Meta

Viitaten [eiliseen kirjoitukseeni -> keksikää tälle uusi nimi!] esitän nyt suoran haasteen: keksikää suomenkielinen uudissana verkkosivulle, joka koostuu erillisistä merkinnöistä ja uusin merkintä esitetään aina ensimmäisenä.

Tiedän, että sille on jo olemassa laajalti käytössä oleva nimi, blogi. Blogi on hyvä sana siinä mielessä, että se sopii suuhun, on lyhyt ja naseva. Blogi on myös vahvasti vakiintunut nimi, eikä sitä ole helppo korvata.

Blogi ei kuitenkaan kuvaa sitä kirjoa, josta ilmiössä on kysymys. Sen kantasana on weblog, verkkoloki, mikä kuvaa hyvin linkkejä listaavia surffailulokikirjoja. Ilmiö on kuitenkin paljon laajempi: on päiväkirjoja, kolumnisivustoja, valokuvakronologioita, erilaisiin aiheisiin keskittyneitä sivustoja. Ne eivät ole verkkolokeja, mutta eivät päiväkirjojakaan. Kutsumme niitä blogeiksi, koska niin on tapana, vaikka sana itsessään ei kerro mitään. Read the rest of this entry »

Onko järkeä puhua weblogista, jos se ei sisällä linkkejä? Määritelmällisestihän weblogissa on kuitenkin kyse verkkosurffauskokemusten merkitsemisestä muistiin, webin lokikirjasta.

Taitaisi olla uudissanan paikka, että tälle meidän julkaisusysteemillemme saataisiin jonkinlainen sisältöneutraali nimi. Nettipäiväkirja ei ole hyvä, aivanaivan, mutta kyllä tuo weblog on ihan yhtä perseestä kaikenmaailman kolumnipalstojen ja vessassakäyntitilitysten kuvaamiseen. Määritelmällisesti.

Vaikka ovathan ne sanat ennenkin eläneet omaa elämäänsä, ei siinä mitään. Sitten on kiva kymmenen vuoden päästä miettiä, että mistäköhän hemmetistä tämäkin sana on alun perin lähtöisin, kun sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, mihin se viittaa.

No, humanistien kannalta tämä on tietenkin vain hyvä asia: eivät lopu etymologeilta työt.

Joku aika sitten törmäsin Human Rights Watchin Blog for human rights -hankkeeseen, jonka innostamana olen itsekin alkanut kirjoitella ihmisoikeusaiheista. Blogsavvyn James Farmerilla näyttää olevan arkistossaan saman tyyppisiä ajatuksia kuin mitä [itsekin joskus aiemmin esitin -> Hyvän puolesta, pahaa vastaan].

Blogsavvy - Have Cause Must Blog
Seriously, I know that a lot of people would argue that no-one pays attention to blogs… but that is fast fast changing. Not only are Journalists starting to set up pubsubs galore but search engines have and always will pull up blogs ahead of pretty much all other content.

Blogsavvy - A different type of publication - blogging for social justice
Talking to a client the other day we figured out that the best thing she could do for her cause (promoting research into social justice in education) was to use a blog. We didn’t, however, come to the conclusion that we were after an everyday, every week posting strategy or that we were looking to develop large social networks…. we figured out that a blog would be the best way to promote, distribute, archive and make interactive and available research findings, commentary and resources in the field.

Puretaanpa vielä nämä ajatukset suomeksi: Helppokäyttöisen julkaisujärjestelmän avulla yhä useammat voivat julkaista itseään kiinnostavaa, parhaimmillaan jopa tärkeää tietoa. Ykkösjuttu ei ole laaja, valmiina olemassa oleva lukijakunta vaan se, että tieto on hakukoneiden kautta helposti saatavilla.

