media

Koska kahden edellisen merkintäni blogistankriittisiltä ja journalistisnostalgisilta tiimoilta käytiin keskustelua melkoisen räyhäkkäin sanankääntein :”(Keskustelua tässä blogissa 1&2, Sediksellä 1,2,3,4, jopa Hesarin Uutispöytälaatikossa - liikkeelle koko homma lähti Lounaani-blogin provokaatiosta. )”:ajattelin vielä viimeisen kerran palata aiheeseen, selkeyttääkseni aiemmin sanomaani ja suututtaakseni muutaman ihmisen lisää.

Kritiikkini terävin kärki on siinä, että vielä puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun blogitekniikka teki julkaisemisesta helppoa, tyylilajien kirjosta puuttuvat yhä vanhat kunnon asiaproosan perusgenret: repparit, feature-jutut ja henkilöhaastattelut sekä näiden modernimmat sekasikiöt ja johdannaiset. Tämähän taitaa olla tosiasia, jota keskustelussa ei ole pyritty kiistämään: Verkkokirjoittelu ammentaa tyylikirjoa lähinnä mielipiteellisestä kirjoittamisesta - jokainen on täällä oman elämänsä kolumnisti tai wannabe-esseisti.

Miten alati kasvavasta joukosta ei löydy tekijöitä, joilla olisi kunnianhimoa, intoa ja osaamista kokeilla tehdä jotain vähän haastavampaakin?

Olen ollut tekemässä pienlehtiä, ja niissä tilanne on ollut ikuisesti sama. On hemmetin vaikeaa saada harrastajakirjoittajaa juttukeikalle, missä pitäisi ihan oikeasti mennä johonkin ja jutella jonkun kanssa. Kaikki kirjoittaisivat mieluummin jotain noin niinkuin fiilispohjalta siitä yhestä kirjasta jonka just luin. Ajan ja resurssien puute ^[1] tosiaankaan ole vain nettiajan ilmiöitä.

Mutta silti. Eikä sitä nyt edes muutama tekijä löytyisi webbireppareillekin? ^[2]

Välidisclaimer: Vaikka, arvon lukija, pitäisit blogia, minä en vaadi sinulta mitään. Sinä ja blogisi, te olette ihan jees. Tai jos ette ole, niin minä jätän blogisi lukematta. Minä saan päättää mitä luen, sinä saat päättää mitä kirjoitat. Voimme elää rauhassa toisistamme tietämättä ja välittämättä. Piis. Tämä keskustelu koskee koko ilmiötä, ei oikeastaan ollenkaan sinua. Sinä et ole koko blogistan, et edes sen neuvotteleva virkamies. Relaa ja jatka omassa blogissasi kirjoittelua kuten aina ennenkin.

Tällä viikolla velloneessa blogit ja kansalaisjournalismi -keskustelussa on useaan otteeseen muistuteltu, että journalismi on muutakin kuin uutiskiimaa ja repparireissuja. Totta. Totta myös, että aniharva blogia pitävä ajattelee olevansa kansalaisjournalisti - en minä ainakaan. Sekin kuuluu kiistattomiin totuuksiin, että blogit ilmiönä ovat nykyisellään omimmillaan nimenomaan kommentoinnin ja keskustelun, eivät uutisoinnin ja raportoinnin areenana.

Blogikirjoittelu on oikeasti juuri sitä, mitä blogeihin kirjoittavat haluavat sen olevan. Blogiharrastus on nimenomaan harrastus, ja kukin tehköön sitä kuten parhaaksi näkee.

Jään kuitenkin kaipaamaan blogimaailman journalistisia extremeduudsoneita, jotka ihan vain harrastuneisuuttaan ja omasta mielenkiinnostaan jaksaisivat kokeilla vähän - ööö - journalistisempaa kansalaisjournalismia.

Mainos / Omakehu

Ihan rehellisesti sanoen blogit ja journalismi -keskustelu on minusta tympeä ja moneen kertaan käyty, mutta huomasin alkuviikosta tässä hyvän mahdollisuuden mainostaa omaa 100 tuntematonta -minirepparisarjaani. Se näet on juuri sitä jalkautuvan laadun kirjoittamista ja tuntemattomien juttuttamista, mitä blogistanissa näkee kovin vähän.

