talous

Jaaha, kaupunkimaasturit ovat hypehybridejä ympäristöystävällisempiä ekologisella selkärepulla mitattuna. Täytyy myöntää, että yllätyin Hesarin autosivujen uutisesta amerikkalaisen CNW Marketing -tutkimuslaitoksen selvityksestä. Jutun juoni on, että maastureissa käytetään yksinkertaisempia ja pitkäikäisempiä osia kuin hybrideissä. Kertakäyttöosien tekemiseen menee energiaa enemmäin kuin mitä maasturien syöpöt moottorit ehtivät käytön aikana niellä.

Hybridiautoja valmistava Toyota on tietenkin jo ehtinyt syyttää tutkimusta kököksi, ja kyllä se vähän minunkin arkijärkeäni vastaan on. Se, onko tutkimus oikeassa vai väärässä, ei nyt ole pointti. Pointti on, että tuollainen tulos on ihan mahdollinen. Ympäristöystävällisiksi luullut tai ainakin sellaisina myydyt vaihtoehdot saattavat kriittisessä tarkastelussa paljastua perusmassatuotettuja kilpailijoitaan epäekologisemmiksi.

Maailmanparannuksessa kiusallista on, että liikkuvia osia on maailmanparannusyhtälössä tuhottomasti. Ympäristöihmisen pitäisi osata ynnätä kokonaista ekologista selkäreppua :”(Ekologinen selkäreppu tarkoittaa kaikkia niitä materiaaleja ja maapinta-alaa, sekä energiaa, joka on tarvittu tuotteen koko elinkaaren aikana - sisältäen valmistuksen, käytön ja jätteen käsittelyn. Usein tuotteen ekologinen selkäreppu on paljon painavampi kuin itse tuote. )”: tuotteille ja palveluille ja vertailtava näitä kokonaisuuksina toisiinsa. Ja sitten jos oikeasti aletaan parantaa maailmaa, pitäisi lisäksi ynnäillä, millaisia sosiaalisia vaikutuksia^[1] tuotteen matkan varrelle kuuluu. Nämä sitten yhteen vaakakuppiin sen varsinaisen käyttöarvon kanssa, toiseen hinta ja sitten ostopäätöstä tekemään.

Sitä rupeaa aika pian kaipaamaan helpompia tapoja tehdä kulutuspäätöksiä.

Kissamme on tänä kesänä ajellut taksilla. Niinä muutamina viikonloppuina, kun kotihoito ei ole pelannut, katti on päässyt pirssikyydillä varakotiin.

Taustalla on noin vuosi sitten tekemämme päätös luopua kissan bussikuljetuksista, kun totesimme, että kahden työssäkäyvän nuoren mediatyöntekijön kissalla on varaa luksukseen. Taksirahat säästämme mennen tullen sillä, että emme hanki autoa.

Autoliiton laskelmien (pdf) mukaan kahdeksan tonnia käytettynä maksaneella autolla ajelu maksaisi pääoma- ja käyttökuluineen meidän käytöllämme noin 4600 euroa vuodessa. Se on ihan pirun paljon rahaa. Olin yllättynyt siitä, miten paljon niin moni on valmis maksamaan siitä luksuksesta, että saa istua ruuhkassa yksin.

Autoilukulujen hinnalla matkustaa Helsingissä maalla, merellä ja näiden molempien alla HKL:n matkakortilla 113 kuukautta, eli yhden autottoman vuoden aikana säästää kahdelle julkisen liikenteen liput yli neljäksi ja puoleksi vuodeksi – ja nyt puhutaan täyshintaisista, ei opiskelijalipuista.

Autottomalla kaupunkilaisella rahaa jää sekä taksilla ajelemiseen että asunnon hankkimiseen parempien joukkoliikenneyhteyksien varrella. Ja kun huonekalukaupasta haluaa kotiin jotain vähän suurempaa, kuljetuksesta maksaa tuon autoilulaskelman nähtyään ilomielin. Kuljetus tulee halvemmaksi, ja joku muu vieläpä tekee likaisen työn puolestasi.

Takseilu on muutekin aiheetta aliarvostettu ja ylihinnoiteltuna pidetty liikkumisen muoto. Jos taksakuskin palvelusten vuokraamista vertaa oman auton pitämiseen, satunnainen taksilla kulkeminen on paitsi sikahalpaa ja -helppoa, myös ympäristö- ja kaupunkisuunnitteluystävällistä. Auton rakentamiseen käytetyt luonnonvarat ovat tehokkaassa käytössä – niitä ei juuri parkkipaikoilla makuuteta. Pysäköintitilan tarvekin vähenee, minkä ansiosta voidaan kaupunkia rakentaa tiiviimmin ja nätimmin.

Perusmatkat kannattaa tietenkin Helsingissä tehdä polkupyörällä tai bussilla, se on pirssin käyttöä tuntuvasti halvempaa ja ekologisempaa. Kissa saa meidän perheessämme kuitenkin myös vastaisuudessa kulkea taksilla aina, kun se haluaa.

New York Times analysoi mielenkiintoisessa jutussa ongelmia, joita kehitysmailla on vaurauden tiellä. Ajatus siitä, että vain Euroopan ja Yhdysvaltojen suojatullit estävät kehitysmaita kaappaamasta työvoimaintensiivisiä teollisuusaloja - kuten vaatevalmistuksen ja elektronisten laitteiden kokoonpanolinjat - itselleen, on melkoisen vajavainen.