Blogistanin hehkutuksia seuratessa harhautuu helposti kuvittelemaan, että yhteisöllisyys olisi blogien hieno juttu. Väärin. Blogibuumin taustalla olevan verkkojulkaisemisen helpottuminen tuoma oikeasti hieno juttu on, että helppo julkaiseminen lisää pidemmän päälle paitsi sosiaalishakuista sanakohinaa, myös oikeasti tärkeää tietoa verkossa.

Tuukka pohdiskelee, miten vanhoja kirjoituksiaan lukiessaan huomaa olevansa nyt eri ihminen kuin ennen ja miten tämä muutos heijastuu tapana suhtautua erilaisiin teoksiin. Puoli vuosikymmentä sitten lehdessä julkaistua artikkelia ei voi muuttaa, mutta kotisivujaan voi pitää jatkuvasti itsensä näköisenä.

Blogit ja muutos:
Blogissa yksittäinen kirjoitus on itsessään “teos”, jota ei ole tapana muuttaa julkaisun jälkeen. Blogi on kuitenkin itsessään kokonaisuus, joka koostuu merkinnöistä. Vaikka merkinnät eivät muutu julkaisun jälkeen, niitä julkaistaan koko ajan lisää, ja blogi kokonaisuutena muuttuu. Sitä voidaan ajatella yhtenä suurena dynaamisena teoksena, johon tulee koko ajan lisää osia.

Näinhän se on. Yksittäisen ihmisen blogi on lopulta verkkopäiväkirja, joka muuttuu samalla ihmisen mukana. Vaikkei verkkoon kirjoittelisi omasta elämästään, teksteihin heijastuu pakostakin jotain omista mielenkiinnon kohteista ja tavoista hahmottaa maailmaa.

Tuukka jää miettimään, missä vaiheessa blogien muutos muuttuu teknisestä kehityksestä jonkinlaiseen muotikiertoon, jossa ryhdytään puhumaan esimerkiksi tietyille aikakausille tyyppillisten blogien ominaispiirteistä. Minä pohdin, miten paljon muuttuvat elinkaarensa aikana blogit, jotka jatkavat kymmenen vuotta. Mistä ja miten Tuukka ja minä kirjoitamme vuonna 2015? Jos jatkaisimme näiden samojen verkkosivujen päivittämistä koko tämän ajan, millaisia kokonaisuuksia niistä muodostuisi? Olisiko kokonaisuudella enää mitään koko aikajanaa yhdistävää ominaispiirrettä?

Nyt kun valtamedia on ryhtynyt perustamaan omia blogejaan, bloggaamisesta on tulossa nörttipiirejä suurempi hype. Olisi hyvä aika purkaa käsitteitä ja miettiä, mitä blogit ja bloggaaminen oikeastaan ovat.

Tukhoman yliopiston Mark Comerfordin mielestä blogit eivät ole sen enempää journalismia kuin piirustuspaperi tai puhelinkaan. Havainto purkaa hyvin blogit vs. journalismi -hypeä. Tästä ajatuksesta on hyvä jatkaa käsitteiden pallottelua ja olennaisen esiinkaivelua.

Janne määrittelee blogin mekaanisesti:

“Blogi eli verkkoloki (engl. blog, weblog) on julkinen, säännöllisesti päivitetty, verkkosivusto, jossa uusin lisäys on nähtävissä etusivulla ylimpänä, seuraavaksi uusin toiseksi ylimpänä ja niin edelleen. Lisäksi jokaiseen yksittäiseen lisäykseen (”merkintään“, engl. entry) voidaan viitata yksikäsitteisellä hyperlinkillä (”kestolinkki“, engl. permalink).”

Näin määritellen blogi siis tarkoittaa tiettyä muotoa esittää sisältöä.

Historiallisesti henkilö- tai projektikohtaisista verkkosivustoista on puhuttu kotisivuina. Käsite on mielestäni hyvä, sillä se yhdistää ajatuksen kodista ja sivusta. “Minulla on sivu, joka on tämän projektin koti.”

