sivari

Itsenäisyyspäivän iltana on hyvä heittäytyä hetkeksi pohdiskelevaksi ja kysyä kaikilta kolmelta tämän blogin aktiivilukijalta päivän teemaan liittyvä kysymys: kuka on suomalainen?

Kysymys liittyy, yllätys yllätys, maahanmuuttajista käytyyn keskusteluun sekä muutamiin ilmassa killuviin irtolausahduksiin.

Niko argumentoi aikaisemman kirjoitelmani kommenteissa sen puolesta, että rikosuutisissa tekijän (ja uhrin) etninen alkuperä olisi syytä mainita. Irrotan kontekstistaan nyt yhden, erityisen kiintoisan ajatusrakennelman:

Esimerkiksi uutisissa suomalaisen rauhanturvaajan lahjusskandaalista Afganistanissa tuli varmasti monelle käsitys, että kyseessä olisi etninen suomalainen eikä pelkästään Suomen kansalainen. Tuollainen uutisointi on harhaanjohtavaa ja asettaa tietyn etnisen ryhmän (suomalaiset) aiheettomasti huonoon valoon.

Suomen kansalaisuus ei siis tee etniseksi suomalaiseksi. Asia kirjattu. Mutta mikä tekee?

Ovatko esimerkiksi Fazerin, Pauligin, Sinerbrykoffin tai Ahlströmin teollisuussukujen nykyiset edustajat suomalaisia, vaikka he ovat nimeä myöten ulkomaalaistaustaisia. Jos eivät, seuraako tästä, että Suomen elintarvike- ja metalliteollisuus on maahanmuuttajien omistuksessa? ^[1]

Entä julkkistapaus Jani Toivola? Mies on syntynyt ja kasvanut suomalaisessa Suomessa kodissa, mutta on väriltään tumma puoliksi kenialaisen perimänsä takia. Hän sanoo tuntevansa itsensä täysin suomalaiseksi, mutta jos etnistä alkuperää kerran voidaan määritellä muutenkin kuin kansalaisuuden perusteella, on syytä kysyä: miten suomalainen Toivola on?

Entä voiko ihminen olla suomalaisesta alkuperästään huolimatta ei-suomalainen? Viittaan jo aimmin tänään muistiin merkitsemääni kommenttiin Youtuben ajankohtaisesta kommenttiketjusta.

en sanoisi suomalaisiksi niitä jotka kehtaa halventaa veteraania. voisitte muuttaa sinne venäjälle saatanan neekerit

Kävin siviilipalveluksen. Tulinko näin tehdessäni tarkoittamattani halventaneeksi veteraania ja siten menetin synnyinoikeuteni suomalaisuuteen? Ainakin jotkut vastaisivat tähän oletettavasti kyllä. ^[2] Mutta jos näin on, seuraako siitä kääntäen, että sotilasvalan vannonut on ihonväristä ja vanhempien synnyinmaasta huolimatta suomalainen? Esimerkiksi Suomen romanithan erotetaan usein etnisenä ryhmänä suomalaisista, mutta heidän miehensä taistelivat itärintamalla Neuvostoliittoa vastaan siinä missä muutkin Suomen kansalaiset.

Lisää kysymyksiä pohdittavaksi: Voiko kuka tahansa niin tuntiessaan määritellä olevansa suomalainen, jos sydämessään tuntee niin, vai pitääkö täyttää jotkin vähimmäisvaatimukset (ihonväri, kielitaito, sukujuuret) voidakseen olla aidosti yksi meistä?

Jatketaan taustoittavaa saivartelua: Suomessa ei oletettavasti jääkaudella asutusta ollut, kun maata peitti kilometrejä paksu ikijää. Kaikkien täällä nykyään asuvien juuret siis johtavat maan nykyisten rajojen ulkopuolelle, kun historiaa kelataan tarpeeksi taaksepäin.

Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmasti jo huomanneet, että kirjoitelmani ei ole puhdas kysymys, vaan teksti sisältää vaitteen: Suomessa asuu suomalaisia, joiden suomalaisuuden aste vaihtelee. Osa on ollut täällä pidempään, osa vähemmän aikaa.

Mihin kohtaan ja millä perustein Sinä, arvon lukija, määrittelisit sen, kuka on suomalainen ja kuka ei?

Puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala on ryhtynyt meuhkaamaan siviilipalveluksesta. Syytäkin on. Helvetin moni lupaava nuorimies hukkaa yli vuoden elämästään täysin välinpitämättömästi rakennetun siviilipalvelussysteemin rattaissa. Tiedän kokemuksesta, että se on aivan jumalattoman turhauttavaa.

Ja sivarin jälkeen joku vielä kusee silmään ja selittää, etten ole kantanut vastuutani tästä yhteiskunnasta. Haistakaa paska.

Toisin kuin esimerkiksi Kaskeala väittää, sivariin eivät hakeudu yhteiskunnallista vastuuta pakoilevat. Sinne hakeutuivat vakaumuksen takia aseellisesta palveluksesta kieltäytyneet - ja idiootit. Armeijastahan jokainen täyspäinen velvollisuudenpakoilija saa täyden rauhanaikaisen vapautuksen, kun viitsii vain lääkärillä käydä. Sivariin mennäkseen pitää haluta kantaa vastuuta tai olla liian tyhmä käydäkseen hakemassa hullunpaperit.^[1]

Muutaman vuoden takaisen kokemukseni mukaan sivarin peruskoulutus koostui enintään lukiotasoisista luennoista, jotka pidettiin uuvuttavissa neljän tunnin pätkissä ^[2] ja joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Muutamista hyvistä luennoista huolimatta kokonaisuus oli passivoiva ja surkea. Kaikesta näki, että homma oli tehty mahdollisimman halvalla.

Olin itse etukäteen kiinnostunut oppimaan ensiapua. Meidän erässämme ensiapukurssi vedettiin yhdelle ryhmälle neljästä. Jouduin epähuomiossa ATK-ryhmään, jossa kerrattiin viimeistään yläasteella opittuja Word-komentoja - valikoista.

Vietin Lapinjärvellä elämäni viisi puuduttavinta viikkoa.

Sivarin koulutusta olisi toden totta syytä kehittää. Tarvitaan enemmän, ammattitaitoisempaa väkeä vetämään koulutusta ja aiheiksi ensiavun lisäksi vaikkapa ensisammutusta ja ympäristötuhojen torjuntaa. Täyttä asiaa ja käytännön harjoituksia sopivina annoksina. Pienempiä ryhmiä, jotka jaettaisiin mielenkiinnon mukaan. Hell Yeah! Kunnon koulutusjakson jälkeenhän nekin, joilla ei ennestään olisi kunnon koulutusta, voisi saada mielekkäitä töitä sairaaloista, vanhainkodeista tai vaikkapa maahanmuuttajien parissa tehtävästä työstä. ^[3]

Ongelma on se, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Sivari on paikka, jonne armeijan kannalta hyödyttömät heitetään kiusattavaksi. ^[4]

Hesarin jutussa puolustusministeri Seppo Kääriäinen myöskin visioi, että siviilipalveluksen kehittäminen pitäisi nivoa kansallisen turvallisuuden kehittämiseen. Paskaa. Sivari pitäisi nivoa yleisen turvallisuuden kehittämiseen, sillä kansallinen turvallisuus on turhan lähellä armeijaa ja vaarassa sotia sivariin tulleiden vakaumusta vastaan. Sivari voi sammuttaa paloja, hoitaa sairaita tai opettaa vaikka opettaa mamuille ATK:ta, ^[5] mutta ei missään nimessä työskennellä patruunatehtaan kokoonpanolinjalla tai jalostamassa bensaa tankeille.

Hesarissa kerrotaan, että sivarin käyneille halutaan turvata mahdollisuus aseettomaan palvelukseen myös sodan aikana. Uutisen mukaan “halutaan estää se, etteivät aseettomat kriisiajan tehtävät houkuttelisi myös varusmiespalveluksen suorittaneita tiukan paikan tulle ilmoittautumaan sankoin joukoin siviilipalvelukseen.”

Millaistakohan hommaa sitä keksitään, kun jo aivoriihen lähteidea on kehittää jotain tarpeeksi vittumaista? No, samat lähtökohdat tuntuvat olevan samat kuin koko systeemille ylipäätään. Siviilipalvelustahan ei missään vaiheessa ole yritetty kehittää yhteiskuntaa (tai yksilöä) hyödyttäväksi palvelukseksi, vaan sitä käsitellään pakollisena rangaistuksena armeijasta kieltäytyjille. Jos jostakusta tai jollekulle sattuu olemaan siitä hyötyä, se on lähinnä vahinko.

