sota

Hesarissa tänään julkaistu Jukka Tarkan arvio Lasse Lehtisen kirjasta Sodankäyntiä sanoin ja kuvin. Suomalainen sotapropaganda 1939–44 saa tämän aamun hevonpaskapalkinnon. Luulot otetaan pois heti jutun alussa:

“Lasse Lehtisen kirja osoittaa suomalaisen sotatiedottamisen poikkeavuuden kaikkialla muualla harjoitettuun sotapropagandaan verrattuna. Se perustui pääosin totuuteen.”

Just joo. Vaihda kohtaan “suomalainen” mikä tahansa muu kansallisuus, niin koko kappale alkaa naurattaa. Vähän vaikea uskoa, että me suomalaiset olimme ainoita ja esimerkillisiä emmekä koskaan ole tehneet mitään väärin.

Seliseli, ajopuuteoria ja sauvakävelyn mullistavat kuntovaikutukset, sanon minä.

On Lehtisen historiikissa varmasti monta faktaa kohdallaan, mutta tuon esimerkkikappaleen peruseella väitän, että Tarkan ihailema vakuuttavuus ja uskottavuus tulee kyllä ennemminkin tarpeesta kiillotella omaa kansallista historiaa. Se on siis hyvää propagandaa, joka käyttää hyväkseen sitä, että ihmiselle totta ei ole ulkoinen todellisuus vaan oman pään siitä luoma kuva. Ja siellähän ryssä on ryssä, suomipoika vihulaiseen nähden ylivoimainen ja kotimainen sotatiedotus puhdas kuin vastapestyt valkeat lakanat.

Fiktiopuolella suosittelen muuten Sanna Ravin justsillään julkaistua Ansaria, jossa luonnostellaan aatteessaan tiukan mutta hengessään heikon tiedotusmiehen sielunmaisema.

Ajauduin eilen puhumaan politiikasta kalliolaisen kuppilan naapuripöytään. Koetin selittää, miten paljon fiksumpaa on pyrkiä ennakoimaan ja ehkäisemään konflikteja kuin varustaa nopean toiminnan joukkoja ja laittaa poikia ottamaan luodin sisuskaluihinsa, kun vierustoverini keskeytti minut.

“Hei kuule, ei niihin nopean toiminnan joukkoihin pakoteta ketään. Ne, jotka sinne lähtevät, haluavat rähinöihin ja sopimusta allekirjoittaessa tietävät, että siinä voi saada kuulan kalloonsa.”

Törmäsin samantyyppiseen argumenttiin käydessäni Isossa-Britanniassa viime syksynä. Katukuvassa oli paljon mainoksia, joissa pyydettiin lahjoittamaan rahaa sotainvalidien rahastoon. “Vittu minä en niille mitään maksa”, tuttavani totesi. “Itse ovat ammattinsa valinneet, ja nyt valittavat että kävi huonosti.”

Ja Meksikossa luuhannut amerikkalainen totesi Irakin sodasta kieltäytyvistä amerikkalaisreserviläisistä: “Mitä ne oikein itkevät, se on ammatinvalintakysymys! Olisi ihan eri asia, jos kyseessä olisi asevelvollisuusarmeija, mutta nuo ovat ilmoittautuneet armeijaan vapaaehtoisesti.”

Ison-Britannian ja USA:n palkka-armeijoiden “vapaaehtoisuudesta” voi toki kiistellä, käytännössähän armeija on sosiaaliturvan korvike köyhille nuorille, joille merijalkaväki on itse asiassa ainoa yhteiskunnallinen turvaverkko. Se ei kuitenkaan ole tämänpäiväinen pointtini.

Pointtini on se, että minua huolestuttaa suhtautuminen sotavoimiin “menköön sinne tappamaan itsensä jos haluavat” –asenteella, sodan moraalisten ongelmien redusoiminen kysymyksi sotaan lähtevän yksilön valinnanvapaudesta. Eilisessä baarikeskustelussa muistutin, että Suomen ollessa EU:n nopean toiminnan joukkojen päivystysvuorossa saatamme joutua lähtemään sotimaan, joten voisi olla fiksumpaa koettaa ehkäistä rähinät ennakolta. “Kuule, ei me sinne jouduta. Sinne lähtevät ne, jotka ovat sinne vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet.”

Eli ihmisten lähettäminen sotimaan ei ole mikään ongelma, jos sotimaan lähtevät ovat palkkasotilaita? Palkkasotilaat eivät ansaitse sääliä, vaan tositoimintaa? Sodassa ei ole siis moraalista ongelmaa, mikäli itse ei ole lähtevien listalla?

Pelkäänpä, että tällainen suhteutuminen alentaa kynnystä lähettää suomalaisia sotimaan maailman kriisipesäkkeisiin. Ja vastaavasti, alentunut kynnys lähettää sotilaita hoitamaan asiat asein saattaa viedä kannatuspohjaa monimutkaisena ja epämääräisenä pidetyltä, mutta ihmishenkiä ja voimavaroja säästävältä siviilikriisinhallinnalta.

Sillä onhan se nyt saatanasti paljon näyttävämpää ampua pahikset rynnäkkökiväärillä kuin rakentaa aserahoilla kouluja, joissa lapsensa oppisivat elämään ihmisiksi. Etenkin, kun voi katsoa uutisista miten amikset hoitavat homman ja nauttia itse omasta korkeakoulutetusta elämästään design-sohvalta.