Repparisarjassa opettelen tulemaan kameran ja tuntemattomien ihmisten kanssa juttuun ja kuvaan sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Pysäyttelen väkeä kadulta, tuppaudun seuraan kaupan kassajonossa ja väijyn viattomia istuskelijoita puistossa. Kuvaan vain, jos saan luvan (myös kuvan julkaisemiseen) ja koetan jutella aina sen verran, että tiedän vähän kuvaamastani ihmisestä.

Sadan kuvan sarjasta muodostuu melko kattava kavalkadi erilaisia ihmisiä. Samalla se on pieni kuvauskurssi, johon olen jo aiemmin rohkaissut ihmisiä mukaan. :”(Maailmalla projekti on herättänyt innostusta ihan kiitettävästi. Flickrissä on 100 tuntematonta -ryhmä ja sillä myös omat nettisivut.)”: Tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on opettavaista, mutta myös hauskaa. Pieni kurkistus ulos omasta sosiaalisesta kuplasta tekee hyvää.

Olen nyt julkaissut 50 kuvaa, ja sarjan jälkimmäinen puolikas alkaa ilmestyä Pohdiskelevassa liftarissa maanantaina. Julkaisen yhden kuvan joka arkiaamu seuraavan kymmenen viikon ajan.

Ensimmäisen 50 kuvan aikana monet kyllä reaalimaailmassa kehuivat kuvasarjaa, mutta kävijöitä, blogikommentteja ja linkkejä tämä varsin työläs projekti keräsi mielestäni yllättävän vähän. Nyt tilanne on jo parempi, kiitos vaan kaikille tämänviikkoiseen kampanjaan osallistuneille. :”(Erityisen kauniit sanat tällä viikolla 100 tuntematonta mainostaneille: Mitvit, Valpurin Vinttikamari, Näkymä rannalta )”:

Minulla on pitkän sepustuksen päätteeksi ehdotus: unohtakaa kaikki tämä käsittämättömän pitkäveteinen jaarittelu kansalaisjournalismista ^[3] ja käykää tutustumassa tuohon kuvasarjaan. Jos tykkäätte, kertokaa muillekin. Ja jos haluatte tehdä jotain vastaavaa, varastakaa idea tai kehittäkää sen liepeiltä jotain uutta.

Ei maailma selittämällä parane. Tarvitaan tekoja.

EDIT: Niin, siis Marihan ryhtyi jo ennen tämän kirjoittamista tekoihin ja rustasi laajahkon raportin lasarettireissustaan. Jutussa minua tosin kiusaa se, että sen alusta jää vaikutelma, että Marinadin umpilisäkkeen tulehtuminen sai alkunsa minun jupinoistani. Har har.

Tarkennuksena eliseen: Kun sanon, että suomalaisblogien kansalaisjournalismi on on paskaa, tarkoitan suurin piirtein samaa kuin mitä JV Lounaani-blogin kommenteissa: “[ -- ] tällä hetkellä kansalaisjournalismissa pääpaino on siinä sanassa “kansalais”. Journalismia näkee blogeissa todella vähän.”

Perinteisissä journalistisissa käytännöissä on ihan perkeleellisen paljon hyvää. Laatujournalismissa on kovat standardit sekä kirjoittamiselle, tiedonhankinnalle että ideoinnille ja rutiinit tätä pakettia pyörittämään. Siitä saisi ammennettua kansalaismediaan paljon ja monipuolisesti, jos joku vaan vähän viitsisi yrittää.

Bloggaajilla, jotka eivät elätä itseään kirjoittelemalla muihin medioihin, on tapana ottaa nokkiinsa, jos joku bloggaavista ammattikirjoittajista arvostelee blogistania. Se on sääli, ja vähän hassuakin. Kaipa tässä on kyseessä jonkinlainen arvovaltapeli, jossa arvon harrastajia ei tartte tulla neuvoon, sä et ny oo ollenkaan käsittäny ja mikä säkin luulet olevas.

Blogistanin kansalaisjournalismi on on noin yleisesti ottaen perseestä, vaikka kuinka tässä yrittäisi rypistellä vastaan. Tämän on huomannut Ylen kansalaismediakatsauksen toimittaja. Hänellä ovat menneet hermot:”(Via Sedis)”: duuniinsa heti alkuunsa:

” [--] ihmiset kirjoittavat sisällyksetöntä epäkiinnostavaa sontaa suurimman osan ajasta. [--] tilanne on ruvennut ahdistamaan. Ohjelma pitäisi saada ulos ja turhauttavaa on että suomesta puuttuu kokonaan kunnollinen kansalaisjournalismi.”

