuurin ja blogistanin välillä. Leaderin mukaan valkoiset, anglosaksiset miehet ovat löytäneet bloggaamisen juuri siksi, että sen tarjoama mahdollisuus osallistua ja kerätä irtopisteitä “älykkäästä keskustelusta” ovat melkoisen hyvät. (via media=blogi)

The ability of third-parties to post instantaneous comments to most blogs is the primary aspect of the genre’s appeal, as are various “trackback” features that allow the owner of one blog to inform owners of other blogs that they are being discussed, perhaps rallying them (and all of their readers) as potential audience members. While ostensibly another social aspect of blogs, this must be weighed against the evidence concerning conventional notions of literacy: the explosive popularity of blogs is in no small part due to the fact that men can actively express themselves not just in their own blogs, but in those of others, reading only so much as they need to in order to form their own rebuttal—which one can imagine to be quite a meager amount of reading indeed. Writing has become the new reading, subject to the “if a tree falls in the forest” effect: reading as an activity only possesses efficacy when it can be proven, empirically, by immediate material benefit. This is something that renders blogs exceedingly valuable to the masculine mind beset by doubt. Despite our gender’s happy illiteracy, we have always managed the lion’s share of letters to the editor in other venues as well; here, the rewards for being a ‘reader’ have never been so enticing.

Kiusallista taitaa olla sekin, että suuri osa ihmisistä tulkitsee keskustelun pikemminkin tämän jälkimmäisen kuin aiemmin esittämäni idealistisen tulkinnan mukaan. Siitä puolestaan seuraa, että ne, jotka eivät ole kiinnostuneet itsetehostuksesta, välttävät keskusteluun osallistumista, koska eivät halua saada sosiaalista leimaa itsekeskeisinä mulkkuina.

Uh… Tämäkin merkintä kasvatti stigmaa otsassani. Olisi kai ollut järkevämpää olla kirjoittamatta mitään, taas.

edit: Keskustelussa on kysymys ihmisistä, ja Flame Warriors esittelee ansiokkain karikatyyrein verrkokeskustelijoiden karikatyyrit.