Yhdistetään ajatus kotisivusta ja Jannen määritelmä: Blogi on kotisivu, jolla uusin merkintä on päällimmäisenä, toiseksi uusin seuraavana ja niin edespäin. Lisäksi kotisivulla on mahdollista keskustella merkinnöistä, ja kotisivulla kävijöille on tehty helpoksi kuhunkin kotisivun pitäjän merkintään linkittäminen.

Uusi termi “bloggaaminen” muuttuu tämän käsitepurkamisen jälkeen muotoon “kotisivuille kirjoittelu”. Tältä pohjalta voidaan selittää joitakin keskusteluita, joita blogilistan merkittävyydestä on käyty. “Bloggaajat” ovat kotisivuille kirjoittelemisen harrastajia, joiden yhteisöä kokoava sivu blogilista on. Vastaavasti blogi taas on mikä tahansa tiettyä muotokieltä noudattava kotisivu, mikä ei sido näitä sivuja samaan ryhmään kotisivuille kirjoittelemista harrastavien ihmisten kanssa - ei ainakaan sen enempää kuin auton omistaminen tekee ihmisestä autoharrastajaa.

Puhuminen “bloggaamisesta” kätkee mielestäni helposti, että kyse on lopultakin vain ihan tavalliselle kotisivulle kirjoittamisesta. Se voi olla harrastus tai ammatti, ja sitä voi tehdä yksin tai yhdessä. Silti se on vain ikiomalle, ryhmän tai vaikkapa työnantajan verkkosivulle kirjoittamista.

Julkaisujärjestelmät toivat sisällön kotisivuille

Kun internetin ensimmäinen “omat kotisivut” -huuma iski 1990-luvun lopulla, yliopisto-opiskelijat opettelivat tekemään itselleen sivut verkkoon. Sivut julkaistiin yliopistoverkossa tai geocitiesin tapaisien palveluntarjoajien sivuilla. Ulkoasuja viilattiin, parhaat kotisivut olivat visuaalista ilotulitusta. Varsinaista sisältöä näillä sivuilla oli niukasti. Ne rakennettiin kerralla valmiiksi, ja niille kirjoiteltiin tiedot mahdollisesta työurasta ja lemmikeistä.

Kotisivuja ei, noin yleisen tavan mukaan, päivitetty. Syitä tähän oli nähdäkseni kaksi: Ensinnäkin päivitys oli työlästä, koska se edellytti useiden eri ohjelmien käyttöä ja koodin muokkaamista käsin. Toisekseen päivityksille oli vaikea määritellä paikkaa, koska sisältöä ei varsinaisesti oltu suunniteltu päivitettäväksi.

Ilmaisten julkaisujärjestelmien tulo poisti molemmat syyt jättää kotisivut oman onnensa varaan.

Bloggerin ja vuodatus.netin kaltaiset julkaisujärjestelmät tekevät päivittämisestä teknisesti helppoa ja poistavat sisällön päivittäjältä vaatimuksen html-koodin osaamisesta. Lisäksi niissä on ennalta määritelty paikat, joihin sisältö päivittyy.

Kotisivun pitäjän tehtäväksi jää miettiä sisältöä, kun aiemmin sen lisäksi piti ratkaista rakenne ja muoto.

Sisältöihmisten vapauttaminen moniosaamisen vaateesta on johtanut siihen, että sisällön määrä internetissä kasvaa jatkuvasti hirvittävällä tahdilla. Blogit ovat yksi merkittävä osa tätä netin sisältöbuumia; toisaalla ovat wikit ja erilaiset amatöörien pitämät portaalisivustot.

Blogit ovat siis vain yksi, joskin merkittävä osa laajempaa ilmiötä, jonka keskiössä on uusien ohjelmistojen tulo ja sivustojen, siis kotisivujen, päivittämisen helppous. Raflaavasti tätä voisi kutsua vaikkapa verkon sisältövallankumoukseksi, jossa ajatukset (hyvä ja huonot, älykkäät ja idioottimaiset) ovat ottaneet selätysvoiton tekniikasta.