Niinhän se on. ^[1] Verkko on täynnä skeidaa ja blogeissa vallitsee ikuinen syksy. :”(Lainaan tässä Tiedemiehen esittämää määritelmää: “Joka syksy uudet opiskelijat tulivat yliopistoihin ja löysivät usenetin uutisryhmät. Nämä opiskelijat kirjoittivat laadullisesti ala-arvoista tavaraa, kunnes vuoden mittaan joko kehittyivät tai lopettivat. Signaali-kohina-suhde pysyi pitkällä aikavälillä kunnossa, koska suurin osa kirjoittajista oli kuitenkin kirjoittanut pidempään, joten kehittyvällä porukalla oli esikuvansa. Ennen pitkää verkko yleistyi myös muualla kuin yliopistoissa ja myös muut netinkäyttäjät löysivät uutisryhmät. Silloin heikkolaatuista kirjoittajaa tulvi pitkin vuotta ja signaali-kohina-suhde heikkeni tasaisesti. Tämä oli ikuinen syksy.”)”:

Kansalaisjournalismikin tarkoittaa nyt jotain ihan muuta kuin silloin, kun asiasta puhuttiin ennen nettikirjoittelubuumia. Silloin kansalaisjournalismi oli sitä, että valtavirtatoimittajat jalkautuivat kysymyään ihan tavallisilta ihmisiltä mielipiteitä, antoivat kansan puhua. Muuten kun valtavirrassa ääneen pääsevät lähinnä ne, joilla on valtaa ja asema. Aleksi joskus työpaikan ruokalassa kiteytti eron jotakuinkin niin, että ennen kansalaisjournalismi oli sitä, että mahdollisimman moni saisi vuorollaan puhua mahdollisimman monelle, kun nyt kansalaisjournalismi on sitä, että kaikki saavat huutaa yhtä aikaa ilman, että kukaan kuuntelee.

Blogeissa jokainen tuijottaa omaan napaansa, on oman elämänsä kolumnisti. ^[2] Kansalaisjournalismikeskusteluhutussa kaipaan eniten sitä, että joku muistuttaisi yhdestä journalismin perusluonteesta: siihen kuuluu kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan - myös siihen, jolla ei ole välittömästi kosketusta omaan elämänpiiriin. Tämä on minusta journalismissa oikeasti se kiehtovin asia, eivät osuvat sutkautukset kauppamatkalta. ^[3]

Tästä liu’utan keskustelun sitten sujuvasti omaan napaani, tai ainakin sen ympärille: Yksi syy julkaista 100 tuntematonta -sarjaa myös suomeksi ja myös tässä blogissa:”(Selviäisin mainiosti pitämällä sarjan vain Flickr-ryhmässä)”: on ollut tekemisen kautta osoittaa, että tämä on jotain, mitä kukaan muu ei tee. Tuomo totesi kommentissa, että 100 tuntematonta on journalistisesti parhaita suomalaisia blogi-ilmiöitä pitkään aikaan. Olen samaa mieltä. Siinä mielessä olenkin vähän yllättynyt, miten vähän sarja on linkitetty (kiitos kuitenkin Esalle ja Marille) ja miten harva on sitä kommentoinut.

No, reportaasisarjani sadan tuntemattoman tapaamisesta ja kuvaamisesta on nyt puolivälissä ja jatkuu syyskuun alusta arkiaamuisin julkaistavana ketjuna. Kertokaahan, te tähän asti vaienneet, mielipiteenne sarjasta. Ja jos tykkätte kertokaa kavereillekin. Muutama lisävieras kuvia ja kertomuksia katsomassa toisi nimittäin ihan mukavasti lisää motivaatiota.

Viikonlopun Mediapäivillä Helsingin Messukeskuksessa on mahdollisuus nähdä Pohdiskeleva liftari lavalla ja kuunnella keskustelua maahanmuuttajista ja mediasta.

