lomo

Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Valokuvatorstain tämänkertainen haaste on Mörkö, a tuoreista kuvistani sattui löytymään yksi aika osuva otos. Yleensä minusta on vähän haastesysteemien vastaista julkaista arkistokuvia, se on vähän kuin vastaisi haasteeseen linkittämällä vanhaan tekstiinsä - “hei, mähän kirjoitin siitä jo puol vuotta sitten”.

Minulla on vaihteeksi lomografiakausi :”(Lomografia on halpiskameroiden rappioromanttisesta estetiikasta ammentava, nostalgiassa rypevä valokuvaharrastamisen muoto. Tarkemmin esim. lomography.com tai holgarocks dot com.)”: menossa, ja se on karkaamassa melko häröksi. Prosessissa alkaa olla aika kummallisia vaiheita ja lopputulos dadaa.

Tämä kuvan tekovaiheet:

• Alkuperäinen kuva otettu 20 vuotta vanhalla neuvostopokkari Lomo LC-A:lla ja valaistu Canonin tyyreimmällä salamalla, joka puolestaan laukaistu parin kympin halpisradiolaukaisimilla.

• Filmi kehitetty halpislabbikessa.

• Kuva digitoitu, filmiskannerin puutteessa, valokuvaamalla negatiivi. Kuvausjärjestely: Englannin, saksan ja ruotsin sanakirjoista, yhdestä konekirjoitusarkista, kahdesta valokuvakehyksen lasista ja salamasta rakennettu valopöytä, Canonin digijärkkäri jossa loittorenkailla tuunattu sigman objektiivi.

• Kuva käännetty negatiivista positiiviksi Photoshopissa. Samalla koetettu löytää jostain kontrastia ja oikeaa valotusta, huomattu värien olevan ihan päin hemmettiä ja päätetty ottaa löysin rantein, fiilistellen.

Uusi innostukenpuuska sai minut kaivamaan naftaliinista vanhan idean ja jalkautumaan kaduille ottamaan kuvia ihan tuntemattomista ihmisistä. Tässä on eläkepäiväänsä Tallinnanaukiolla viettänyt Leena, jolla oli mahtava hattu. Itse neulottu, tietenkin.

Harrastajavalokuvaajien suurimpia ongelmia on, että me otamme ihan saakelin tylsiä kuvia. Siihen on pitkälti syynä rohkeuden puute - harrastelija ei uskalla kuvata mitään mielenkiintoista.

Olen aloittelemassa valokuvausprojektia, jonka utooppinen tavoite on kuvata muutaman seuraavan kuukauden kuluessa sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Kun näen kaupungilla kulkiessani mielenkiintoisen tyypin, menen juttusille, vaihdan muutaman sanan ja pyydän saada ottaa kuvan. Perusjuttuja, joita journalistin hommissa pitää (kuvan ottamista lukuunottamatta) tehdä usein. Kuulostaa helpolta.

Sosiaalisen kynnyksen ylittäminen ei kuitenkaan ole kovin vaivatonta. Keskustelun aloittamiseen pitää usein tsempata lähes yhtä paljon kuin silloin, kun koetti mennä juttelemaan sille baarin näteimmälle tytölle. Takaraivossa takoo pelko, että toinen pitää idioottina ja sanoo ei. Eihän se mitään oikeasti haittaa, mutta paatumattomasta ja mukavuudenhaluisesta se tuntuu ikävältä.

Monissa valokuvakouluissa käsittääkseni järjestetään kursseja, joissa tarkoituksena on opetella juuri kontaktin ottamista kuvattaviin. ^[1] Käytännössä harjoitteiden sisältö on pitkälti sitä samaa, mitä nyt itse ajattelin harrastuksekseni ja kirjekurssina tehdä.

Sosiaalisen rohkeuden kehittäminen on keskeistä niin hyvän journalismin kuin sisällöllisesti hyvän kuvaamisenkin kannalta. ^[2] Hyvät jutut ja kuvat eivät saa jäädä haaveiksi siksi, ettei tekijä kehtaa.

