tietotekniikka

Kun Associated press epäilee, että sille tarjotaan väärennettyä valokuvaa, kilauttaa uutistoimisto Dartmouth Collegen tietojenkäsittelytieteilijä Hany Faridille. Farid on nimittäin kehittänyt varsin toimivan ohjelman erilaisten vippaskonstien jäljittämiseen digitaalikuvista.

Science Newsin jutussa :”(via Boingboing)”: Farid kertoo, että tutkimusryhmä on kehittänyt pussillisen temppuja trikkien paljastamiseen. Ohjelma esimerkiksi etsii kuvasta toistuvia pikselikuvioita, jotka copypaste-tekniikan käytön. ^[1]

Jos kuva on muodostettu yhdistelemällä osia eri kuvista, osaa ohjelma haistaa erikokoisista orginaaleista skaalatut osat. Komposiittikuva voidaan paljastaa myös sen perusteella, että eri orginaaleista peräisin olevat osat on valaistu eri tavoin. Valoa analysoidaan varjojen ja kuvassa olevien ihmisten silmissä olevien heijastusten perusteella.

Kerrasta valmis tuollainen softa ei tietenkään ole. Farid toteaakin, että kehittyä pitää koko ajan. Jokainen uusi Photoshopin versio tekee väärennysten jahtaamisesta entistä vaikeampaa.

“This is an arms race,” Farid says. “I can already tell you how it’s going to end: We’re going to lose. It’s always going to be easier to create a forgery than detect a forgery.”

Suomessa huijauskuvien paljastamiseen ei käsittääkseni erikoissoftia käytetä. Mutta eipä minusta ole perusteitakaan: yksi kuva voi valehdella enemmän kuin miljoona sanaa, vaikkei pikseleihin olisi koskettu pitkällä tikullakaan. Vastaavasti melko rajustikin käsitelty kuva voi olla hyvin todenmukainen - kuvaa ei ole katsominen pelkästään pikseleihin.

Tietokato niittää näin syksyllä viljaa minun tietoviljelmilläni. Viime viikolla meni blogi, nyt kovalevy. Eilisiltana 250 gigan ulkoinen LaCie päästi kesken iltaa ruman korahduksen, pihahti päälle ja kuoli pois. Levylle oli tuhansien valokuvien ja satojen mp3-muotoon muutettujen älppärien koti, ja nyt se lakkasi olemasta.

Onneksi olin kaksi viikkoa sitten käynyt ostamassa varmuuskopiointia varten uuden kovalevyn. Kaikesta LaCien sisällöstä oli kopio, vieläpä edellisenä yönä otettu. Kovalevyn kuolema maksoi tällä kertaa vain kohtuullisen summan rahaa. Korvaamattomia menetyksiä, kuten vaikkapa Nepalin-matkakuvien lopullista häviämistä, ei tapahtunut.

Olen hiljalleen alkanut ymmärtää varmuuskopioiden merkityksen, osin kantapään kautta. Herätys homman kuntoonlaittamiseen tuli vähän kummallista kautta: luin mac-uutisista, että uutee applen käyttöjärjestelmään varmuuskopioiden ottaminen rakennetaan sisään perustoimintoihin. Onneksi luin ja innostuin laittamaan asiat kuntoon jo nyt.

Macissahan ei tosiaankaan vielä ole omaa, kunnollista varmuuskopiontiohjelmistoa, ellei .mac-palveluun yhdistettyä vaihtoehtoa lasketa. Koska .mac-tili on järjettömän kallis suhteessa siitä irtoavaan iloon, Applen Backupia ei todellakaan lasketa.

Hankin itselleni kehutun ja kohtuuhintaisen SuperDuper-softan, joka onkin toiminut simppelissä peruskäytössä erinomaisesti.

Varmuuskopiointisoftaa tarvitaan macissa parista eri syystä.

