valokuvat

Nepalin sisällissodan päätyttyä näillä maostien omaisilla ei ollut virallista tietoa siitä, missä heidän omaisensa ovat. Hallituksen joukot olivat vieneet heidät pois salaisiin pidätyskeskuksiin, jossa opposition jäseniä kidutettiin julmasti. Kuvan mies ei uskonut enää näkevänsä poikaansa, nainen piti vielä yllä uskoa siihen, että mies on elossa. Nainen tosin oli nähnyt miehensä katoamisen jälkeen kerran, armeijan kuulustelukeskuksessa, muodottomaksi pahoinpideltynä.

EDIT: Kuva ja näiden ihmisten tarina on julkaistu toukokuussa 2006 Keskisuomalaisessa : EDIT

Nepal oli sisällissodan aikoihin varsin synkkä paikka. Ihmisiä katosi, poliisi ja kapinalliset teloittivat ihmisiä mielivaltaisesti, kidutus oli yleistä puolin ja toisin. Nyt maassa pohditaan, miten hirmuteot selvitettaisiin ja syyllistyneet saataisiin tilille. Se on välttämätöntä, jotta esimerkiksi omaisensa menettäneet pääsisivät takaisin omaan elämäänsä. ^[1]

Valokuvatorstai nappasi ehdotuksestani päivän 90. haasteeksi ihmisoikeudet. Tänään on Bloggers unite-päivä, jolloin kaikkien bloggaajien toivotaan kirjoittavan muutama rivi ihmisoikeksista, yhdessä paremman maailman puolesta.

Ihmisoikeudethan ovat kansainvälinen yritys suojella ihmistä, alun perin valtiolta. Ne syntyivät, kun natsit vainosivat omia kansalaisiaan, eikä ulkovalloilla ollut siihen kansainvälisen lain puitteissa mitään sanomista - itsenäinen valtio sai tehdä mitä haluaa. Yhdessä kiellettiin kidutus, ihmisten tappaminen mielivaltaisesti, julmat rangaistukset. Lista julistetuista ja sovituista oikeuksista on pitkä - yrityksenä on ollut luetella kaikki asiat, jotka ihminen tarvitsee voidakseen tavoitella omaa onneaan. :”(Hyvä paikka laittaa perustiedot ihmisoikeuksista kuntoon on Ihmisoikeudet.net -verkkosivu)”:

Ihmisoikeudet ovat myös oikeuksia, jotka valtion pitää kansalaisille taata. Ei riitä, etteivät viranomaiset kiduta kansalaista - valtion pitää pitää huolta, ettei kukaan muukaan kiduta tai pääse vainoamaan rajojen sisällä asuvia. Siksi perheenjäsenten välinen väkivaltakin on ihmisoikeusrikos, jos valtio ei vaivaudu suojelemaan suojelun tarpeessa olevia.

Muita valokuvatorstailaisia:

• Nieppi muistelee hienolla vankileirihenkisellä kuvalla Suomen sisällissotaa, jonka päättymisestä tulee tänään kuluneeksi tasavuosia.

• Nukke puolustaa oikeutta ilmaisunvapauteen, myös seinämaalausten osalta.
  

  Viitteet:
  

  1. Suomessahan sisällissodan selvittely hoidettiin aikanaan huonosti, minkä takia kohta sata vuotta vanha sota tuntuu vieläkin aiheuttavan kaunaa. Se siitä villaisella painamisesta ↩

Pauli istui Helsinginkadun apteekin nurkalla tissuttelemassa ystävänsä kanssa keskiolutta arkiiltapäivänä. Kaveri ei halunnut kuvaan. “Sun pitäis kysyä kriminaalihuoltoyhdistyksestä, jos haluut ottaa musta kuvia.” Keskustellessa selvisi, että kaveri oli vieläkin valvonnassa, pitkän vankilakakun jälkeen. Ammuskelua, tappoa. “Oho, kova jätkä”, sanoin. “Ei se kenestäkään kovaa jätkää tee. Hei, nyt kun sä otat kuvia, niin käyksä hakemassa pullon viinaa?”

Pauli ei ollut eikä yrittänyt esittää kova jätkä, vaan hymyili ja jutteli pieniä mukavia. Välillä ilme tosin meni vakavaksi, esimerkiksi silloin kun hän kertoi oman valokuvausharrastuksensa loppumisesta. “Kamat piti myydä pois. Tuli ongelmia, jouduin vähäksi aikaa vankilaan ja jotain sellaista.” Pikkurötöksiä, ei mitään kovin vakavaa, mutta elämä kyllä meni raiteiltaan ja harrastus jäi.

“Siinä tekin kaverukset, ootteko koskaan ollut töissä?” ohikulkeva keski-ikäinen nainen huikkasi. Ei ollut tuttu. “Onks sulla?” Pauli vastasi. Seurasi harmitonta kinastelua, sellaista tätien ja juoppojen tavanomaista pikkunahistelua. Ilme meni sananvaihdon jälkeen taas peruslukemille. “Hyvähän se on huudella työpaikasta, mutta mäkin oon eläkkeellä. Mulla on aivovamma ja vähän muutakin, en mä voi töihin mennä.” Kunnon kotiakaan ei ole. Pauli punkkaa Rälläkässä, Pelastusarmeijan asuntolassa.