Hesarin jutussa lupaus sivarikoulutuksen kehittämisestä on. Tositoiminnan vittumaisuuden ja hyödyllisyyden yhdistäminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.

Nyanga pohtii blogissaan, miksi suomalainen mies käy armeijan. Sivari kun avaisi mahdollisuuksia vaikka miten mukaviin hommiin.

Minä melkein toivon olevani mies. Ei minulla ole mitään saumaa päästä tuotantoassistentiksi tai toimittajaksi. Jos olisin siviilipalvelusta suorittava mies, mahdollisuuteni tuplautuisivat.

Nyangan pointti on toisaalla, mutta tartun tähän, sillä näinhän se on. Tämä on sivarikolikon toinen puoli, jota harvoin muistetaan: hyvässä paikassa käyty sivari avaa uria, joiden päät naisten on etsittävä muualta. Sivarina on mahdollista saada kokemusta, jota muuten voisi olla hankala saada.

Tuttu tyttö totesi muutama vuosi sitten, että voisi hyvinkin mennä sivariin vuodeksi. Perustelut olivat suhteellisen järkeenkäypät:

• joka tapauksessa välivuosi tulossa
• voisi kuvitella tekevänsä jotain yhteiskunnan hyväksi
• sivarina voisi saada mielekkäämpiä hommia kuin työmarkkinatuella
• tulotaso ei laskisi sivarina merkittävästi verrattuna työmarkkinatukeen

Naisethan eivät sivariin pääse, sillä sinne määrätään palveluksesta omantunnonsyistä kieltäytynyt asevelvollinen. Miehet ovat asevelvollisia by default, naisista tulee asevelvollisia 45 päivän asepalveluksen jälkeen. Ja koska asepalvelus on naisille vapaaehtoinen, siitä puolentoista kuukauden jälkeen eettisin perustein kieltäytyminen sisältää ristiriidan. Ei kovin suurta tietenkään, koska saahan sitä muuttaa näkemystään tietenkin.

Itse voin avoimesti myöntää, että olen hyötynyt omasta kokemuksestani toimittajan / valokuvaajan / taittajan hommissa sivarina Aviisissa.

Tosin tässäkin pitää huomata, että yleensä se uraputki on saatu alkuun ennen sivariin menoa. Ne mageimmat paikat menevät koulutetuille, suoraan peruskoulusta tai lukiosta ei toimittajaksi tai tuotantoassistentiksi pääse – ellei paikka ole epätoivoinen, jolloin kokemuksestakaan tuskin on hyötyä ja ainakin vuodesta tulee ihan helvetillinen.

Ja jos koulu-uran on saanut alkuun, kokemuksensa voi hankkia työharjoittelussa. Siitä maksetaan huonosti, mutta niin sivaristakin. Ja työharjoittelun voi jättää kesken, sivarista kieltäytyminen tietää linnareissua.

Sedis kirjoittaa eilisestä juhlapäivästä:

Palkkasoturi oli Hectorin tunnetuksi tehnyt folk-biisi vuodelta 1965. Sen sanoissa rinnastettiin jopa Buffy Saint-Marien The Universal Soldieria paremmin sotimisen ikiaikaisuus mainiolla rinnastuksella: he ohjuksin ja keihäin taistelee. Punaisella torilla eilen marssineilla 7500 sotilaalla olivat mukana vain keihäät, ohjuksia ja ydinaseita ei nähty.

Ainoastaan Jukka Kajava (HS) osaa aamun lehdessä pelätä hymyileviä sotilaita. Hän nimittäin miettii mille ne nauravat?

Itä-Euroopassa ihmiset juhlivat voittoisan puna-armeijan miehitysjoukkoja sankareina. Esimerkiksi Latviassa maan pääkaupungin Riikan kadut täyttyivät eilen valtavista väkijoukoista. “Olen ikionnellinen. Kiitos Stalin, kiitos Neuvostoliitto”, riemuitsi latviatar Mrsa. “Kyllä humalainen puna-armeijan sotilas on huomattavasti hellempi raiskaaja kuin saksalainen virkaveljensä”, hän jatkoi.

Technorati Tags: sota, voiton päivä