Hesarissa kerrotaan, että sivarin käyneille halutaan turvata mahdollisuus aseettomaan palvelukseen myös sodan aikana. Uutisen mukaan “halutaan estää se, etteivät aseettomat kriisiajan tehtävät houkuttelisi myös varusmiespalveluksen suorittaneita tiukan paikan tulle ilmoittautumaan sankoin joukoin siviilipalvelukseen.”

Millaistakohan hommaa sitä keksitään, kun jo aivoriihen lähteidea on kehittää jotain tarpeeksi vittumaista? No, samat lähtökohdat tuntuvat olevan samat kuin koko systeemille ylipäätään. Siviilipalvelustahan ei missään vaiheessa ole yritetty kehittää yhteiskuntaa (tai yksilöä) hyödyttäväksi palvelukseksi, vaan sitä käsitellään pakollisena rangaistuksena armeijasta kieltäytyjille. Jos jostakusta tai jollekulle sattuu olemaan siitä hyötyä, se on lähinnä vahinko.

Hesarin jutussa lupaus sivarikoulutuksen kehittämisestä on. Tositoiminnan vittumaisuuden ja hyödyllisyyden yhdistäminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.

Irakissa taistelevien amerikkalaissotilaiden blogeista on ollut paljon puhetta, mutta sattumalta törmäsin myös kriisialueella palvelevan suomalaisen sotilaan verkkopäiväkirjaan. Aleksi, “yksinäisyyttä vihaava nuorehko jääkäriryhmänjohtaja ja koneteekkari. Kosovossa rauhanturvaajana jo vuodesta 2005″ on kirjoitellut merkintöjä ja postannut valokuvia Lapsisotilaan maailmankuva -blogiinsa (josta tämänkin merkinnän kuva on lainassa) entisen Jugoslavian tantereilta muutaman kuukauden ajan.

Ei varsinaisia taistelukuvauksia, mutta mielenkiintoisia tarinoita:

“Tiedonpuutteen vuoksi varustauduimme melkeinpä kaikkea mahdollista varten. Mukaan otettiin makkaranuotiotarpeiden lisäksi, käskyn mukaisesti myös joukkojenhallintavälineistö, siitäkin huolimatta, että suomalaisten voimankäyttösäädökset eivät olisi mahdollistaneet osallistumista jouhaamiseen, jos sellaiseen olisikin ollut tarvetta. Jouhakamojen mukanaolon välttämättömyys kyllä kävi siitä käskystä ilmi…”

Ja toisaalla:

“Palasimme takaisin kämppiin. Kun osasto oli kämpin portilla unloadaamassa aseitaan, tutun oloinen, kolaroitu punainen VW-golf luikerteli hiljalleen kohti ajoneuvoletkaamme. Se ajoi lähes kävelyvauhtia, mutta törmäsi siitä huolimatta tien viereen pysäköityyn henkilöautoomme. Asiaa selvitettäessä kävi ilmi, että kuljettaja oli sama, joka oli aiemmin kolhinut toista autoamme. Kun paikallinen poliisi tuli selvittämään tilannetta, tivasimme siltä, miten voi olla mahdollista, että miehellä oli edelleen ajokortti. Poliisi vastasi, ettei heillä ollut oikeutta ottaa ajolupaa pois ennen oikeuden päätöstä. Se tulisi kuulemma seuraavalla viikolla.”

Kukakohan ehtii ensimmäisenä tarjota Aleksille kustannussopimusta?

Sri Lankassa on viimeisimmän kuukauden aikana kuollut väkivaltaisuuksissa yli sata henkilöä, joista neljäkymmentä on siviileitä ja kuusikymmentä kuuluu hallituksen joukkoihin, kertoo Amnesty International. Jouluaattona verilöyly sai korkean profiilin uhrin, kun tunnistamattomat asemiehet tappoivat joulumessuun osallistuneen kansanedustajan.

Tilanne on kaiken kaikkiaan hämärä. Hyvin tätä kuvaa tammikuun alun tapaus, jossa viisi lukiolaista sai surmansa. Aluksi armeija väitti poikien kuolleen, kun heidän kantamansa kranaatti räjähti vahingossa. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että koko kööri oli ammuttu - kolme heistä teloitustyylisellä laukauksella päähän.

Tamilisissien ja hallituksen välisen sisällissodan riivaama maa tuntuu olevan taas avoimen sodan partaalla. Kuolleet poliitikot, poliisit ja sotilaat kertovat kapinallisten ottaneen likaiset keinot käyttöön. Samaan on mitä ilmeisimmin ryhtynyt myös hallitus, sillä kymmenen ihmisen kerrotaan ”kadonneen” viimeksi kuluneen kuukauden aikana pidätysten yhteydessä.

Sissit tappavat, poliisi ja armeija nappaavat ihmisiä salaisiin pidätys- ja kidutuskeskuksiinsa. Jälkimmäinen voi tietenkin olla positiivinen veikkaus ”kadonneiden” kohtalosta, sillä yhtä hyvin heidän on voitu vain ampua ja ruumiit hävittää.

Toivottavasti tilannetta selvittelevä norjalainen erityislähettiläs Eric Solheim saa asioita aisoihin. Hän matkustaa Sri Lankaan 23. tammikuuta.