tyyli

Kun viime kesänä aloitin ensimmäisen määräaikaisenpestini Hesarissa, silloinen pomoni kehotti hiomaan omaa tyyliä: “Perusuutisen osaa rakentaa kuka vain, mutta persoonallista kirjoittajaa ei ihan noin vain korvata.”

Selailin Flickriin lataamiani valokuvia ja huomasin miettiväni tyyliä. Osa kuvistani on ihan rehellisesti tyylittömiä ja osa enemmän tai vähemmän tyylikkäitä, mutta omaa kuvaustyyliä minulla ei ole. Sen sijaan suosikkikuvaajieni tyylin tunnistan: Pystyn osoittamaan kohtuullisella tarkkuudella suosikkieni kuvat allekirjoitusta katsomatta niin Hesarin sivuilta kuin Flickrin kuvavirrastakin.

Tyyli on mielenkiintoinen juttu. Se tunkee melkolailla kaikille elämän alueille. Pukeutumisessa, musiikissa, kirjoittamisessa ja elokuvissa on kaikissa tyylilajinsa ja tyyliniekkansa. Tyylikkyyden ja oman tyylin raja on veteen piirretty viiva – tyylikkyys ei tarkoita, että ihmisellä olisi oma persoonallinen tyylinsä eikä omaa persoonallista tyyliään noudattava ihminen ole läheskään aina tyylikäs.

Ihmeellisimpiä ovat minusta ne, joilla tuntuu olevan pettämätön, persoonallinen ja synnynnäinen tyylitaju. He saapuvat tilaisuuteen kuin tilaisuuteen näyttäen samaan aikaan sekä itseltään että tilanteeseen oikein pukeutuneilta. He kirjoittavat monipuolisesti tekstejä, jotka täyttävät aina vaaditun tyylilajin kriteerit mutta ovat silti tekijänsä näköisiä. Näiden luonnonlahjakkuuksien huiput sekoittavat suvereenisti tyylilajeja ja tekevät sen niin tyylikkäästi että itkettää.

Suurin osa ihmisistä jää kauas tästä. Jotkut epäonnistuvat surkeasti yrityksessä sopeutua tyylilajiin ja imitoivat huonosti muita – parhaana esimerkkinä varmaankin huonosti istuvaan Halosen pukuun sonnustautuneet miehet sukujuhlissa. Toiset koettavat olla yltiöpersoonallisia ja tyylikkäitä tilanteen mukaan ja tekevät itsensä yksinkertaisesti naurettaviksi - katsokaapa kuvia naisten iltapuvuista cocktail-kutsuilla, niin löydätte kyllä ne, kenestä puhun.

Ja sitten ovat ne, jotka eivät edes yritä. He eivät koskaan ole tyylikkäitä, vaan aina vain ja ainoastaan oman tyylinsä mukaisia. Tässä arkkityyppinä voisi pitää vaikkapa Uuno Turhapuroa, joka marssii tilanteeseen kuin tilanteeseen omana nuhjuisena itsenään.

Ihailen kyllä turhapurolaisia. He eivät kikkaile.

Pomoni avoin kannustus oman kirjoitustyylin etsimiseen johti viime kesänä sen sijaan enemmän tai vähemmän juuri kikkailuun. Muutamat kesätoimittajat koettivat kuumeisesti kehittää “omaa tyyliään”, mikä tarkoitti sekavia lauserakenteita ja täysin todellisuudelle vierasta tekotaiteellisuutta. Sitä sitten editoitiin pois ennen julkaisua. Kyllä, niin tehtiin minunkin teksteilleni.

Kirjoittamisessa, kuten elämässä yleensäkin, on hankalaa olla tyylikkäästi oma itsensä. Se vaatii rohkeutta panna itsensä peliin ja tarpeeksi ymmärrystä, että osaa välttää ilmeisimmät kliseet ja tekotaiteellisuuden sudenkuopat. Tyylin kehittyminen vaatii aikaa ja harjoitusta, ja matkalla epäonnistuu varmasti.

Uskon silti yhä, että esimieheni oli viime vuonna oikeassa rohkaistessaan nuoria toimittajia tielle, jolla ylilyönnit olivat itsestäänselvyys. Oma tyyli on lopulta se ainoa tapa luoda uutta – persoonaton tyylikkyys on kuitenkin aina vain jo tehdyn tarkkakorvaista imitointia.