Tervejärkisellä ihmisellä karttuu harjoittelun myötä rohkeuden lisäksi sosiaalinen kyvykkyys. Mitä useamman kerran on idiootti, sitä useampaa sosiaalista mokaa tietää varoa. Kovin pitkään kuvaustilanteisiin ei rymistele kuin norsu posliinikauppaan. Epäonnistu uudestaan, epäonnistu paremmin. ^[3]

Leikkimielisesti tätä pientä projektiani voisi kutsua vaikkapa kansalaiskuvajournalistin perusrohkeuskurssiksi. Jos joku haluaa liittyä joukkoon, tervetuloa. Pistin projektini tueksi pystyyn Flickr-ryhmän, johon ideasta innostuvat voivat tulla mukaan. Blogitsekin voi osallistua, tai vaikka pöytälaatikkoon. Tässä ei ole tärkeintä kuvien esittäminen, vaan rohkeus niiden ottamiseen

Tuhat vanhaa armeijan fillaria on melkoinen näky Senaatintorilla. Ja armeijan julkisuuskikka hyvä oivallus - olin kuvitellut sitä mainostoimiston keksimäksi, mutta kovasti fillareiden rivijärjestystä valvonut pääesikunnan markkinointipomo väitti ideaa omakseen.

Olen kuljeskellut ympäriinsä Lomon kanssa ja ottanut kuvia. Tämä on oma, ja Huuto.netistä. Ihan kuten nuo armeijan pyörätkin.

Tiedossa kuvia. Paljon. Valtaosa Flickrissä, osa myös Pohdiskelevan liftarin puolella.

Kuvasin eilen ensimmäisen rullallisen kuvia laina-Lomollani. Tuntui hauskalta kulkea kaupungilla ja räpsiä turistikuvia vanhalla venäläisellä turistikameralla. Kuulemma myös näytin vanhalta venäläiseltä turistilta.

Lomon ja muiden lo-fi-kameroiden viehätys piilee niiden tarjoamissa yllätyksissä. Optiikka on sen verran epätasalaatuista, ettei koskaan oikein tarkalleen tiedä, mitä saa. Värit väärystyvät, tarkennus on vähän sinne päin, valotusajan tietää sitten, kun suljin räpsähtää kiinni. Kuvat ovat reunoilta tummempia kuin keskeltä, koska linssi ei taita valoa vasaisesti.

Lopputulos on arvaamaton, mutta useinmiten helvetin hieno - ainakin, jos DDR-romanttinen sävymaailma yhtään kolahtaa. :”(Lelukameraestetiikkaan kilahtaneita kuvaajia on maailmalla paljon. Poppoolla on jopa jonkinlainen oma kansainvälinen kattojärjestö.)”:

Digikameroiden kanssa kaikki on niin viimeiseen asti kontrolloitua, että osa valokuvauksen perinteisestä viehätyksestä häviää. Kun itse aloittelin kuvausharrastusta, piti kuvien onnistumista aina jännittää - oliko varmasti valotettu oikein, näkyykö kuvissa mitään? Aina ei näkynyt. Nyt asian voi todeta saman tien, korjata asetukset ja ottaa uuden kuvan. Juuri siksi halusin aikanaan digikameran, että osaisin korjata mokani.

Samasta syystä on inspiroivaa kuvata vaihteeksi niin, että mokat ja menestykset paljastuvat vasta viikon tai kahden kuluttua, kun kuvat hakee labrasta. Lomolla onnistuminen on aina yllätys.

Minulle tuli viime yönä, yllättäen ja nurkan takaa kesken unen etsimisen, ihan hirvittävä tarve saada ehta Lomo-kamera. Tiedän, että ne ovat niin tositosi viimeviikkoisia - leikin sellaisella itse joskus kuusi vuotta sitten, - mutta nyt on pakko saada pakko saada.

Uusvalmiste maksaa järjettömiä, kun näitä aikanaan sai muutamalla kymmenellä markalla tai vähemmälläkin toreilta ja turuilta. Onko kenelläkään nurkissa tuollaista käyttämättömänä? Voisin vuokrata kympillä vuodeksi ja palauttaa ensi keväänä tai ostaa vähän kalliimmalla kokonaan pois nurkista pyörimästä.

Holgakin käy.