tasa-arvo

Annamari Sipilä oli kirjoitellut päivän Hesariin hyvän jutun kympin tytöistä ja siitä, miten koulussa hyvin pärjäävät tytöt eivät saa sitä arvostusta joka heille kuuluisi. Syytä tähän ei jutussa oikein löytynyt, mutta asiaa katseltiin monelta kantilta. Sipilä lopetti juttunsa havaintoon, että taaskin kun piti puhua tytöistä, alettiin puhua pojista.

Heitänpä nyt ajatuksen pojista minäkin: minusta myöskään kympin poikia ei yleensä pidetä neroina, vaan pinkoina – samalla tavalla kuin tyttöjäkin. Sen paremmin kympin pojista kuin tytöistäkään ei yleensä povata maailmanvalloittajia, vaan ahkeria ja korkeasti koulutettuja työmyyriä. “Menee varmaan tutkijaksi yliopistoon”, ajattelee sukulaistäti.

Kovimmat odotukset laitetaan niille, jotka pystyvät saamaan hyviä (vaikkei välttämättä huipputason) arvosanoja ilman suurta ponnistelua, pärjäävät sosiaalisesti erinomaisesti ikäistensä joukossa ja ovat osoittaneet kykynsä saada minkä haluavat, eli ovat riittävän röyhkeitä. Näissä tyypeissä on sekä tyttöjä että poikia, tosin useammin jälkimmäisiä. Sanotaan näitä vaikkapa ysin tytöiksi ja pojiksi.

Kympin tyypit ovat kirjaviisaita, ysin oppilaat käytännönälykkäitä. Ysin tytöt ja pojat ovat insinöörityyppiä: he eivät pyri täydellisyyteen vaan riittävän hyvään, koska paras on hyvän pahin vihollinen. Siihen menee liikaa aikaa.

Ne ovat nämä katunokkelat ysin tytöt ja pojat, jotka kurnuuttavat ylikilttejä ja pedantteja kympin oppilaita sitten työelämässä. Tyttöjä ja poikia.

Katselin maahanmuuttaja-aiheista keskustelua Hesarin sivuilta, oppimismielessä. Vastaan tuli vanha itsesensuurisyytös, jonka mukaan media pimittää olennaista tietoa, kun ei kerro rikoksentekijöiden maahanmuuttajataustasta. ^[1] Huokaus. Jostain syystä selitys siitä, että maahanmuuttajuus ei ole rikoksen kannalta kovinkaan usein olennaista^[2] ei tunnu menevän läpi ilman kunnon esimerkkiä.

No, otetaan esimerkki, vieläpä ihan aito ja kotimainen: Suomen sisällissodan jälkeen^[3] lehdistöllä oli tapana mainita rikosjutuissaan olennaisena pidetty tieto rötöstelijöiden puoluetaustasta. Olennainen puoluetausta oli etenkin silloin, kun se ei ollut sama kuin kirjoittajalla. Kun vapaailtaa viettänyt suojeluskuntalainen törttöili kännissä ja joutui riitaan naissotkujen takia, punikkilehdet otsikoivat juttuun takuuvarmasti suojeluskuntalaisuuden – ja päinvastoin.

Vedetäänpä tuo vanha, hyvä suomalaiskäytäntö nykypäivään: “Kokoomuksen kannattajiin kuulunut 45-vuotias mies syyllistyi törkeään rattijuopumukseen.” “Vasemmistoliiton kannattajajäsen syyllistyi törkeään pahoinpitelyyn.” “Puukottaja oli tiettävästi äänestänyt viime vaaleissa vihreitä.”

Onko sensuuria, että esimerkiksi Hesari ei kerro rikoksentekijöiden puoluetaustaa^[4] Millä tavoin etninen tausta on olennaisempi kysymys kuin poliittinen suuntautuminen?

Silläkin uhalla, että jankutan ja toistan, ruodin HS.fi:n keskustelusivuilta poimimaani väitettä toiseksi esimerkiksi.

Jos suomalainen tappaa perheensä, niin se uutisoidaan esimerkiksi näin. Lahtelainen insinööri tappoi perheensä. Mikäli maahanmuuttaja on verityön takana, uutisointi on seuraavanlaista. Insinööri tappoi perheensä.

