valokuvatorstai

Nepalin sisällissodan päätyttyä näillä maostien omaisilla ei ollut virallista tietoa siitä, missä heidän omaisensa ovat. Hallituksen joukot olivat vieneet heidät pois salaisiin pidätyskeskuksiin, jossa opposition jäseniä kidutettiin julmasti. Kuvan mies ei uskonut enää näkevänsä poikaansa, nainen piti vielä yllä uskoa siihen, että mies on elossa. Nainen tosin oli nähnyt miehensä katoamisen jälkeen kerran, armeijan kuulustelukeskuksessa, muodottomaksi pahoinpideltynä.

EDIT: Kuva ja näiden ihmisten tarina on julkaistu toukokuussa 2006 Keskisuomalaisessa : EDIT

Nepal oli sisällissodan aikoihin varsin synkkä paikka. Ihmisiä katosi, poliisi ja kapinalliset teloittivat ihmisiä mielivaltaisesti, kidutus oli yleistä puolin ja toisin. Nyt maassa pohditaan, miten hirmuteot selvitettaisiin ja syyllistyneet saataisiin tilille. Se on välttämätöntä, jotta esimerkiksi omaisensa menettäneet pääsisivät takaisin omaan elämäänsä. ^[1]

Valokuvatorstai nappasi ehdotuksestani päivän 90. haasteeksi ihmisoikeudet. Tänään on Bloggers unite-päivä, jolloin kaikkien bloggaajien toivotaan kirjoittavan muutama rivi ihmisoikeksista, yhdessä paremman maailman puolesta.

Ihmisoikeudethan ovat kansainvälinen yritys suojella ihmistä, alun perin valtiolta. Ne syntyivät, kun natsit vainosivat omia kansalaisiaan, eikä ulkovalloilla ollut siihen kansainvälisen lain puitteissa mitään sanomista - itsenäinen valtio sai tehdä mitä haluaa. Yhdessä kiellettiin kidutus, ihmisten tappaminen mielivaltaisesti, julmat rangaistukset. Lista julistetuista ja sovituista oikeuksista on pitkä - yrityksenä on ollut luetella kaikki asiat, jotka ihminen tarvitsee voidakseen tavoitella omaa onneaan. :”(Hyvä paikka laittaa perustiedot ihmisoikeuksista kuntoon on Ihmisoikeudet.net -verkkosivu)”:

Ihmisoikeudet ovat myös oikeuksia, jotka valtion pitää kansalaisille taata. Ei riitä, etteivät viranomaiset kiduta kansalaista - valtion pitää pitää huolta, ettei kukaan muukaan kiduta tai pääse vainoamaan rajojen sisällä asuvia. Siksi perheenjäsenten välinen väkivaltakin on ihmisoikeusrikos, jos valtio ei vaivaudu suojelemaan suojelun tarpeessa olevia.

Muita valokuvatorstailaisia:

• Nieppi muistelee hienolla vankileirihenkisellä kuvalla Suomen sisällissotaa, jonka päättymisestä tulee tänään kuluneeksi tasavuosia.

• Nukke puolustaa oikeutta ilmaisunvapauteen, myös seinämaalausten osalta.
  

  Viitteet:
  

  1. Suomessahan sisällissodan selvittely hoidettiin aikanaan huonosti, minkä takia kohta sata vuotta vanha sota tuntuu vieläkin aiheuttavan kaunaa. Se siitä villaisella painamisesta ↩

Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Valokuvatorstain 88. haaste on “Aatteen palo”.

Tämä kuva on kahden vuoden takaa Nepalista. Demokratiaa vaativat mielenosoittajat ovat peittäneet kuningas Birendran patsaan Signh Durbar -palatsin, siis Nepalin parlamenttitalon, edessä. Palatsin edustalla oli noin 20.000 ihmistä vaatimassa kuninkaan eroa ja parlamentin vallan lisäämistä sekä uutta perustuslakia.

Oli päivä, jolloin parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen - sen jälkeen, kun kuningas Dipendra oli kaapannut kaiken vallan vetoamalla poikkeustilaan maoistikapinallisia vastaan käydyn sisällissodan takia.

Aatteen paloa oli. Olin seuraamassa yli 200.000 ihmisen mielenosoitusta päivää aiemmin. Siellä tilanne meni varsin kuumaksi, ja niskaan satoi pikkukiveä ja kepinsälikkää, kun puheet eivät miellyttäneet kuulijoita. Vellovasta menosta kertoo sekin, että kuukauden kestänyt matkani alkoi hindukuningaskunnasta, mutta pois lensin maallisesta tasavallasta.

Nepalilaisethan valitsivat uuden parlamentin tänä keväänä. Suurimmaksi puolueeksi nousivat maoistit, siis vanhat punakapinalliset.

