ruokavalio

Kirjoittelin joskus aiemmin alakarppaamisesta - jota pidän yhtenä nykyajan älyttömista ravintoainehullutuksista - ja viittasin siinä sivussa Michael Pollanin NYTimes Magazineen kirjoittaman Unhappy Meals -artikkeliin. Artikkeli on yhä edelleen tervejärkisimpiä lukemiani tekstejä syömisestä. Ravintoainehömpötys :”(Mari kirjoittaa muuten tämän päivän Hesarissa ravitsemushömppäkritiikkiä sivulla D1, artikkeli on maksullisena myös netissä )”: on pseudotiede ja nykyajan uskonto, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä ja sen keskellä on mukava lukea ihan tavallisen ruuan terveellisyydestä.

Michael Pollan on kirjoittanut ruuasta enemmänkin, esimerkiksi kirjat The Omnivore’s Dilemma ja In Defence of Food. Siihen nähden on vähän hassua, että hän pystyy tiivistämään neuvonsa syömisestä seitsemään sanaan: Eat food, mostly vegetables, not too much. ^[1]

Tänään opin, että Pollan myös puhuu hyvin. Kuten esimerkiksi tässä Googlen järjestämässä tilaisuudessa, josta joku nappasi videon ja laittoi verkkoon.

Itse luen Pollania siten, että ihmisten pitäisi lopettaa ravintoaineista stressaaminen ja käyttää enemmän aikaa ja rahaa ihan oikean ruuan tekemiseen ja sen syömiseen hyvässä seurassa. Kyseessä on siis ruokaan liittyvän elämäntavan ja asenteen muutos. Siksi tuntuu hassulta, että hänelle luennon lopuksi esitettävät kysymykset koskevat kuitenkin yksittäisiä asioita, joihin halutaan oikeaoppinen käytännön tulkinta. Voinko syödä ystävieni laittamaa ruokaa, siihenhän voi olla lisätty vähän jotain sopimatonta? Mistä saan lihaa, jossa ei varmasti ole yhtään ylimääräistä hormonia? Saanko syödä karkkia?

Hulluus on yksityiskohdissa.

Tuttavat söivät lähinnä lihaa, kalaa ja juustoja. Ihmetytti, mutta ajattelin olla sosiaalihygieenisistä syistä hiljaa.

Alakarppaaminen :”(Wikipedia kertoo, että alakarppi - sanamuunnos englanninkielen termistä low carb eli low-carbohydrate diet - on ruokavalio, jossa rasvan vähentämisen ja kalorien laskemisen sijasta kiinnitetään huomiota ravinnon sisältämien hiilihydraattien laatuun ja määrään)”: on länsimaisen maailman buumeista kummallisin. Itse en syönyt lihaa moneen vuoteen, nyt otan punaista lihaa lautaselleni kerran kuussa, kun muuta ei ole saatavilla ilman kohtuutonta mausta, laadusta tai sosiaalisesta sopivuudesta tinkimistä. Kalaa ja eri sorttisia lintuja vähän useammin. Jotenkin vain tuo lihadietti tuntuu villeimpiin vegaanifantasioihinkin verrattuna melkoiselta nirsoilulta ja humpuukilta.

Koetin googlettaa, olisiko kukaan kirjoittanut mitään tämän buumin ekologisuudesta. Ei ollut, suomeksi eikä oikein englanniksikaan. Olin vähän yllättynyt. Olisi hyvinkin voinut, mutta ilmeisesti viherpiiperöt ja karpistit liikkuvat eri ympyröissä. Ei ole tullut kenellekään mieleen.

Alakarppaaminen on pahimman luokan elintasoyhteiskunnan ilmiö. Terveysvaikutuksista en käy väittelemään, mutta maailmanlaajuiseksi ja pitkäikäiseksi livetessään moisen hullutuksen ympäristövaikutukset olisivat huikeat. Siihen ei maailmalla olisi yksinkertaisesti varaa. Yhtä lihakiloa varten pitää nimittäin kasvattaa melkoinen määrä viljaa, mikä on omanlaisensa ympäristörasite. :”(Tästä on aika lailla viherpiiperölinkkejä, voit katsoa vaikka Suomen luonnonsuojeluliiton sepustukset.)”:

Ajatusleikkinä: mitä tapahtuisi, jos kaikki kiinalaiset innostuisivat (ja heillä olisi siihen varaa) pitämään itseään hoikkina raavaalla lihadietillä? Rai rai.

Jotenkin tämän ravintoainehysterian keskellä muistelen kaiholla sitä New York Timesin täysjärkistä artikkelia :”(Michael Pollan: Unhappy meals. Vaatii rekisteröitymisen, mutta on ilmainen.)”: , jossa annettiin terveysruokaohjeita tyyliin “Syö ruokaa. Älä liikaa. Enimmäkseen kasviksia”. Tuollaisia vinkkejä noudattamalla paranisi terveyden lisäksi maailma. Ihan oikeasti.

Tosin veikkaan, ettei alakarppaamisesta innostuneita tällainen pohdinta juurikaan kiinnosta.