valokuvaus

On aika pollea olo nimittäin, kun oma proggis pääsee Popphotoon.

Käsittääkseni kyseessä on noin suurin piirtein maailman laajalevikkisin kameralehti, mutta saatan olla väärässä. Vanha ja maineikas lehti joka tapauksessa, nykyisellään minun makuuni vähän turhan kamerarunkkauskeskeinen, mutta silti.

Lehden toimittaja teki sähköpostitse haastiksen ja editoi käsittämättömästä englannintapaisesta mongerruksestani ihan mukavan tekstinpätkän. Juttu on jo nyt netissä, ja postissa pitäisi olla tulossa muutama näytekappale ihan printtilehteäkin.

Pauli istui Helsinginkadun apteekin nurkalla tissuttelemassa ystävänsä kanssa keskiolutta arkiiltapäivänä. Kaveri ei halunnut kuvaan. “Sun pitäis kysyä kriminaalihuoltoyhdistyksestä, jos haluut ottaa musta kuvia.” Keskustellessa selvisi, että kaveri oli vieläkin valvonnassa, pitkän vankilakakun jälkeen. Ammuskelua, tappoa. “Oho, kova jätkä”, sanoin. “Ei se kenestäkään kovaa jätkää tee. Hei, nyt kun sä otat kuvia, niin käyksä hakemassa pullon viinaa?”

Pauli ei ollut eikä yrittänyt esittää kova jätkä, vaan hymyili ja jutteli pieniä mukavia. Välillä ilme tosin meni vakavaksi, esimerkiksi silloin kun hän kertoi oman valokuvausharrastuksensa loppumisesta. “Kamat piti myydä pois. Tuli ongelmia, jouduin vähäksi aikaa vankilaan ja jotain sellaista.” Pikkurötöksiä, ei mitään kovin vakavaa, mutta elämä kyllä meni raiteiltaan ja harrastus jäi.

“Siinä tekin kaverukset, ootteko koskaan ollut töissä?” ohikulkeva keski-ikäinen nainen huikkasi. Ei ollut tuttu. “Onks sulla?” Pauli vastasi. Seurasi harmitonta kinastelua, sellaista tätien ja juoppojen tavanomaista pikkunahistelua. Ilme meni sananvaihdon jälkeen taas peruslukemille. “Hyvähän se on huudella työpaikasta, mutta mäkin oon eläkkeellä. Mulla on aivovamma ja vähän muutakin, en mä voi töihin mennä.” Kunnon kotiakaan ei ole. Pauli punkkaa Rälläkässä, Pelastusarmeijan asuntolassa.

Katujen perusjengiä, siis.

En lupautunut viinadiileriksi, mutta kiitin juttutuokiosta ja toivotin hyvää jatkoa. “Hei, kaikkea hyvää sullekin”, kaverukset vastasivat. “Sä oot vielä nuori, sulla on kaikki mahdollisuudet edessäs.”

Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”

Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”

Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.

Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.

Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.

Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.

Valokuvatorstain 88. haaste on “Aatteen palo”.

Tämä kuva on kahden vuoden takaa Nepalista. Demokratiaa vaativat mielenosoittajat ovat peittäneet kuningas Birendran patsaan Signh Durbar -palatsin, siis Nepalin parlamenttitalon, edessä. Palatsin edustalla oli noin 20.000 ihmistä vaatimassa kuninkaan eroa ja parlamentin vallan lisäämistä sekä uutta perustuslakia.

Oli päivä, jolloin parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen - sen jälkeen, kun kuningas Dipendra oli kaapannut kaiken vallan vetoamalla poikkeustilaan maoistikapinallisia vastaan käydyn sisällissodan takia.

Aatteen paloa oli. Olin seuraamassa yli 200.000 ihmisen mielenosoitusta päivää aiemmin. Siellä tilanne meni varsin kuumaksi, ja niskaan satoi pikkukiveä ja kepinsälikkää, kun puheet eivät miellyttäneet kuulijoita. Vellovasta menosta kertoo sekin, että kuukauden kestänyt matkani alkoi hindukuningaskunnasta, mutta pois lensin maallisesta tasavallasta.

Nepalilaisethan valitsivat uuden parlamentin tänä keväänä. Suurimmaksi puolueeksi nousivat maoistit, siis vanhat punakapinalliset.

Valokuvatorstaissa muita vilkaisemisen väärtejä:

• Vaavaavaa kirjoittaa mielenkiintoisesti Kuubasta,

• Aimariilla on pikku batman vauhdissa hauskassa kuvassa

• Nokkosella aate palaa silmissä

• Nukella lippu liehuu muurahaisyhdyskunnassa, hauska idis

• Lasse on löytänyt poikkeavan näkökulman

Olin kävellyt aika pitkään kaupungilla etsimässä sopivaa kuvattavaa, kun näin Soilan. Hänessä kiinnitin huomiota kahteen asiaan: tyyllikkääseen blondipinkki -lookkiin sekä tapaan lukea kirjaa kävellessä. Kävelin perään, esittäydyin ja pyysin saada ottaa hänestä kuvan.

Pinkki nahkatakki oli lähempääkin katsoen hieno. Soila kertoi sen olevan oikea löytö: “Maksoin siitä euron!” Kääntöpuoli sitten oli se, että takin mukana piti ostaa seitsemänkympin hansikkaat. “Niiden oikea arvo oli varmaan vitosen.”

