tupakointi

Hankin tänään juoksutietokoneen.

Kuukausi sitten lopetin (taas) tupakoinnin, ja olen muutaman vuoden maistellut mielessäni ajatusta maratonin juoksemisesta.14 vuotta vanhasta sykemittaristani loppuivat patterit jo jokin aika sitten, ja ominaisuudetkin ovat olleet melko vähissä. Nyt sitten ajattelin palkita itseni kirityskoneella: tein illalla vähän pohjatöitä ja marssin aamulla kauppaan. “Haluaisin sykemittarin, juoksua varten.”

Sokoksen myyjä esitteli kahta vaihtoehtoa, Suunnon T3:sta ja Polarin RS200sd:tä - molempia matkaa mittaavan jalkapotikan kanssa. Molemmat paketit maksoivat 230 euroa (plusmiinus euron), ja myyjän suosituksesta (oman kokemuksen mukaan pitänyt helpompana) päädyin Polariin.

Helppokäyttöisyydestä en tiedä, kyllä sitä käyttöohjetta piti vähän tavata ennen laitteen ominaisuuksien avautumista.

Ennätin aamupäivästä vielä testaamaan laitetta ja itseäni.

Hölkkäsin Eläintarhan kentälle, missä oli helppo mitata matkaa. Hölkkäsin ensin rauhallisesti 1600 metriä ja kalibroin samalla askelmittarin. Sitten kokeilin omia rajojani ja koetin juosta Cooperin. Epäonnistuin sekä ajanotossa että kierrosten laskemisessa, ja päädyin juoksemaan noin 11 minuuttia 15 sekuntia ja tasan 2600 metriä. Tai siis 2600 metriä ratamerkintöjen mukaan, hölkyttelylle hetkeä aiemmin täsmätty mittarini näytti 2640 metriä.

Vähintään tuon kokoisiin heittoihin kannattaa siis matkan mittaamisessa varautua, kun askeleen pituus kuitenkin käytännössä vaihtelee maaston ja nopeuden mukaan.

No, se nyt ainakin tuli testattua, ettei 28-vuotiaan pumppu tykytä enää kuin 191 lyöntiä minuutissa. Laskukaavoissahan sanotaan, että maksimisyke on 220-ikä, eli aika lähelle mennään. Kyllähän tässä rehellisyyden nimissä on jo lähempänä 29 vuotta kuin 28-vuotispäivää.

Tästä alkanee jonkinlainen epätasaisesti päivittyvä juoksupäiväkirja. Tavoitteena on 42 kilometrin kellotettu lenkki myöhemmin tänä vuonna, todennäköisesti joko Helsingissä elokuussa tai Vantaalla lokakuun alussa. Tuohon pystyminen edellyttänee painon pudottamista nykyisestä 77 kilosta lähelle 70 kiloa. Tällä painolla eivät polvet kestä neljän tunnin töksyttelyä.

Vinkkejä ja kannustusta harjoitteluun otetaan vastaan. Sattuuko muuten tämän blogin lukijoissa olemaan juoksuintoilijoita?

Elokuvassa Kahvia ja tupakkaa minua huvitti kohtaus, jossa ikääntyneet muusikot Iggy ja Tom – joita muuten esittävät Iggy Pop ja Tom Waits – istuvat kyräilemässä nukkavierun kahvilan pöydässä.

Pöydällä olevat tupakat tulevat puheeksi. Molemmat toteavat lopettaneensa ja säälivät hetken niitä, jotka vielä ovat koukussa. Sitten Tom toteaa: ”Parasta lopettamisessa on, että nyt voin vetää halutessani kessun, koska olen lopettanut.”

Tom sytyttää savukkeen ja saa hetken taivuteltuaan Iggynkin tarttumaan tupakkaan. Seuraa löysää pikkupuhetta siitä, miten hienosti kahvi ja tupakka sopivat yhteen, mutta muuten keskustelu ei oikein suju. Iggy lähtee jatkamaan matkaansa ja Tom pistää lopulta vielä toisen kerran kessuksi – sen jälkeen, kun on varma, ettei kukaan näe.

