terveys

Auts. Kävin viime viikonloppuna juoksemassa kuudentoista kilometrin lenkin merenrantoja pitkin. Satoi, ja märät sukat alkoivat hiertää matkan puolivälissä. Ikävää sinänsä, että reittivalinnan takia ei voinut oikein muuta kuin juosta koko matkan takaisin. Loppumatkasta sukat tuntuivat jo hiekkapaperilta ja iho melko pahalta.

Hiertymät tuntuivat vähän ikäviltä alkuviikosta, mutteivät mitenkään tuskallisilta. Tiistaina kävin vielä hölkkäämässä vähän, mutta kun otin sukat pois, sunnuntaina jalkapöydän kaaren alla punottaneiden hiertymien kohdalla oli mahtavat rakot.

Vesikelloja minulla on harvoin, joten vajosin samaan mietelmään kuin aina ennenkin: kumpi olikaan ihon paranemisen kannalta parempi vaihtoehto, puhkaista rakko vai antaa sen olla? Kuvittelen aina selvittäneeni asian, mutten koskaan muista vastausta. Kyselin asiaa pukuhuoneen äijiltä, joista toinen kuului “puhki vaan”- ja toinen “parempi antaa olla”-koulukuntaan. Google oli jo sormenpäiden iholla ja netin lääkärivinkit haussa, mutta sitten muistin, että kyllähän tällaisiin terveyspulmiin on tarjolla nettiä varmempaakin asiantuntija-apua, ja vielä verorahoilla: 10023-palvelunumero.

Satakakskolme on pääkaupunkiseudun kaupunkien terveydenhoidon neuvova puhelin, josta yllättävänkin harva tietää ja vielä harvemmalla on kokemuksia. Numerossa päivystää ympäri vuorokauden sairaan- ja terveydenhoitajia. He sitten antavat neuvoja hoitoon ja tarvittaessa kertovat, mihin päin - ensiapupäivystykseen, aamulla terveyskeskukseen vai yksityiselle lääkäriasemalle - pitää vaivan kera kiiruhtaa.

Suosittelen.

Tällä kertaa hoitaja opasti, että parhaiten iho paranee, kun vesirakkula suojaa sitä. Jos rakko on sellaisessa paikassa, että se voi repeytyä, on se parempi puhkaista puhtaalla neulalla (muista puhdistaa myös iho ennen neulan kanssa huitomista) ja lypsää vesi rakosta ulos. Silloin rakkulan iho ei repeydy niin helposti vaan suojaa uuden ihon kasvamista siellä alla.

Ja kyllä, jalkapohja kuuluu puhkaisupaikkoihin, arveli sairaanhoitaja.

Ostamastani juoksutietokoneesta, siis sykemittarista, on ollut jo verratonta hupia. Olen ottanut tavakseni mitata aamuisin lepopulssin, jonka muutosten pitäisi kertoa kehon tilasta vähän samaan tapaan kuin vaikkapa painon. Karkeasti: Hyvä kunto - matala pulssi. Korkean lepopulssin pitäisi paljastaa liika harjoittelu ja stressi.

Ainakin krapulan sydän aistii ylikierroksin. Tavallisena aamuna, otos tähän mennessä neljä kappaletta, sydämeni lyö minuutissa noin 55 kertaa. Uudenvuodenpäivänä, aaton juhlien jälkeen, heräsin hiukkasen heikon tuntuiseen oloon. Syke oli 89.

Olen ollut viherpiiperöksi melko skeptinen luomuruoan autuaaksi tekeväksi väitetyn voiman suhteen. Intuitiivisesti ajatus puhtaasta ja luontoa kunnioittaen viljellystä appeesta on tuntunut kyllä vetoavalta, mutta järki on ollut vastaan. Tutkimustulosten mukaan kun on näyttänyt siltä, ettei luomusta ole maailman tai ihmiskunnan pelastajaksi. Olen kannattanut hiljaa mielessäni jonkinlaista puolitehomaataloutta, jossa vastuullisesti käytetään maataloustieteen saavutuksia hyväksi. Kunhan homma ei vain mene sellaiseksi herooiseksi maanvaltausreposteluksi, jonka seurauksena köyhdytetään maa, rikastutetaan vesistöt ja kasvatetaan kolmipäisiä hormonisonneja.

Hesarin tiedesivuilla oli tänään juttu, jonka mukaan luomussa sittenkin saattaisi olla sitä jotain. Englantilais-tanskalaisessa tutkimuksessa luomua syöneet rotat olivat terveempiä kuin verrokkiryhmien lajikumppaninsa, vaikka kaikki saivat periaatteessa yhtä paljon ravinteita. Selitystä ei löytynyt edes torjunta-aineiden jämistä.

Pitääkö tässä nyt ruveta vaihtamaan mielipidettään?

Technorati Tags: luomu