Takki oli hieno, aurinkolasit samaten. “Kyllä pinkki varmaan on minun värini. Joskus ehkä vielä ostan motskarin ja maalaan sen tankin pinkiksi.”

Ja se Soilan lukema kirja, jota kuvassa ei näy, oli Agatha Christien dekkari.

Kuinka kuva syntyi: Kuva on otettu vastavaloon, Soila kasvoille valoa on saatu salamalla. Kuvaustilanteen näkee aurinkolasien heijastuksesta, joskin salaman heijastuksen poistin photoshopissa (likainen temppu, tiedän). Photoshop-käsittelystä tarkemmin alla olevassa videossa.

Valokuvatorstain 87. haaste on “kotimainen”. Tässä on kuva viime viikonlopun kotimaanmatkalta Tampereelta. Ilta-aurinko paistoi komeasti remontoituun asemahalliin ja nappasin Lomollani kuvan vastavaloon.

Aamulehtikin on kotimainen, sellainen kotimainen josta puhuimme maanantaina opiskelukavereiden kanssa. Tähän asti suomenkieli on ollut kova kotimainen valtti mediamarkkinoilla ja viiden miljoonan ihmisen nurkkakunnassa on ollut tilaa muutamalle maailmankin mittakaavassa todella isolle mediatalolle. Mutta miten kauan tämä jatkuu? Pöytäseurueessa moni totesi käyvänsä jo nyt lukemassa maailman uutiset BBC:n tai NyTimesin verkkosivuilta eikä suinkaan pari päivää vanhana Hesarista.

Vuotaako lukijakunta paitsi verkkoon, myös ulkomaisten uutislähteiden ääreen? Miten käy silloin kotimaisten mediatalojen? (Ja hitto, joutuuko tässä vielä vanhoilla päivillään kilpailemaan ammattitaidossa aidosti koko Euroopan laajuisilla kirjoittajamarkkinoilla?

Poimintoja Valokuvatorstain haasteeseen vastanneista:

• Benropen inhorealismia

• Susupetalin heviviite

• Niepin rouhea Suomi-paita

• Anitalla on klassikko, paskova lintu patsaalla

Kuinka kuva syntyi: Lopuksi vielä puolentoista minuutin videoselitys tämän kuvan kuvankäsittelystä. Testaan Flickrin videopalvelua sekä screencastien tekemiseen tarkoitettua ohjelmaa, pahoittelut demoversion videon päälle iskemästä vesileimasta.

Setri istuskeli vanhalla linja-autoasemalla auringonpaisteessa. Hän pisti jotenkin silmään näyttämällä ympäristöönsä verrattuna rauhalliselta, ja sellaiseksi hän myös osoittautui.

Setri odotteli tyttöystäväänsä. Hän oli istahtanut aurinkoiselle paikalle kellotornin viereen lukemaan valkoisesta taikuudesta kertovaa, tiiliskiven kokoista kirjaa ja syöttämään varpusia. Sitten olivat tulleet pulut, ja pian paikalla oli parvi lokkeja. “Siinä vaiheessa totesin, että antaa olla”, hän naureskeli. Varpuset ovat sympaattisia, lokit eivät. Piste.

Setrin kanssa oli uskomattoman mutkatonta jutella. Hänellä oli sellaista hyvää luottamusta ihmisiin, mihin törmään nykyään aivan liian harvoin. Vähän hörhöä, sopivasti avoimuutta, riittävästi älyä. Mainio tyyppi, fantastinen. Vietimme hetken puhumalla Soukasta (hän on sieltä kotoisin, minulla on vaikeuksia pistää paikka kartalle), uskonnosta (häntä kiehtoo lukea erilaisia selityksiä ihmistä suuremmasta mystisestä, minusta ihmistä suurempi mystinen antaa ihmiselle lopulta vain keinoja selittää itseään) ja töistä (minulla on omani, Setri vielä miettii mihin tarttuisi). Tuntui hieman kurjalta sanoa, että lähden jatkamaan matkaa. Halusin viedä filmin kehitykseen, ja kello alkoi jo olla paljon.

Setri jäi lukemaan kirjaa ja odotamaan tyttöään.

Kuinka kuva syntyi: Alkuperäinen kuva on otettu suorassa auringonpaisteessa Lomo LC-A -kompaktikameralla, Negan kuvasin omatekoisella valopöydällä ja käänsin Photoshopissa.

Kuvan digiorginaali oli hailakka. Lisäsin tummuutta kerrostamalla kuvaa multiply-tasoiksi. Väriä korjasin color balance-tasoilla, kontrastia curves-layerilla. Kuvaa on myös teksturoitu kahdella kuvalla, joista toisessa on rapattua seinää ja toisessa haljennut betonilattia. Kuvaan on tehty myös osittaisia säätöjä layer mask -toiminnon avulla.

Jos mielenkiintoa tämäntyyppisille selostuksille on, voin ryhtyä jatkossa liittämään näihin tarinoihin Photoshop-työstöstä kertovia opetusvideoita.

(Tätä kirjoittaessa soittimessa riimejä pudottelee Asa)