tampere

Denis istuskeli puun alla penkillä katselemassa Tammerkoskea. “Olen Moskovasta. Tulin aamulla Helsingistä. Tapaan illalla ystäväni”, hän selitti lyhyillä lauseilla englanniksi. Ajattelin ottaa kuvan miehestä ja puusta, mutta se näyttikin sitten kuvalta takana olevasta, parkkeeratusta autorivistä. Piti miettiä asia uusiksi ja ottaa kuva Tammerkoskesta.

Deniksen kaverit olivat menneet Rukalle laskettelemaan, mutta Denis oli jäänyt Helsinkiin. Edellisenä päivänä hän oli kävellyt ympäriinsä Helsingissä, tänään hän vietti aikaa Tampereella. “Huomenna menen takaisin Helsinkiin, siitä lautalla Tallinnaan ja kaverien kyydillä Moskovaan. Ehkä käymme Riikassa matkalla.”

Vaikutti siltä, että Denis oli ihan mielellään juttusilla. Hänellä taisi olla hieman tylsää yksinään reissussa, ja pieni kuvaustuokio tuntemattoman kuvaajan kanssa oli varmaan juuri sopivaa seikkailua. Jäi tunne, että hän myös harjoitteli englantiaan ahkerasti, avasi aina uuden keskusteluaiheen lyhyellä lauseella kun edellinen päättyi ja syvennyin kamerani säätöihin.

Denis, samoin kuin Lakshmanveer, opiskeli insinööriksi. Hänen pitäisi valmistua tänä vuonna. Kun kysyin, mitä hän aikoo tehdä sen jälkeen, hän sanoi ettei oikeastaan tiedä. “Lähden syksyllä Trans-siperian junalla Vladivostokiin. Vietän aikaa Kamtstatkalla ja mietin siellä, mitä ryhtyisin tekemään työkseni.”

Oli hauska koettaa selittää, että Trans-Siperia, Vladivostok ja Kamtsatka kuuluvat omaankin unelmapalettiini. Aikamääreet vain olivat hieman hankalia: haluaisin lähteä muutaman vuoden kuluessa ainakin puolen vuoden matkalle. Ehkä Denikselle jäi vähän epäselväksi, milloin olisin lähdössä ja miten pitkään kuvittelin matkan kestävän, mutta väliäkö tuolla - jotain yhteistä löysimme toistemme tarinoista joka tapauksessa.

Uusi sirkus voi olla sitten hemmetin hyvää tai jumalattoman tylsää verrattuna vanhaan tättärä-rää -tyyppiseen sirkukseen. Tammikuuhun on mahtunut kaksi omalle kohdalleni eri uuden sirkuksen tapahtumaa: Helsingissä vieraillut, erinomainen Sorin sirkuksen juhlaesitys Peli ja viime viikonloppuna Tampereella pidetty Circus Ruska Festival no1.

Ehdin käydä katsomassa Circus Ruska Festival no1:n kaksi esitystä, Matias Salmenahon ja Jay Gilliganin yhteisvedon Snakewater ja illan Sideshow Carnival Clubin. Jälkimmäinen oli tajunnanräjäyttäjä, ensimmäinen lähinnä haukotutti.

Gilligan on jongleerausguru, Saarenaho Suomen parhaita jongleeraajia. Temput olivat uskomattomia, totta kai. Kokonaisuus ei pojilla silti kantanut sitä tuntia, jonka se kesti – setti oli hajanainen ja sisälsi perusmokia. Hyvät ideat, kuten vapaaehtoisten kutsuminen lavalle kännykällä, pilattiin ottamalla niihin käytännössä liikaa aikaa ja rikkomalla esityksen rytmi.

Välillä tuntui, että pyrkimys tehdä sirkuksesta uutta sirkusta, siis enemmän taidetta kuin viihdettä, vei tekotaiteellisuuteen. Ville Walon ja Circo Aereon nykytanssinomaisista jutuista olen pitännyt, paljonkin. Tästä könkkäävästä mukasatiirista en.

Sideshow-klubi olikin sitten aikamoista mäiskettä. Myöhästyin jongleerausbattlesta, mikä harmitti - Gilligan oli kuulemma kerännyt potin vetämällä aivan uskomattoman setin, jonka oli sitten juovuspäissään ja virheistä vittuuntuneena lopettanut hajottamalla keilan kavalla the Who -tyyliin. Jäi sekin uusi temppu sitten näkemättä. Ihan helppoa jongleerauskeilan hajottaminen nimittäin ei ole.

Illan huippu oli Circus Mundus Absurduksen keikka. Olen nähnyt CMA:n lavalla usein, mutta en vuoteen - homma oli hioutunut ja mykkä kehyskertomus iski ainakin minuun kuin leka betoniharkkoon. On hemmetin virkeää nähdä friikkisirkus, jossa lävistyksiä, tulennielentää ja lasilla kävelyä ei kehystetä “tämä on toooooosi vaarallista” -hehkutuksella ja tremolorummuilla, vaan rakennetaan koko esityksestä groteski slapstickspektaakkeli ja sen taustalle dynaaminen ääniraita. Kas, Luis Cypher hävisi pokeripelin – tervemenoa, siitä vaan injektioruisku posken läpi ja Rammstein soimaan. Tulta, hikeä, verta ja rankemmanlaista popmusiikkia. Helvetin hieno setti.

Siinä missä Snakewater venytti uutta sirkusta (teko)taiteen suuntaan, CMA hyödynsi hyvin uuden aallon sirkuksen viihdyttäviä puolia. Ei turhaakin turhempia kuulutuksia, ei sirkusmusiikkia vaan (alakulttuurisen) hauskat roolihahmot, kehyskertomus ja viitteitä muuhun populaarikulttuuriin. Kyse ei ole niinkään tempusta, vaan siitä miten se tehdään.