Juttu Laosista kertoo, miten moninaisia ongelmia halvan työvoiman perässä kulkeminen saattaa tuottaa. Yhdysvaltalaisen vaatevalmistajan kokemuksen mukaan suoraan maalaiskylistä saadut ompelijat ovat kyllä halpoja, mutta kouluttamattomia ja tottumattomia koneisiin. Ompelijoiden työ ei ole erityisen tehokasta, ja englanninkielentaitoisia konttorityöntekijöitä hoitamaan kansainvälisiä ei ole lainkaan - ei ainakaan toivottuun hintaan. Lisäksi huonot kulkuyhteydet lisäävät kustannuksia ja paikallisen pankkijärjestelmän kehittymättömyys tekee rahoituksen saamisesta vähintäänkin hankalaa.

Tarinan opetus on, että tullirajojen poistaminen ja vapaakauppa eivät tarkoittaisi automaattisesti lisää töitä kaikille maailman köyhimmille. Kilpailukyvyssä on kyse muustakin kuin halvimmasta mahdollisesta työvoimasta. Työntekijöiden pitäisi olla myös koulutettuja, maan infrastruktuurin pitäisi olla kunnossa ja taloudellisen systeemin toimia myös paikallisesti. Tullit ovat se viimeinen niitti, joka tekee köyhistä maista kisan häviäjiä.

En voi olla pohtimatta tässä Suomen tietä vaurauteen - sen pohjanahan oli varhainen maareformi, laaja äänioikeus ja satsaaminen (kaikkien) koulutukseen. Pelkästään tuijottamalla palkkoja ja “kilpailukykyä” ei oltaisi päästy tähän, missä nyt ollaan.

Sama ollaan huomaamassa myös kehitysmaista käytävässä keskustelussa, mikä on varsin terveellistä.

Laajemmassa mittakaavassa tässäkin keskustelussa taustalla voi nähdä ongelmana maailman selittämisessä aiemmin tehdyt laskuvirheet. Uusliberalistinen malli, johon 1980-luvun kehityspolitiikka - ja talouspolitiikka laajemminkin - perustui, pystyi selittämään maailman kauniisti ja järkevän kuuloisesti, kertomaan mistä kana pissii. Vikaan mentiin siinä, että malli oli liian yksinkertainen, eikä toiminut. Näin siitä huolimatta, että jotkut yhä kieltäytyvät tätä uskomasta.

Minua nykyäänkin hirvittää, kun kansantaloustieteen airuet esittelevät matemaattisia maailmanselityksiään. Matemaattiset yhteiskuntamallit ovat kieltämättä elegantteja ja vakuuttavat luonnontieteitä jäljittelevällä esitystavallaan, mutta unohtavatko ne jotain? Ovatko kaikki lopputulokseen vaikuttavat muuttujat mukana, vai jätettiinkö ne sivuun koska niitä pidettiin epäolennaisina tai liian vaikeina muuttaa numeroiksi?

Mutta minä olenkin mukatieteellinen yhteiskuntajorisija, joka on hankkinut talousymmärryksesnsä lukemalla taloushistoriaa, ei -tiedettä.

Mainostoimisto Bob Helsinki on ryhtynyt taisteluun alkuperäisten tuotemerkkien puolesta. Helsingissä yhtiö on ostanut julkisen tilan pinkeille mainoksille, joissa esitellään CopyCompanyn palveluita: julkkisten kaksoisolentoja, “. Kuvissa poseeraavat Hjallis Harkimon, Vesa Keskisen ja Jussi Parviaisen “duplikaatit”.

Oikeasti kuvissa ovat miehet itse. “Tämä on kampanja alkuperäisten tuotemerkkien puolesta”, Bob Helsinki julistaa. “CopyCompany on kuvitteellinen yritys, joka kopioi kaikkea alkuperäistä ja myy sitä halvella eteenpäin.”

Jaa. Minä luulin, että juuri tässä on markkinatalouden idea. Hyvät ideat otetaan tehokkaaseen käyttöön ja kilpailu puskee hinnat alas. Kisassa voittavat innovatiivisin, parhaiten hommansa osaava yritys (riittävästi omia ideoita + kilpailijoiden tarkkailu + tehokas tuotantokone) ja kuluttaja.

Miksi kuluttajan pitäisi maksaa “aitoudesta”? Miksi minun pitäisi hankkia vahakabinettiini riittävästi näköisen patsaan sijasta Hjallis itse? Jos halpakopio ajaa saman asian, mitä helvetin järkeä on maksaa siitä, että joku on keksinyt tehdä limonadista Limsaa?

Todellisia uusia keksintöjä ja tuotekehittelyä suojaavat patentit ja joiltain osin myös tekijänoikeuslaki. Kekseliäisyydelle ja luovuudelle on tilaa, mutta yhteiskunnan etuun ei kuulu se, että hyvää voisi pantata ja kiskoa siitä ylihintaa. Kuluttajan ei aitoutta tarvitse suojella.

Bob Helsingin huoli on tietenkin paikallaan, kun ottaa yhtiön oman näkökulman. Brändistä maksettu extra menee paitsi firmojen sikariportaan taskuun, myös mainostoimistojen pullakahvien ja prameiden kokkarikutsujen kuluihin.

Isälläni oli tapana viljellä vanhan kansan sananlaskuja, joista yksi sopii erinomaisesti CopyCompany-kampanjan kuvaamiseen: Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.