Mikä sitten selittää sitä, että mahdollisuus helppoon kotisivujen päivittämiseen luo valtavan joukon kotisivuharrastajia? En tiedä. Lukemani tutkimuksen mukaan (lähteen olen unohtanut) useampi kuin joka kolmas suomalainen kirjoittaa pöytälaatikkoon muistelmia, proosaa tai lyriikkaa. Ehkä tämä väki on nyt löytänyt kaapin oven ja astunut ulos.

Laitoin eilen mainoksia Pohdiskelevaan liftariin. En miettinyt asiaa etukäteen paljoakaan - olin kiinnostunut siitä, miten Googlen Adsense toimii ja miten paljon ihmiset klikkailevat näkemiään mainoksia. Ajattelin, kuten monien muidenkin asioiden kanssa, että helpoin tapa perehtyä on kokeilla itse.

Kirjauduin mainospalveluun, muokkailin mainospalkit leiskaan, tein korjaukset koodiin.

Sitten iski krapula. Read the rest of this entry »

Rebecca referoi RConversationissa ystävänsä lähettämää sähköpostia, jossa tämä kertoo pystyvänsä pysymään ajan tasalla Rebeccan elämästä tekemällä verkkohakuja:

You crack me up with your searchable database of self. … I am wondering where Rebecca MacKinnon ends and your digital history/consciousness/self/soul begins.

Uusien tuttavien googlettaminen on hassu tapa, johon itsekin syyllistyn melko usein. Joistakin ihmisistä löytyy yllättävän paljon tietoja verkosta, toisista vain satunnaisia tenttituloksia ja -urheilutuloksia - tai ei mitään, sekin on yhä mahdollista.

Mutta itse en enää voi mitään sille, että on olemassa verkkominä. Aika harva voi. Kyllä se harrastuspiirin pöytäkirja sinne verkkoon jossain vaiheessa kuitenkin lipsahtaa.

Verkkominä on se henkilö, jonka verkkosurffari kohtaa kirjoittaessaan hakukoneen kenttään minun nimeni. Ja tämä verkkominä antaa ensivaikutelman itsestään sen linkin kautta, jota googlettajani ensimmäisenä klikkaa.

Verkkominään voi vaikuttaa. Asioita voi piilottaa hakukoneen valvovalta silmältä: Jossain voi olla anonyymi ja joku muu, jossain esiintyä vain etunimellään. Google ei löydä, vaikka linkkejä seuraava surfaaja osaisikin yhdistää verkkominän ja tosiminän toisiinsa. Toisaalta ihmisiä voi myös ohjata jonnekin, missä ainakin verkkominän nenän voi tarpeen tullen niistää: esimerkiksi kotisivut ovat keino tietoiseen verkkominän rakentamiseen.

Googlettamisen mahdollisuus asettaa vastaavasti oman vastuunsa ihmisten nimien mainitsemiselle. Jos kirjoitan tähän vaikkapa “Pamela Anderson”, saan sivuilleni kyseistä povikuningatarta etsiviä ihmisiä (tervetuloa vaan, mukava kun kävitte). Mitäs, jos laittaisinkin tähän Sinun nimesi ja kertoisin heti perään ryyppyreissuistasi?Kuka näille sivuille silloin eksyisi?

Markus pohtii tätä sirpaleissaan 31.3.2005. Minäkin mietin asiaa joskus viime vuoden lopulla opiskelublogini osalta, joskin pidän Markuksen ajatelmaa näitä kahta verratessani hiotumpana ja siten suositellumpana oheislukemistona tässä yhteydessä.

Ja kyllä, tälläkin sivulla minulla on periaatteeni siitä, miten nimiä käytän: Jollet ole ennestään julkkis, en aseta sinua täälläkään Googlen armoille - esiinnyt armeliaasti jollain kummallisella nimimerkilläsi tai pelkällä etunimelläsi, kuten ystäväni Markus aiemmin tässä kirjoitusessa. Linkin saatan kyllä hyvinkin laittaa. Ja “julkkiksen” määrittelen aina lennosta tilanteen mukaan.

