Lomografia

Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Valokuvatorstain tämänkertainen, sarjassaan 86. haaste, on rappion estetiikka. Lipesin taas tonkaisemaan arkistojani ja kaivamaan sieltä jotain etäisesti aiheeseen sopivaa. Pahoittelen, lähinnä itselleni.

Joskus vuosikymmenen alkupuolella (tai peräti viime vuosikymmenen lopulla?) jututin käsitetaiteilijaa, joka puhui pitkään muovikasseista. Siitä, miten ne symboloivat koko kertakäyttökulttuuria. Keskustelu oli minusta hauska - tyyppi pohti esimerkiksi, miten muovipussin merkitys muuttuu, jos sen kylkeen on painettu toinen logo. Jos näemme samassa keittiössä Alepan tai Stockmannin kassin, muuttuuko mielleyhtymämme keittiöstä sen perusteella? Kassihan on käytännössä sama.

Tässä kuvassa tehdään muuttoa kalliolaisyksiöön, muistaakseni Siwan muovikasseilla. Onko se sitten rappion vai hyvinvoinnin estetiikkaa, jää vastaanottajan tulkittavaksi. Toki herra Siwakin haluaisi asiaan vaikuttaa ja kuiskia brändiviestejä korvaasi, mutta sinähän et logoa tällä kertaa näe.

Aika harvoin olen oikeasti tyytyväinen valokuviini, mutta nyt olen.

Kävin viime elokuussa liftaamassa viikon ympäri Suomea: Helsingistä Tampereelle, Poriin, Vaasaan ja sieltä Jyväskylään. Ennen matkaa ajattelin kuvata jotain erilaista, Muistikuvia. Halusin, että kuvani näyttäisivät siltä kuin muistot näyttävät - päivät, ihmiset ja tapahtumat menevät keskenään sekaisin.

Pakkasin matkaan neuvostoliittolaisen Lomo LC-A -kamerani ja muutaman rullan diafilmiä. Valotin kuvia päällekkäin ja ristiinprosessoin filmit tavallisessa negatiiviprosessissa. Kuvasin filmit omatekoisella valopöydällä ja käsittelin kuvat tietokoneella.

Jokaisessa vaiheessa kuvattu todellisuus antoi tilaa kuvien tunnelmille.

Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäistä kertaa kymmenvuotisen valokuvausharrastukseni aikana kehittelen etukäteen hyvältä kuulostavan taidevalokuvaidean, joka myös toimii käytännössä. Kuvissa sekoittuu kiehtovasti valokuvauksen ja liftaamisen sattumanvaraisuus - en tiennyt matkaan lähtiessäni, keitä ihmisiä kuvaan enkä kuvaa ottaessani, miltä lopullinen kuva näyttää.

Edit: Erkan muistutuksesta vinkki syötteen seuraajille: tässä merkinnässä on kuvia, tulkeehan kattomaan.

Kuvasin eilen ensimmäisen rullallisen kuvia laina-Lomollani. Tuntui hauskalta kulkea kaupungilla ja räpsiä turistikuvia vanhalla venäläisellä turistikameralla. Kuulemma myös näytin vanhalta venäläiseltä turistilta.

Lomon ja muiden lo-fi-kameroiden viehätys piilee niiden tarjoamissa yllätyksissä. Optiikka on sen verran epätasalaatuista, ettei koskaan oikein tarkalleen tiedä, mitä saa. Värit väärystyvät, tarkennus on vähän sinne päin, valotusajan tietää sitten, kun suljin räpsähtää kiinni. Kuvat ovat reunoilta tummempia kuin keskeltä, koska linssi ei taita valoa vasaisesti.

Lopputulos on arvaamaton, mutta useinmiten helvetin hieno - ainakin, jos DDR-romanttinen sävymaailma yhtään kolahtaa. :”(Lelukameraestetiikkaan kilahtaneita kuvaajia on maailmalla paljon. Poppoolla on jopa jonkinlainen oma kansainvälinen kattojärjestö.)”:

Digikameroiden kanssa kaikki on niin viimeiseen asti kontrolloitua, että osa valokuvauksen perinteisestä viehätyksestä häviää. Kun itse aloittelin kuvausharrastusta, piti kuvien onnistumista aina jännittää - oliko varmasti valotettu oikein, näkyykö kuvissa mitään? Aina ei näkynyt. Nyt asian voi todeta saman tien, korjata asetukset ja ottaa uuden kuvan. Juuri siksi halusin aikanaan digikameran, että osaisin korjata mokani.

Samasta syystä on inspiroivaa kuvata vaihteeksi niin, että mokat ja menestykset paljastuvat vasta viikon tai kahden kuluttua, kun kuvat hakee labrasta. Lomolla onnistuminen on aina yllätys.