Vedän huomenna perjantaina Mustavalkoinen media -paneelikeskustelun. Selittävänä alaotsikkona on “millaisen kuvan tiedotusvälineet antavat maahanmuuttajista”, ja asiaa ovat kanssani pohtimassa mediatutkija Kaarina Nikunen Tampereen yliopistosta ja toimittaja Levan Tvaltvadze, joka tekee Ylelle venäjänkielistä radio-ohjelmaa ja avustaa Hesarin urheiluosastoa.

Keskustelu alkaa ilmiölavalla huomenna perjantaina 13. huhtikuuta kello 17.

Nikunen on luvannut kertoa Tampereella tehdystä pilottitutkimuksesta, jossa on tarkasteltu lukijoiden mielipiteitä maahanmuuttajauutisoinnista. Vastaajina on ollut sekä maahanmuuttajia että kantasuomalaisia, ja molemmat osapuolet ovat löytäneet omat ärsyyntymisen aiheet.

Tvaltvadze on puolestaan yksi harvoista maahanmuuttajataustaisista toimittajista, jotka ovat tehneet töitä myös suomenkielisille viestimille. Hänelläkin on varmasti sanansa sanottavanaan.

Tulee varmasti mielenkiintoinen keskustelu. Tulkaa katsomaan ja vaikka nykimään hihasta paneelin jälkeen.

Kun Associated press epäilee, että sille tarjotaan väärennettyä valokuvaa, kilauttaa uutistoimisto Dartmouth Collegen tietojenkäsittelytieteilijä Hany Faridille. Farid on nimittäin kehittänyt varsin toimivan ohjelman erilaisten vippaskonstien jäljittämiseen digitaalikuvista.

Science Newsin jutussa :”(via Boingboing)”: Farid kertoo, että tutkimusryhmä on kehittänyt pussillisen temppuja trikkien paljastamiseen. Ohjelma esimerkiksi etsii kuvasta toistuvia pikselikuvioita, jotka copypaste-tekniikan käytön. ^[1]

Jos kuva on muodostettu yhdistelemällä osia eri kuvista, osaa ohjelma haistaa erikokoisista orginaaleista skaalatut osat. Komposiittikuva voidaan paljastaa myös sen perusteella, että eri orginaaleista peräisin olevat osat on valaistu eri tavoin. Valoa analysoidaan varjojen ja kuvassa olevien ihmisten silmissä olevien heijastusten perusteella.

Kerrasta valmis tuollainen softa ei tietenkään ole. Farid toteaakin, että kehittyä pitää koko ajan. Jokainen uusi Photoshopin versio tekee väärennysten jahtaamisesta entistä vaikeampaa.

“This is an arms race,” Farid says. “I can already tell you how it’s going to end: We’re going to lose. It’s always going to be easier to create a forgery than detect a forgery.”

Suomessa huijauskuvien paljastamiseen ei käsittääkseni erikoissoftia käytetä. Mutta eipä minusta ole perusteitakaan: yksi kuva voi valehdella enemmän kuin miljoona sanaa, vaikkei pikseleihin olisi koskettu pitkällä tikullakaan. Vastaavasti melko rajustikin käsitelty kuva voi olla hyvin todenmukainen - kuvaa ei ole katsominen pelkästään pikseleihin.

Amerikkalainen The Week -aikakauslehti julkaisee huhtikuun loppupuolella ympäristönumeron, joka ilmestyy vain verkossa, kertoo New York Times (via Romanesko).

“Bringing our readers an extra issue in a digital format echoes the environmental issues we’re trying to highlight,” said Justin Smith, president and publisher of The Week in New York, which is part of Dennis Publishing.

Mielenkiintoinen kokeilu. The Weekillä on siihen tällä kertaa varaa, koska numeron sponsoriksi on lähtenyt hybridiautojaan mainostava Toyotan Lexus-haara. Sponsorin arvioidaan maksavan paikastaan verkkolehdessä noin puoli miljoonaa taalaa.

Tosin ei tämä vain verkossa julkaistavien lehtien kokeileminen ihan uutta ole. NYTimes tietää kertoa, että ainakin The Chicago Sun-Times ja The Toronto Star julkaisevat lehdestä iltapäiväversioita, jotka voi ladata vain netistä.

Kun joku vielä selittäisi, miksi kannattaa taittaa sanomalehdestä paperilehden päivitetty iltapäiväversio verkkoon sen sijaan, että julkaisisi vain uusia tai päivitettyjä juttuja päivän mittaan lehden verkkosivuilla.