Elokuvan kohtauksen tupakkalakkokeskustelu on omasta elämästä tuttu niin minulle kuin niille muillekin sadoilletuhansille, jotka ovat epäonnistuneet tupakoinnin lopettamisessa. Kun naureskelin kohtaukselle tupakkatauolla kahvikuppi toisessa ja kessu toisessa kädessä, keski-ikäinen taittaja myhähti kokeneensa saman useaan kertaan. Itse asiassa lopettamiselle naureskelu on melko turvallinen vakiopuheenaihe tupakkaseurueessa, sillä hauskoja omakohtaisia anekdootteja on lähes jokaisella tupakkarinkiläisellä.

Itsekin olin tupakasta jo melkein kuivilla alkukeväästä. Olin savutta pari kuukautta, kunnes uskoin olevani tarpeeksi vahva vetämään sen yhden biletupakan. Sitä tietenkin seurasi toinen, kolmas ja niin edelleen. Nepalin-matkalla poltin jo päivittäin, vieläpä melkoisen paljon. Eikä tämä ollut ensimmäinen pitkään jatkunut, surkeasti kariutunut tupakkalakkoni.

Kesän mittaan olen ajatellut joka toinen päivä, etten nykyisen tupakka-askillisen loputtua osta enää uutta. Siitä huolimatta savukkeita kuluu vaihtelevasti viidestä kokonaiseen pakettiin päivässä. Joskus sinnittelen tupakan loputtua vuorokauden, mutta lopulta kipitän aina kiltisti kioskille.

Usein naureskelen lopettaneeni tupakoinnin satoja kertoja, noin suurin piirtein joka toisen tai kolmannen askillisen jälkeen.

Suhtautuminen omaan tupakointiin on yksi niistä asioista, joka on muuttunut tuttavapiirissäni eniten viime vuosina. Ihmiset, jotka eivät jotenkin selittelisi sauhutteluaan, ovat harvassa. Suurin osa yrittää lopettaa, heistä moni kaiken aikaa. Alan jo kaivata niitä, jotka julistaisivat kiskovansa kessua ennenaikaiseen hautaan asti, sillä aidossa vakaumuksessa – oli se kuinka tyhmä tahansa – on aina jotain kunnioitusta herättävää.

Julistuksellinen tupakointi olisi kuitenkin kohtuuttoman absurdia. Tupakasta ei ole elämän keskipisteeksi, vaan se on vain yksi sen monista mausteista. Näin on myös Jim Jarmischin kahvista ja tupakasta kertovassa elokuvassa, joka oikeastaan ei pyri sanomaan mitään kahvista ja tupakasta vaan ihmisten arjesta ja sosiaalisen kanssakäymisen satunnaisesta koomisuudesta.

Nykyisten tupakkalakien aikana on hankala pitää tupakointia sivuasiana, sillä jos aikoo sauhutella, elämää pitää suunnitella sen mukaan. Tiukentuneet normit nostavat tietoisuutta paitsi tupakoinnin terveysriskeistä, myös tupakoinnin tapahtumasta.

Hollantilainen ystäväni osoittikin mielestäni tarkkasilmäisyyttä, kun hän selitti syitään olla lopettamatta tupakointia. “Tupakointi ei ole minulle tärkeä asia”, hän sanoi. “Mutta jos lopetan tupakoinnin, joudun keskittymään tupakoimattomuuteen ja tupakasta tulee minulle suurempi juttu, kuin mitä haluaisin.”

Minullekaan tupakointi ei ole kovin tärkeä asia. Ehkä juuri siksi sen lopettaminen on niin saatanallisen vaikeaa.

En ole täällä asiasta aiemmin paljoa keuhkonnut, mutta tänä iltana - joskus puolenyön aikaan - tulee kuluneeksi tasan neljä viikkoa edellisestä savukkeestani. Kuukausi ilman kessua on mennyt melko kevyesti, etenkin verrattuna aiempiin lopettamisyrityksiini. Hermot ovat pysyneet hanskassa aktiivisella nikotiinikorvaushoidolla, tai sitten purukumin mässyttämisen lumevaikutuksella.

Nikotiinipurukumin ohella toinen hyvä motivaattori on ollut lyömäni veto; tupakointi ei juurikaan houkuttele, koska yhdetkin henkoset tietäisivät kuukauden tiskivuoroa. Tiskaaminen ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, joten maaliskuun lopussa häämöttävään määräpäivään asti tahtotasoni savuttomuuteen pysynee melkoisen korkealla.