Ensinnäkään kaikki järjestelmän toimintaan liittyvät tiedostot eivät suostu kopioitumaan drag&drop-tyylillä oikein, jos ollenkaan. Itse asiassa kaikki varmuuskopiointiin tarkoitetut ohjelmistotkaan eivät osaa tehdä tätä kopiointia menettämättä olennaista metadataa – tässä suhteessa Superduper ilmeisesti pesee muut softat mennen tullen.

Toisekseen satojen gigojen kopioiminen vie hirvittävästi aikaa, jos sen tekee jokaisella kerralla alusta asti tavu tavulta. Varmuuskopiointiin käytettävät ohjelmistot säästävät aikaa kopioimalla vain edellisen kopioinnin jälkeen luodut tai päivitetyt tiedostot. Esimerkiksi minulla käytössä oleva softa osaa päivittää 250 gigan kovalevyn varmuuskopion reilusti alle kymmenessä minuutissa. Ero on iso verrattuna siihen, että ensimmäisellä kerralla kopiota tehdessä tiedostojen siirtämiseen arkistona toimineelta firewire-levyltä usb-väylää varmuuskopiolevylle kului työpäivän verran.

No, ensi viikolla pitää taas käydä ostamassa uusi ulkoinen kovalevy. Tällä tietokuolematahdilla tuo viikonloppuni pelastanut varmuuskopiokin nimittäin varmaankin kuolee ennen joulua.

Olin ajatellut mennä sunnuntai-iltapäivänä Tampereen-tuttujen kanssa Töölöläiskahvilaan. En mennyt. Päivitin blogiani, joka levähti täysin. Eikä minulla tietenkään ollut varmuuskopiota kuin tietokannasta, joten kaikki piti rakentaa alusta.

Mikä kun kuvittelin, ettei Wordpressin päivittämisessä voi sähliä. Mutta niin vaan puusilmä painaa Transmitissa nappia “korvaa kansio” kun pitäisi painaa sitä viereistä, joka ei tuhoa vanhoja tiedostoja. Siinä meni vanha Pohdiskelevan ulkoasu sekä vaivalla keräillyt julkaisujärjestelmän laajennukset.

Olen kohtuullisen tyytyväinen kuudessa tunnissa kasaan raapimaani lopputulokseen. Olin jonkin aikaa ajatellut tehdä jotain samantapaisen pelkistettyä kuin Aleksilla, ja nyt löysin pakon edessä ulkoasun pohjaksi yksipalstaisen, nätin ja helppolukuisen Simplr-teeman. Otsikon temppeliapinan olin kuvannut Kathmandussa.

Suurempi homma oli etsiä eri puolilta verkkoa kaikki käyttämäni lisäosat. Piti löytää kirjoittamista helpottavat työkalut, folksonomiapaliikat, merkintöjen ristiinlinkitysmoottorit sun muut. Yllättävän paljon kaikkea kummallista oli tullut tungettua konepellin alle, pitänee tehdä jossain vaiheessa kunnon lista tuunaustoimenpiteistä kaikille kahdelle asiasta kiinnostuneelle.

Ja sitten, kun yritän julkaista tätä, palveluntarjoajan serveri kaatuu. Kiesus.

Helvetti, mitä tämäkin minusta kertoo: en laita kylmästi lappua epäkuntoon menevän virtuaalikotini ovelle ja lähde reaalikavereiden kanssa iltapäiväbisselle, vaan ilmoitan tulevani myöhemmin ja askartelen vapaapäivän php:n ja css:n kanssa?

Mutta kertokaahan, mitä nyt tykkäätte uudesta apinailmeestä. Toimiiko, yskiikö, mitähäh?

Aina välillä digitaalinen elämä muistuttaa haavoittuvuudestaan. Puoli vuotta sitten kovalevytilani oli vähissä. Hankin ulkoisen kovalevyn ja siirsin sinne turvaan suuren osan digikuvistani sekä koko cd-levykokoelmani mp3-pakatun version. Plus tietenkin iTunesin musiikkikaupasta tehdyt ostokset.