Katujen perusjengiä, siis.

En lupautunut viinadiileriksi, mutta kiitin juttutuokiosta ja toivotin hyvää jatkoa. “Hei, kaikkea hyvää sullekin”, kaverukset vastasivat. “Sä oot vielä nuori, sulla on kaikki mahdollisuudet edessäs.”

Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”

Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”

Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.

Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.

Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.

Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.

Valokuvatorstain 88. haaste on “Aatteen palo”.

Tämä kuva on kahden vuoden takaa Nepalista. Demokratiaa vaativat mielenosoittajat ovat peittäneet kuningas Birendran patsaan Signh Durbar -palatsin, siis Nepalin parlamenttitalon, edessä. Palatsin edustalla oli noin 20.000 ihmistä vaatimassa kuninkaan eroa ja parlamentin vallan lisäämistä sekä uutta perustuslakia.

Oli päivä, jolloin parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen - sen jälkeen, kun kuningas Dipendra oli kaapannut kaiken vallan vetoamalla poikkeustilaan maoistikapinallisia vastaan käydyn sisällissodan takia.

Aatteen paloa oli. Olin seuraamassa yli 200.000 ihmisen mielenosoitusta päivää aiemmin. Siellä tilanne meni varsin kuumaksi, ja niskaan satoi pikkukiveä ja kepinsälikkää, kun puheet eivät miellyttäneet kuulijoita. Vellovasta menosta kertoo sekin, että kuukauden kestänyt matkani alkoi hindukuningaskunnasta, mutta pois lensin maallisesta tasavallasta.

Nepalilaisethan valitsivat uuden parlamentin tänä keväänä. Suurimmaksi puolueeksi nousivat maoistit, siis vanhat punakapinalliset.

Valokuvatorstaissa muita vilkaisemisen väärtejä:

• Vaavaavaa kirjoittaa mielenkiintoisesti Kuubasta,

• Aimariilla on pikku batman vauhdissa hauskassa kuvassa

• Nokkosella aate palaa silmissä

• Nukella lippu liehuu muurahaisyhdyskunnassa, hauska idis

• Lasse on löytänyt poikkeavan näkökulman

Setri istuskeli vanhalla linja-autoasemalla auringonpaisteessa. Hän pisti jotenkin silmään näyttämällä ympäristöönsä verrattuna rauhalliselta, ja sellaiseksi hän myös osoittautui.

Setri odotteli tyttöystäväänsä. Hän oli istahtanut aurinkoiselle paikalle kellotornin viereen lukemaan valkoisesta taikuudesta kertovaa, tiiliskiven kokoista kirjaa ja syöttämään varpusia. Sitten olivat tulleet pulut, ja pian paikalla oli parvi lokkeja. “Siinä vaiheessa totesin, että antaa olla”, hän naureskeli. Varpuset ovat sympaattisia, lokit eivät. Piste.

Setrin kanssa oli uskomattoman mutkatonta jutella. Hänellä oli sellaista hyvää luottamusta ihmisiin, mihin törmään nykyään aivan liian harvoin. Vähän hörhöä, sopivasti avoimuutta, riittävästi älyä. Mainio tyyppi, fantastinen. Vietimme hetken puhumalla Soukasta (hän on sieltä kotoisin, minulla on vaikeuksia pistää paikka kartalle), uskonnosta (häntä kiehtoo lukea erilaisia selityksiä ihmistä suuremmasta mystisestä, minusta ihmistä suurempi mystinen antaa ihmiselle lopulta vain keinoja selittää itseään) ja töistä (minulla on omani, Setri vielä miettii mihin tarttuisi). Tuntui hieman kurjalta sanoa, että lähden jatkamaan matkaa. Halusin viedä filmin kehitykseen, ja kello alkoi jo olla paljon.

Setri jäi lukemaan kirjaa ja odotamaan tyttöään.

Kuinka kuva syntyi: Alkuperäinen kuva on otettu suorassa auringonpaisteessa Lomo LC-A -kompaktikameralla, Negan kuvasin omatekoisella valopöydällä ja käänsin Photoshopissa.

Kuvan digiorginaali oli hailakka. Lisäsin tummuutta kerrostamalla kuvaa multiply-tasoiksi. Väriä korjasin color balance-tasoilla, kontrastia curves-layerilla. Kuvaa on myös teksturoitu kahdella kuvalla, joista toisessa on rapattua seinää ja toisessa haljennut betonilattia. Kuvaan on tehty myös osittaisia säätöjä layer mask -toiminnon avulla.

Jos mielenkiintoa tämäntyyppisille selostuksille on, voin ryhtyä jatkossa liittämään näihin tarinoihin Photoshop-työstöstä kertovia opetusvideoita.