Jos Rovaniemeltä vuonna 1996 Lahteen muuttanut insinööri tappaa perheensä, ei tätä takuuvarmasti uutisoida “rovaniemeläinen insinööri tappoi perheensä” ja hullunahan sitä pidettäisiin, joka jotain tällaista vaatisi. Mutta jos vuonna 1996 on muuttanut Lahteen vaikkapa Mogadishusta, niin jostain syystä sen mainitsematta jättäminen on sitten kansan syvien rivien mielestä vaarallista itsesensuuria.

Huomaan muuten olevani kohtuullisen tyytyväinen siihen, että Hesarin maahanmuuttajakeskustelun valmistelussa päädyimme puhumaan “ulkomailta muuttaneista uusista helsinkiläisistä”. Tuo lause on saanut minut miettimään suhtautumistani maahanmuuttajiin muukalaisina: muutin itse pääkaupunkiin 1990-luvun puolivälissä ja olen siis itse huomattavasti “uudempi helsinkiläinen” kuin monet jututtamani somalit, jotka ovat saapuneet tänne noin viittä vuotta aikaisemmin. Mikäs minä olen kutsumaan ketään “uudeksi helsinkiläiseksi”?

Ranskan mustaihoiset kansalaiset ovat syksyn mellakoiden herättäminä perustaneet oman järjestönsä saadakseen tunnustusta täysiverisinä ranskalaisina. Järjestö kokoaa yhteen kuusikymmentä kansalaisjärjestöä, joiden mielestä ranskalaisten on aika herätä valkoisesta unestaan. “Valkoisen tasavallan aika on ohi”, Conseil représentatif des associations noiresin, CRANin (Mustien järjestöjä edustavan neuvottelukunnan) yksi perustajista, ihmisoikeusaktivisti Fodé Sylla julistaaIPS:n haastattelussa.

Vaikka Ranska pyrkii esiintymään ihmisoikeuksien luvattuna maana, käytännössä maa on jakautunut valkoiseen ja ei-valkoiseen kansakuntaan. Valkoinen väestö saa paremmin töitä, mukavammat asunnut, elää leveämmin. Syrjintä ei ole virallista, vaan seuraa valkoisen kansanosan arkipäiväisistä ennakkoluuloista. Read the rest of this entry »

Asymmetrical Informationissa on mielenkiintoinen merkintä ja sitä seuraava keskustelu kehitysvammaisten esittämisestä Hollywood-elokuvissa. Merkinnän havainto tiivistyy siihen, että kehitysvammaiset ja mielisairaat esitetään mukavina, vähän hitaina heppuina - mikä ei vastaa todellisuutta. (via Lovelace)

Olin vuoden verran hommissa, joissa olin tekemisissä kehitysvammaisten ja heidän omaistensa kanssa. Työpaikan kahvihuoneessa mietittiin silloin tällöin elokuvia ja sitä, miten kehitysvammaiset niissä näkyvät.

Totta kai Forrest Gumpin tapainen tavara on kaunisteltua soopaa. Harva kehari näyttää Tom Hanksilta, eikä leffassa päästä kovin lähelle vammaisen kanssa elämisen arkea. Kyllähän sellaisen katsomisesta jää helposti väärä käsitys siitä, mitä kehitysvammaisuus todellisessa elämässä on.

Toisaalta: kuinka realistinen voi Hollywood-leffoja pitää noin ylipäätään?Ja olisiko lukasmoodyssonilainen tai vontrieriläinen inhorealismi, jossa esitettäisiin vain heitteillejätettyjä vaikeasti kehitysvammaisia kuolaamassa betonilähiöissä, yhtään sen realistisempaa? Kai sitä elokuvissa saa silotella arjen mutkia, ja yleisön pitäisi ymmärtää tämä. Vaikka ei se siihen tietenkään aina käytännössä pysty, tyhmää kun on.

Itselle taannoisen työkokemuksen merkittävin kasvattava anti oli oivallus, että jokainen ihminen on omanlaisensa - ja tämä pätee vammaisiin ihmisiin siinä missä normiksiinkin. Joukoista löytyy itsekästä mulkkua, rakastavaa toheloa ja hauskaa seuramiestä. Vääntö “oikeista” tavoista esittää vammainen ihminen on tässä mielessä yhtä järjetöntä kuin keskustella sopivasta tavasta kuvata ruskeatukkaista henkilöä.

Kun nyt ensin päästäisiin irti siitä ajatuksesta, että yksi piirre voisi määritellä kerrasta koko ihmisen.