Valokuvatorstaissa muita vilkaisemisen väärtejä:

• Vaavaavaa kirjoittaa mielenkiintoisesti Kuubasta,

• Aimariilla on pikku batman vauhdissa hauskassa kuvassa

• Nokkosella aate palaa silmissä

• Nukella lippu liehuu muurahaisyhdyskunnassa, hauska idis

• Lasse on löytänyt poikkeavan näkökulman

Valokuvatorstain 87. haaste on “kotimainen”. Tässä on kuva viime viikonlopun kotimaanmatkalta Tampereelta. Ilta-aurinko paistoi komeasti remontoituun asemahalliin ja nappasin Lomollani kuvan vastavaloon.

Aamulehtikin on kotimainen, sellainen kotimainen josta puhuimme maanantaina opiskelukavereiden kanssa. Tähän asti suomenkieli on ollut kova kotimainen valtti mediamarkkinoilla ja viiden miljoonan ihmisen nurkkakunnassa on ollut tilaa muutamalle maailmankin mittakaavassa todella isolle mediatalolle. Mutta miten kauan tämä jatkuu? Pöytäseurueessa moni totesi käyvänsä jo nyt lukemassa maailman uutiset BBC:n tai NyTimesin verkkosivuilta eikä suinkaan pari päivää vanhana Hesarista.

Vuotaako lukijakunta paitsi verkkoon, myös ulkomaisten uutislähteiden ääreen? Miten käy silloin kotimaisten mediatalojen? (Ja hitto, joutuuko tässä vielä vanhoilla päivillään kilpailemaan ammattitaidossa aidosti koko Euroopan laajuisilla kirjoittajamarkkinoilla?

Poimintoja Valokuvatorstain haasteeseen vastanneista:

• Benropen inhorealismia

• Susupetalin heviviite

• Niepin rouhea Suomi-paita

• Anitalla on klassikko, paskova lintu patsaalla

Kuinka kuva syntyi: Lopuksi vielä puolentoista minuutin videoselitys tämän kuvan kuvankäsittelystä. Testaan Flickrin videopalvelua sekä screencastien tekemiseen tarkoitettua ohjelmaa, pahoittelut demoversion videon päälle iskemästä vesileimasta.

Valokuvatorstain tämänkertainen, sarjassaan 86. haaste, on rappion estetiikka. Lipesin taas tonkaisemaan arkistojani ja kaivamaan sieltä jotain etäisesti aiheeseen sopivaa. Pahoittelen, lähinnä itselleni.

Joskus vuosikymmenen alkupuolella (tai peräti viime vuosikymmenen lopulla?) jututin käsitetaiteilijaa, joka puhui pitkään muovikasseista. Siitä, miten ne symboloivat koko kertakäyttökulttuuria. Keskustelu oli minusta hauska - tyyppi pohti esimerkiksi, miten muovipussin merkitys muuttuu, jos sen kylkeen on painettu toinen logo. Jos näemme samassa keittiössä Alepan tai Stockmannin kassin, muuttuuko mielleyhtymämme keittiöstä sen perusteella? Kassihan on käytännössä sama.

Tässä kuvassa tehdään muuttoa kalliolaisyksiöön, muistaakseni Siwan muovikasseilla. Onko se sitten rappion vai hyvinvoinnin estetiikkaa, jää vastaanottajan tulkittavaksi. Toki herra Siwakin haluaisi asiaan vaikuttaa ja kuiskia brändiviestejä korvaasi, mutta sinähän et logoa tällä kertaa näe.

Valokuvatorstain 85. haaste on jokin kolmesta: Humiseva harju; Lennä, uneksi tai Vetää kaikista ovista. Sorruin taas arkistojen kaivelemiseen, vaikka viime viikolla siitä jo vähän nitisinkin. Pari kuukautta vanha kuva vain jotenkin toi Humisevan harjun mieleen, vaikkei siinä tietenkään mitään harjua ole, vaan Tokoinranta.

Emily Brontën kirjaa en ole lukenut, enkä muista edes jaksaneeni istua yhtään Humisevan harjun filmatisointia läpi, mutta tämä onkin fiilisjuttu.

Pieni lupaus tulevalle: koska en ole osannut päättää, mitä sadan tuntemattoman sarjallani tekisin, ajattelin jatkaa miniatyyrihenkilökuvien kuvaamista ja julkaisua Pohdiskelevassa liftarissa. Tahti tulee olemaan rauhallinen, mutta kuitenkin: lisää naamoja ja tarinoita kohtaamisista tulossa.

Flickrin puolella joku muuten ehti jo oivaltaa, että kontaktinottohaastetta voisi laajentaa videohaastatteluihin, nyt kun palvelu antaa postata puolentoista minuutin “pitkiä valokuvia”.

Ja nyt kun tänne rönsyttiin: Flickrin videot ovat herättäneet reaktioita suomalaisblogeissa (Erkka, Jere, Kari) ja vastarintaliikkeen Flickrissä.

Valokuvatorstain tämänkertainen haaste on Mörkö, a tuoreista kuvistani sattui löytymään yksi aika osuva otos. Yleensä minusta on vähän haastesysteemien vastaista julkaista arkistokuvia, se on vähän kuin vastaisi haasteeseen linkittämällä vanhaan tekstiinsä - “hei, mähän kirjoitin siitä jo puol vuotta sitten”.