(Tätä kirjoittaessa soittimessa riimejä pudottelee Asa)

Aika harvoin olen oikeasti tyytyväinen valokuviini, mutta nyt olen.

Kävin viime elokuussa liftaamassa viikon ympäri Suomea: Helsingistä Tampereelle, Poriin, Vaasaan ja sieltä Jyväskylään. Ennen matkaa ajattelin kuvata jotain erilaista, Muistikuvia. Halusin, että kuvani näyttäisivät siltä kuin muistot näyttävät - päivät, ihmiset ja tapahtumat menevät keskenään sekaisin.

Pakkasin matkaan neuvostoliittolaisen Lomo LC-A -kamerani ja muutaman rullan diafilmiä. Valotin kuvia päällekkäin ja ristiinprosessoin filmit tavallisessa negatiiviprosessissa. Kuvasin filmit omatekoisella valopöydällä ja käsittelin kuvat tietokoneella.

Jokaisessa vaiheessa kuvattu todellisuus antoi tilaa kuvien tunnelmille.

Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäistä kertaa kymmenvuotisen valokuvausharrastukseni aikana kehittelen etukäteen hyvältä kuulostavan taidevalokuvaidean, joka myös toimii käytännössä. Kuvissa sekoittuu kiehtovasti valokuvauksen ja liftaamisen sattumanvaraisuus - en tiennyt matkaan lähtiessäni, keitä ihmisiä kuvaan enkä kuvaa ottaessani, miltä lopullinen kuva näyttää.

Edit: Erkan muistutuksesta vinkki syötteen seuraajille: tässä merkinnässä on kuvia, tulkeehan kattomaan.

Laksmanveer oli syventynyt tekemään muistiinpanoja, kun näin hänet. Eteläaasialaisen näköinen mies muistiinpanojen kanssa Tokoinrannassa, keväisenä päivänä - mikäköhän tämän näkymän tarina on?

Lakshmanveer kirjoitti talteen puhelinnumeroita, joita hän saattaisi tarvita työnhaussa. Hän kertoi olevansa Intiasta - olin hieman pettynyt, koska nepalilaisen tapaaminen olisi ollut mielenkiintoinen yhteensattuma, olihan Intian pienessä naapurimaassa meneillään historiallinen äänestyspäivä - ja opiskelevansa Turun yliopistossa tietojenkäsittelyä. Nyt hän oli pistäytymässä Helsingissä etsimässä töitä täkäläisistä ohjelmistoyrityksistä.

“Tiedätkö, onko yrityksillä jotain yhteistä nettisivua, jolta saisi kootusti yhteystiedot? Olen koettanut googlata, mutta saanut kasaan vain muutaman firman.”

Neuvoin sen, minkä osasin, mikä ei lopulta ollut kovin paljoa. Kehotin käymään työvoimatoimiston sivuilla ja selvittämään, missä heidän palvelupisteensä ulkomaalaisille työnhakijoille on, tai onko sellaista. Lakshmanveer pyysi neuvomaan lähimpään työvoimatoimistoon, ja annoin jonkinlaisia suuntimia. Kirjoitin myös joidenkin teknologiakeskusten nimiä siltä varalta, että hän haluaisi lähteä ihan fyysisesti kiertämään firmoja. Tuntui pöhköltä, ettei oikeasti osannut olla enempää avuksi.

Lakshmanveer tuntui olevan kuitenkin kiitollinen niistäkin vähistä osoitteista, jotka osasin kertoa ja kirjoittaa City-lehden englanninkielisen version marginaaleihin. Jutustellessamme sanoin, että haluaisin käydä Intiassa. “Maani on iso, siellä on kaikki erilaiset ilmastovyöhykkeet. Voit käydä Kashmirissa, missä on hyvinkin samanlaista kuin täällä. Etelämpänä on sitten kuin Afrikassa, todella kuumaa. Ota yhteyttä jos olet lähdössä, kerron mielelläni missä kannattaa käydä.”

Lempivalokuvasaitilleni Flickriin on nyt lisätty mahdollisus pistää jakoon “pitkiä valokuvia”, kuten sivuston ylläpitäjät uudistusta kuvailevat. Kyse on videoista, joita Erkka viime kuusta odotteli saapuvaksi.

Videoiden pituus on rajoitettu 90 sekuntiin, siitä ajatus pitkistä valokuvista. Ilmeisesti ajatus on ollut se, että puoleentoista minuuttiin mahtuu niin pitkä pätkä kenen tahansa amatöörin ottamaa sukulaisjuhlaa tai taidevideota, että pidempi menisi jo kiusaamisen puolelle. Pidemmät klipit ovat joko puuduttavia tai telkkarista nauhoitettuja, eikä etenkään jälkimmäisiä toivoteta Flickriin tervetulleiksi.

Pitäisi tietenkin itse koettaa ladata jotain ja testata palvelua sillä, mutta näin kuvien muiden palvelimelle tuuppaamien videoiden vilkaisun perusteella en vielä ryhdy raikumaan riemusta. Ehkä myöhemmin, mutta en vielä. Taidan olla vähän pysähtyneen kuvan miehiä.