tuntemattomia

Pauli istui Helsinginkadun apteekin nurkalla tissuttelemassa ystävänsä kanssa keskiolutta arkiiltapäivänä. Kaveri ei halunnut kuvaan. “Sun pitäis kysyä kriminaalihuoltoyhdistyksestä, jos haluut ottaa musta kuvia.” Keskustellessa selvisi, että kaveri oli vieläkin valvonnassa, pitkän vankilakakun jälkeen. Ammuskelua, tappoa. “Oho, kova jätkä”, sanoin. “Ei se kenestäkään kovaa jätkää tee. Hei, nyt kun sä otat kuvia, niin käyksä hakemassa pullon viinaa?”

Pauli ei ollut eikä yrittänyt esittää kova jätkä, vaan hymyili ja jutteli pieniä mukavia. Välillä ilme tosin meni vakavaksi, esimerkiksi silloin kun hän kertoi oman valokuvausharrastuksensa loppumisesta. “Kamat piti myydä pois. Tuli ongelmia, jouduin vähäksi aikaa vankilaan ja jotain sellaista.” Pikkurötöksiä, ei mitään kovin vakavaa, mutta elämä kyllä meni raiteiltaan ja harrastus jäi.

“Siinä tekin kaverukset, ootteko koskaan ollut töissä?” ohikulkeva keski-ikäinen nainen huikkasi. Ei ollut tuttu. “Onks sulla?” Pauli vastasi. Seurasi harmitonta kinastelua, sellaista tätien ja juoppojen tavanomaista pikkunahistelua. Ilme meni sananvaihdon jälkeen taas peruslukemille. “Hyvähän se on huudella työpaikasta, mutta mäkin oon eläkkeellä. Mulla on aivovamma ja vähän muutakin, en mä voi töihin mennä.” Kunnon kotiakaan ei ole. Pauli punkkaa Rälläkässä, Pelastusarmeijan asuntolassa.

Katujen perusjengiä, siis.

En lupautunut viinadiileriksi, mutta kiitin juttutuokiosta ja toivotin hyvää jatkoa. “Hei, kaikkea hyvää sullekin”, kaverukset vastasivat. “Sä oot vielä nuori, sulla on kaikki mahdollisuudet edessäs.”

Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”

Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”

Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.

Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.

Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.

Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.

Olin kävellyt aika pitkään kaupungilla etsimässä sopivaa kuvattavaa, kun näin Soilan. Hänessä kiinnitin huomiota kahteen asiaan: tyyllikkääseen blondipinkki -lookkiin sekä tapaan lukea kirjaa kävellessä. Kävelin perään, esittäydyin ja pyysin saada ottaa hänestä kuvan.

Pinkki nahkatakki oli lähempääkin katsoen hieno. Soila kertoi sen olevan oikea löytö: “Maksoin siitä euron!” Kääntöpuoli sitten oli se, että takin mukana piti ostaa seitsemänkympin hansikkaat. “Niiden oikea arvo oli varmaan vitosen.”

Takki oli hieno, aurinkolasit samaten. “Kyllä pinkki varmaan on minun värini. Joskus ehkä vielä ostan motskarin ja maalaan sen tankin pinkiksi.”

Ja se Soilan lukema kirja, jota kuvassa ei näy, oli Agatha Christien dekkari.

Kuinka kuva syntyi: Kuva on otettu vastavaloon, Soila kasvoille valoa on saatu salamalla. Kuvaustilanteen näkee aurinkolasien heijastuksesta, joskin salaman heijastuksen poistin photoshopissa (likainen temppu, tiedän). Photoshop-käsittelystä tarkemmin alla olevassa videossa.

Setri istuskeli vanhalla linja-autoasemalla auringonpaisteessa. Hän pisti jotenkin silmään näyttämällä ympäristöönsä verrattuna rauhalliselta, ja sellaiseksi hän myös osoittautui.

Setri odotteli tyttöystäväänsä. Hän oli istahtanut aurinkoiselle paikalle kellotornin viereen lukemaan valkoisesta taikuudesta kertovaa, tiiliskiven kokoista kirjaa ja syöttämään varpusia. Sitten olivat tulleet pulut, ja pian paikalla oli parvi lokkeja. “Siinä vaiheessa totesin, että antaa olla”, hän naureskeli. Varpuset ovat sympaattisia, lokit eivät. Piste.

Setrin kanssa oli uskomattoman mutkatonta jutella. Hänellä oli sellaista hyvää luottamusta ihmisiin, mihin törmään nykyään aivan liian harvoin. Vähän hörhöä, sopivasti avoimuutta, riittävästi älyä. Mainio tyyppi, fantastinen. Vietimme hetken puhumalla Soukasta (hän on sieltä kotoisin, minulla on vaikeuksia pistää paikka kartalle), uskonnosta (häntä kiehtoo lukea erilaisia selityksiä ihmistä suuremmasta mystisestä, minusta ihmistä suurempi mystinen antaa ihmiselle lopulta vain keinoja selittää itseään) ja töistä (minulla on omani, Setri vielä miettii mihin tarttuisi). Tuntui hieman kurjalta sanoa, että lähden jatkamaan matkaa. Halusin viedä filmin kehitykseen, ja kello alkoi jo olla paljon.

Setri jäi lukemaan kirjaa ja odotamaan tyttöään.

Kuinka kuva syntyi: Alkuperäinen kuva on otettu suorassa auringonpaisteessa Lomo LC-A -kompaktikameralla, Negan kuvasin omatekoisella valopöydällä ja käänsin Photoshopissa.

