ruoka

Kirjoittelin joskus aiemmin alakarppaamisesta - jota pidän yhtenä nykyajan älyttömista ravintoainehullutuksista - ja viittasin siinä sivussa Michael Pollanin NYTimes Magazineen kirjoittaman Unhappy Meals -artikkeliin. Artikkeli on yhä edelleen tervejärkisimpiä lukemiani tekstejä syömisestä. Ravintoainehömpötys :”(Mari kirjoittaa muuten tämän päivän Hesarissa ravitsemushömppäkritiikkiä sivulla D1, artikkeli on maksullisena myös netissä )”: on pseudotiede ja nykyajan uskonto, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä ja sen keskellä on mukava lukea ihan tavallisen ruuan terveellisyydestä.

Michael Pollan on kirjoittanut ruuasta enemmänkin, esimerkiksi kirjat The Omnivore’s Dilemma ja In Defence of Food. Siihen nähden on vähän hassua, että hän pystyy tiivistämään neuvonsa syömisestä seitsemään sanaan: Eat food, mostly vegetables, not too much. ^[1]

Tänään opin, että Pollan myös puhuu hyvin. Kuten esimerkiksi tässä Googlen järjestämässä tilaisuudessa, josta joku nappasi videon ja laittoi verkkoon.

Itse luen Pollania siten, että ihmisten pitäisi lopettaa ravintoaineista stressaaminen ja käyttää enemmän aikaa ja rahaa ihan oikean ruuan tekemiseen ja sen syömiseen hyvässä seurassa. Kyseessä on siis ruokaan liittyvän elämäntavan ja asenteen muutos. Siksi tuntuu hassulta, että hänelle luennon lopuksi esitettävät kysymykset koskevat kuitenkin yksittäisiä asioita, joihin halutaan oikeaoppinen käytännön tulkinta. Voinko syödä ystävieni laittamaa ruokaa, siihenhän voi olla lisätty vähän jotain sopimatonta? Mistä saan lihaa, jossa ei varmasti ole yhtään ylimääräistä hormonia? Saanko syödä karkkia?

Hulluus on yksityiskohdissa.

Kun olin pieni, isälläni oli tapana syödä ostaa Lappeenrannan kauppahallista talkkunaa ja syödä sitä piimän kera. Muistan, miten irvistelin sekä piimälle että talkkunalle, enkä suostunut koskemaan niihin pitkällä tikullakaan.

Talkkuna pysyi poissa mielestäni ja elämästäni hyvän kymmenen vuotta, mutta muutama viikko sitten huomasin talkkunapaketin kaupan hyllyllä ja sain väälittömästi siitä pakkomielteen. Pakkohan sitä oli ostaa.

Ihan koko pussillista en ole saatua vielä syötyä, mutta etenkin marjarahkan kanssa talkkunajauho on erinomainen aines. Sen verran vanhaa nirsoutta on kuitenkin jäljellä, että piimästä en pidä vieläkään.

Olin ilahtunut, kun Kansantieteilijän desktopille sattui ilmaantumaan juuri sopivasti pieni talkkunahistoriikki, josta sain vähän taustaa lapsuuden ihmetykselleni. Seuraavaksi saan varmaan pakkomielteen TalkMuruista, talkkunajauhoista tehdyistä muroista, joka antoi kimmokkeen kansantieteilijän blogimerkinnälle.