Minulla on vaihteeksi lomografiakausi :”(Lomografia on halpiskameroiden rappioromanttisesta estetiikasta ammentava, nostalgiassa rypevä valokuvaharrastamisen muoto. Tarkemmin esim. lomography.com tai holgarocks dot com.)”: menossa, ja se on karkaamassa melko häröksi. Prosessissa alkaa olla aika kummallisia vaiheita ja lopputulos dadaa.

Tämä kuvan tekovaiheet:

• Alkuperäinen kuva otettu 20 vuotta vanhalla neuvostopokkari Lomo LC-A:lla ja valaistu Canonin tyyreimmällä salamalla, joka puolestaan laukaistu parin kympin halpisradiolaukaisimilla.

• Filmi kehitetty halpislabbikessa.

• Kuva digitoitu, filmiskannerin puutteessa, valokuvaamalla negatiivi. Kuvausjärjestely: Englannin, saksan ja ruotsin sanakirjoista, yhdestä konekirjoitusarkista, kahdesta valokuvakehyksen lasista ja salamasta rakennettu valopöytä, Canonin digijärkkäri jossa loittorenkailla tuunattu sigman objektiivi.

• Kuva käännetty negatiivista positiiviksi Photoshopissa. Samalla koetettu löytää jostain kontrastia ja oikeaa valotusta, huomattu värien olevan ihan päin hemmettiä ja päätetty ottaa löysin rantein, fiilistellen.

Hyppään – sekä visuaalisesti että kirjaimellisesti – hieman Sadan tuntemattoman julkaisujärjestyksessä, koska Valokuvatorstain tämänkertainen haaste sattui sopivasti olemaan “humoristinen”. Sadan kuvan sarja on nyt lopuillaan, ja mietin sille sopivaa lopetusta. Hyväntuulinen, iloinen viiden kuvan finaali tuntui mukavalta tavalta pistää homma pakettiin: päätin kuvata hyppyjä.

Tässä on Tuomas ilmassa Aleksanterinkadun yllä. Olin palaamassa kuvauskeikalta, kun huomasin kuvaushetken olevan tässä ja nyt. Sininen hetki oli kääntymässä pimeäksi, katuvalot syttyivät. Katu näytti mielettömän hyvältä ja kannoin kameraa sekä valotarpeistoja sopivasti mukanani, piti löytää vain malli ja assistentti pitämään valoständiä pystyssä tuulessa.

Kyselin siis pariskunnilta. “Ei”, “ei nyt”, “häh?” Ja sitten: “Mikä ettei?”

Tuomas oli liikenteessä Sadun kanssa. Kun kerroin, millaista kuvaa halusin, Satu teki työnjaon: “Minä en hyppää, joten Tuomas saa tulla kuvaan ja minä autan valojen kanssa.”

Kuva on yksi suosikeistani. Se on toki teknisesti kontuullisen onnistunut, mutta ennen kaikkea siinä on mielettömän hyvä fiilis. Tuomaksen lähtötervehdys “Kiitos, oli hauskaa” tuntui tulevan aidosti sydämestä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Valokuvatorstain 61. haaste on kursiivinen melankolia, joka on napattu Eino Santasen runon säkeestä. Pitää kysyä Einolta, mitä se tuolla meinasi, kun seuraavan kerran nähdään. Tuskinpa ainakaan kuollutta kiirunaa vaellusreitillä. Tai ehkä sitäkin, mutta epäilen kovin.

Alkuperäinen säe menee “On olemassa kursiivinen melankolia”. ^[1] Jos kursiivi nyt tarkoittaisi korostettua, niin jo pelkästään yritys kuvittaa surumielisyyttä tekee siitä kursivoitua. Vaan olen kyllä oppinut, ettei runoja parane minun mennä sanallisesti tulkitseman, metsään menen joka kerta.

Benropella oli hienosti kursivoidun melankolinen valokuva. Skrubun tulkinnasta tykkäsin myös.

Valokuvatorstain 52. haaste on jäätelökesä ja minä olen mukana kolmen vuoden takaisella kuvalla, jonka kanssa leikin hetken ennen sen uudelleenjulkaisua. ^[1]

Olin alun alkaen sitä mieltä, että valokuvahaasteiden idea on haastaa valokuvaamaan ja siksi arkistosta kaiveltujen kuvien käyttö haasteisiin vastaamiseen on vähän pöhköä. Selitin tästä joitain kuukausia sitten Erkalle, joka aika hyvin perusteli päinvastaisen kannan: haasteet innostavat ihmisen katsomaan paitsi maailmaa, myös omia arkistojaan uusin silmin. Se ei muuten ole mikään pieni asia, jos on kymmenien tuhansien kuvien arkisto.

Siksi toisekseen, 100 tuntematonta on innostanut minua kaduille ja kuvaamaan viime aikoina ihan riittävästi.