Verkkosinäsi on siis suhteellisen turvassa, lupaan. Entä minä? Onko sinulla jo omat periaatteesi, vai pistätkö pornohenkiselle kotisivullesi koko nimeni listelle “parhaat verkkokaverini”? Vai juuri sekö on sinun periaatteittesi mukaista?

P.S. Turvan voi luvata muuten vain toistaiseksi. Uudet hakukoneet saattavat romuttaa tuleessaan nämäkin käytännöt ja syödä sinut linkkien mukana. Osaavatko ne semanttis- älylliset laitteet yhdistellä tiedonmuruja nimistä piittaamatta? Vastausta en tiedä, joten lainaan legendoja:

“Mene ja tiedä.” - Markku kyllönen

Olen jonkin aikaa miettinyt uuden weblogin aloittamista. Ei niin ettei minulla jo olisi sellaista - oikeastaan minulla on montakin. Ne vain ovat urautuneita, kankeita, vähän konservatiivisia.

Ei siinä, olen minäkin vähän konservatiivinen. Elän yksiavioisessa suhteessa. Kuuntelen hillittyä popmusiikkia. Koetan hankkia yliopistotutkinnon. Mutta siihen päälle vielä blogiurautuminen – ei, e-hei, eieieiei.

Blogiin kirjoittaminen on parhaimmillaan vähän kuin hyvä [liftireissu -> liftari]. On uusia asioita ja ihmisiä, joihin matkan varrella tutustuu. Toisista pitää enemmän kuin toisista, mutta kaikkien kanssa tulee toimeen. Tilanteet vaihtuvat, hetket vievät. Hyvät keskustelut tulevat yleensä yllättäen täysin puun takaa, mutta kuitenkin niitä osasi jotenkin odottaa. Jatkuvasti on mahdollisuus johonkin aivan mielettömän upeaan vetoon, josta todennäköisesti seuraa täysi katastrofi.

Ja välillä voi pysähtyä ja mietiskellä, istua hetke tien laidalle ja olla edes yrittämättä. Lopulta tärkeää on kuitenkin vain matkan tekeminen, perille pääseminen on hauskassa reissussa kakkosjuttu.

Markus määrittelee oman bloginsa merkinnät keskeneräisiksi ideoiksi ja avauksiksi johonkin uuteen. Esimerkkiä seuraten minä määrittelen omat merkintäni kyydeiksi, joita kirjoittaessa pääsen vähän matkaa eteenpäin.Koska tosin määränpäätä ei ole, suunta on lopulta samantekevä. Tärkeintä on liike.

Tästä sitten seuraa, että tulin äsken määritelleeksi merkintäni puhtaaksi liikkeeksi. Ja koska sitä ennen totesin, ettei perille pääseminen ole tärkeää, ei ilmeisesti merkintöjeni suunnallakaan ole merkitystä. Näin ollen, tämän blogin pitäminen olisi liikettä ilman suuntaa.

Liftatessa liike on tärkeintä. Liikkuessaan liftari kuitenkin tapaa ihmisiä, kuulee tarinoita ja näkee asioita, jotka pohdiskelevan liftarin mielessä jalostuvat pidemmän päälle ymmärtämykseksi . Kohtaamiset ovat liikeen satunnaisuuden vuoksi täysin ennalta arvaamattomia, joten myös ymmärrys rakentuu ennalta määräämättömiä teitä. Joskus oppii ymmärtämään vain, miten paljon voi vituttaa seisoa vesisateessa. Joskus enemmän.

Tämän weblogin kunnossapito on pohdiskelevan [liftarin -> liftari] ajattelua, rupattelua tuntemattomien kanssa - pelkääjänpaikalta.