Sitten joku potkaisi johtoa ja levy hävisi. Tai siinähän se fyysisesti oli samassa paikassa, mutta työpöydälle ei ilmestynyt vilaustakaan tutusta kuvakkeesta. Ei, vaikka kuinka irrotteli johtoja ja käynnisteli koneita ja levyjä uudestaan.

Tänään kävin hakemassa kovalevykotelon kokeillakseni, josko monta kuukautta kadotetuksi luultu kuva-arkisto heräisi eloon. Itseoppineena koti-insinöörinä purin ja kokosin.

Sitten virrat päälle ja sydän odotuksen ajaksi seis.

Jälkeenpäin minua huvitti, miten helpottunut olin kuvakkeen ilmestymisestä monen kuukauden tauon jälkeen tutulle paikalle, siihen työpöydälle. Herran jestas, sehän on vain kone ja muutamia gigabittejä.

Kun löydät mielenkiintoisen, osuvan tai muuten vain hyvän sivuston tai blogimerkinnän, linkitä siihen blogissasi. Linkitä, vaikkei sinulla olisi löydöstäsi mitään uutta, omintakeista sanottavaa.

Linkittäminen on tiedosta äänestämistä. Siinä missä kuluttaja äänestää tuotteiden paremmuudesta ostopäätöksillään, verkon käyttäjä äänestää tiedosta linkittämällä.

Toisin kuin Killingin slogan väittää, linkittäminen ei ole altruismia - se on utilitarismia. Siitä hyötyvät kaikki.

Linkit vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin muut verkossa kävijät löytävät verkkosivut. Osa ihmisistä löytää perille klikkailemalla linkkejä, mutta ennen kaikkea linkit parantavat tiedon sijoittumista hakukoneiden tuloksissa. Mitä enemmän linkkejä (”ääniä”), sitä tärkeämpänä Google sivuja pitää ja sitä todennäköisemmin ne sijoittuvat hakutulosten kärkeen. Esimerkkejä ei taritse hakea tapaus Lehtovaaraa kauempaa.

Samaa logiikkaa noudattavat (enemmän tai vähemmän) Technorati - ja blogistanin rakastettu Blogilista. Koko verkossa käynnissä oleva hajautettu tiedon luokittelu, folksonomia, perustuu linkittämiseen.

Toisin kuin tänään käytävissä presidentinvaaleissa, näissä kemuissa käytössä on enemmän kuin yksi ääni per kansalainen. Mainostajat ovat jo tajunneet tämän, ja käyttävät tilannetta roisisti hyväkseen. Hakukoneoptimoinniksi kutsuttu tietotekninen käsityöala perustuu osin lumeblogien ja -linkkien tuottamiseen.

Rahalla voi siis verkossa ostaa ääniä, mutta niitä voi tässä pelissä käyttää myös ilmaiseksi. Älä nuku, käytä oikeuttasi määrittää, mikä on verkossa tärkeää. Äänestä. Linkitä.

Pohdiskelevan liftarin vuodenvaihteeseen ajoittuneen uudistuksen pääasiallinen tarkoitus oli (oman mielen piristämisen lisäksi) ottaa askel kohti verkottuneempaa, kokonaisuuden kannalta merkittävämpää bloggaamisen tapaa. Suuri muutos kiteytyy käytännössä katsoen täydelliseen luopumiseen melko suurpiirteisesti merkintöjä erilaisten aihenimien alle koonneesta kategorisoinnista. Sen sijaan, että pyrkisin vastaisuudessa sovittamaan merkintäni johonkin aiemmin keksimääni “kategoriaan”, merkitsen jokaiseen tästedes kirjoittamaani artikkeliin niiden sisältöjä mahdollisimman hyvin kuvaavat tagit eli avainsanat.