Kuvan digiorginaali oli hailakka. Lisäsin tummuutta kerrostamalla kuvaa multiply-tasoiksi. Väriä korjasin color balance-tasoilla, kontrastia curves-layerilla. Kuvaa on myös teksturoitu kahdella kuvalla, joista toisessa on rapattua seinää ja toisessa haljennut betonilattia. Kuvaan on tehty myös osittaisia säätöjä layer mask -toiminnon avulla.

Jos mielenkiintoa tämäntyyppisille selostuksille on, voin ryhtyä jatkossa liittämään näihin tarinoihin Photoshop-työstöstä kertovia opetusvideoita.

(Tätä kirjoittaessa soittimessa riimejä pudottelee Asa)

Denis istuskeli puun alla penkillä katselemassa Tammerkoskea. “Olen Moskovasta. Tulin aamulla Helsingistä. Tapaan illalla ystäväni”, hän selitti lyhyillä lauseilla englanniksi. Ajattelin ottaa kuvan miehestä ja puusta, mutta se näyttikin sitten kuvalta takana olevasta, parkkeeratusta autorivistä. Piti miettiä asia uusiksi ja ottaa kuva Tammerkoskesta.

Deniksen kaverit olivat menneet Rukalle laskettelemaan, mutta Denis oli jäänyt Helsinkiin. Edellisenä päivänä hän oli kävellyt ympäriinsä Helsingissä, tänään hän vietti aikaa Tampereella. “Huomenna menen takaisin Helsinkiin, siitä lautalla Tallinnaan ja kaverien kyydillä Moskovaan. Ehkä käymme Riikassa matkalla.”

Vaikutti siltä, että Denis oli ihan mielellään juttusilla. Hänellä taisi olla hieman tylsää yksinään reissussa, ja pieni kuvaustuokio tuntemattoman kuvaajan kanssa oli varmaan juuri sopivaa seikkailua. Jäi tunne, että hän myös harjoitteli englantiaan ahkerasti, avasi aina uuden keskusteluaiheen lyhyellä lauseella kun edellinen päättyi ja syvennyin kamerani säätöihin.

Denis, samoin kuin Lakshmanveer, opiskeli insinööriksi. Hänen pitäisi valmistua tänä vuonna. Kun kysyin, mitä hän aikoo tehdä sen jälkeen, hän sanoi ettei oikeastaan tiedä. “Lähden syksyllä Trans-siperian junalla Vladivostokiin. Vietän aikaa Kamtstatkalla ja mietin siellä, mitä ryhtyisin tekemään työkseni.”

Oli hauska koettaa selittää, että Trans-Siperia, Vladivostok ja Kamtsatka kuuluvat omaankin unelmapalettiini. Aikamääreet vain olivat hieman hankalia: haluaisin lähteä muutaman vuoden kuluessa ainakin puolen vuoden matkalle. Ehkä Denikselle jäi vähän epäselväksi, milloin olisin lähdössä ja miten pitkään kuvittelin matkan kestävän, mutta väliäkö tuolla - jotain yhteistä löysimme toistemme tarinoista joka tapauksessa.

Laksmanveer oli syventynyt tekemään muistiinpanoja, kun näin hänet. Eteläaasialaisen näköinen mies muistiinpanojen kanssa Tokoinrannassa, keväisenä päivänä - mikäköhän tämän näkymän tarina on?

Lakshmanveer kirjoitti talteen puhelinnumeroita, joita hän saattaisi tarvita työnhaussa. Hän kertoi olevansa Intiasta - olin hieman pettynyt, koska nepalilaisen tapaaminen olisi ollut mielenkiintoinen yhteensattuma, olihan Intian pienessä naapurimaassa meneillään historiallinen äänestyspäivä - ja opiskelevansa Turun yliopistossa tietojenkäsittelyä. Nyt hän oli pistäytymässä Helsingissä etsimässä töitä täkäläisistä ohjelmistoyrityksistä.

“Tiedätkö, onko yrityksillä jotain yhteistä nettisivua, jolta saisi kootusti yhteystiedot? Olen koettanut googlata, mutta saanut kasaan vain muutaman firman.”

Neuvoin sen, minkä osasin, mikä ei lopulta ollut kovin paljoa. Kehotin käymään työvoimatoimiston sivuilla ja selvittämään, missä heidän palvelupisteensä ulkomaalaisille työnhakijoille on, tai onko sellaista. Lakshmanveer pyysi neuvomaan lähimpään työvoimatoimistoon, ja annoin jonkinlaisia suuntimia. Kirjoitin myös joidenkin teknologiakeskusten nimiä siltä varalta, että hän haluaisi lähteä ihan fyysisesti kiertämään firmoja. Tuntui pöhköltä, ettei oikeasti osannut olla enempää avuksi.

Lakshmanveer tuntui olevan kuitenkin kiitollinen niistäkin vähistä osoitteista, jotka osasin kertoa ja kirjoittaa City-lehden englanninkielisen version marginaaleihin. Jutustellessamme sanoin, että haluaisin käydä Intiassa. “Maani on iso, siellä on kaikki erilaiset ilmastovyöhykkeet. Voit käydä Kashmirissa, missä on hyvinkin samanlaista kuin täällä. Etelämpänä on sitten kuin Afrikassa, todella kuumaa. Ota yhteyttä jos olet lähdössä, kerron mielelläni missä kannattaa käydä.”