Avainsanojen tarkoitus on tehdä tiedon luokittelusta hienojakoisempaa aiemman “yleinen/media/ihmiset” -tyyppisen jaottelun karkean kategorisoinnin sijaan. Tämä palvelee muitakin kuin tämän blogin aktiivilukijoita. Avainsanojen käyttö on askel suuntaan, jossa blogien kirjoittajat ikään kuin puolivahingossa työstävät verkon valtavaa tietomäärää kokonaisuutena helpommin hallittavaan muotoon luokittelemalla ja linkittämällä sitä. Tälle tiedon luokittelun tavalle on olemassa hieno sanakin, folksonomia.

Folksonomia ei ajatuksena ole nettiajassa mitattuna kovinkaan uusi, sillä avainsanat ovat olleet jo useita vuosia keskeinen osa esimerkiksi Filckrin ja Del.icio.usin käyttöä. Blogimaailmassa kategoriat ovat pitäneet pintansa avainsanoja vastaan tähän asti, mutta viime syksystä lähtien suunnannäyttäjät ovat alkaneet tunnustautua tagiuskovaisiksi. Tagien avulla merkintöjä ei ole pakko tunkea johonkin ennalta määrättyyn muottiin, mikä johtaa merkintöjen aiempaa tarkempaan, joskin hajanaisempaan luokitteluun.

Blogosfäärissä tagien nousujohteelle on kaksi syytä: tagittamiselle on nyt mielekästä käyttöä ja se on entistä helpompaa. Avainsanojen avulla eri puolilla olevaa verkkoa olevaa tietoa voidaan linkittää ja koota, ja blogiohjelmistojen lisäosien avulla tämä onnistuu yhdellä napinpainalluksella.

Wordpressin uuden version julkistaminen oli uskoakseni vedenjakaja, sillä sen uudet ulkoasuteemat, kuten todennäköisesti suosituimmaksi nouseva K2 ja Pohdiskelevan liftarin käyttämä Squible käyttävät tehokkaasti hyväkseen Ultimate Tag Warrior (UTW) -lisäosaa ja sen tagitysmahdollisuuksia. Väitän, että useat Wordpressia käyttävät bloggaajat lähtevät Wordpress 2.0:n ja K2:n myötä mukaan avainsana-avaruuteen, ja muiden on seurattava perästä.

Pohdiskelevassa liftarissa avainsanat jäsentävät tietoa sivuston käyttäjille, tarjoavat koukkuja avainsanojen avulla tietoa jäsentäville verkkopalveluille ja toimivat linkkeinä muihin tageja käyttäviin palveluihin. Etu- ja arkistosivulla blogin sisällöstä kertoo avainsana-avaruutta kuvaava tagipilvi, tag cloud. Sen perusteella on helppo intuitiivisesti hahmottaa, mistä aiheista täällä kirjoitetaan paljon, mistä vähemmän. Jokaisella sanalla on tietenkin oma arkistosivunsa.

Jokaisen merkinnän perässä on linkki kustakin avainsanasta paitsi blogin omiin arkistoihin, myös Del.icio.usin, Technoratin ja Flickrin palveluihin kyseisen avainsanan kohdalle. Jos kirjoitan täällä vaikkapa Pakistanista, merkinnän perästä löytyy linkki Del.icio.usin tuoreimpiin Pakistan-linkkeihin, Techoratin kirjaamiin tuoreimpiin Pakistan-aiheisiin blogimerkintöihin ja Flickrin Pakistan-valokuviin.

Squiblen sivuilla annettujen lupausten mukaan rekisteröityneiden käyttäjien pitäisi pystyä lisäämään asianmukaisina pitämiään avainsanoja merkintöihin. Harmikseni en tätä ominaisuutta ole toistaiseksi saanut Pohdiskelevassa liftarissa toimimaan.

Ja kiusallista sinänsä, toisin kuin Pakistan-esimerkissäni, monien suomenkielisten avainsanojen kohdalla linkkien takaa ei löydy kovinkaan montaa merkintää, kuvaa tai linkkiä - vielä. Yhteisölliseen tiedonkeräämiseen tarvitaan väkeä jotta saadaan vääntöä. Nyt siis tagittamaan niitä omia kirjoituksia, kuvia ja linkkejä. Yhteisen hyvän tähden!