liftaus

Opiskelija Timo Riekko Jyväskylän yliopiston etnologian laitokselta on tekemässä gradua liftauksesta. Hän kaipaisi nyt liftareiden kokemuksia - etenkin 1960–1970-lukujen “kulta-aikana” Suomessa liftanneilta.

Mielenkiintoinen projekti, ja kaiken lisäksi ainoita laatuaan - liftaamisen kansanperinnettä ei juuri ole kartoitettu. Liftari.orgin, siis tämän ylläpitämäni liftaussaitin, tarkoitus oli alunperin nimenomaan ruveta keräämään tuota arjen folklorea.

Ottakaahan mieheen yhteyttä. Toivottavasti Timon työ kantaa ainakin opinnäytetyön kokoisen hedelmän. Ja hei toimittajakollegat siellä Jylkkärissä, kompatkaa miehen duunia tekemällä hankkeesta juttu, eiks jee?

Saavuimme eilen Lyoniin, pian puolenpaivan jalkeen. Isantamme Carcassonessa heitti meidat tietullille, jossa en ehtinyt sytyttaa kunnolla tupakkaa ennen ensimmaisen kyydin saapumista. Montpellierin tietullilla jouduimme odottamaan tovin kauemmin, mutta sitten saimmekin kyydin perille asti.

Matka oli paras ikina saamani ranskantunti, silla jouduin puhumaan kolmen tunnin ajan ranskaksi politiikkaa ranskalaisen vasemmistoalykon kanssa. Matematiikan professori kertoi ranskalaisen yhteiskunnan kurjasta tilasta ja elintasoerojen rajusta kasvusta. Hurjaltahan se kuulosti - 1400 euron mediaanipalkka ei ole kovin kummoinen. Tulipahan sekin sanasto tutuksi.

Toulouse on sailynyt mielessamme viela sielta lahtemisen jalkeen. Paikka oli toistaiseksi sympaattisin nakemamme ranskalaiskaupunki, monestakin syysta. Muutaman sadan tuhannen ihmisen kaupungissa oli maan matalin keski-ika ja enemman opiskelijoita suhteessa kokonaisvakimaaraan kuin missaan muussa kaupungissa. Osittain tasta syysta kaupungin hintataso on hieman matalampi kuin muissa Ranskan kaupungeissa. Nuori vaki lisasi myos kaupungin eloisuutta, ja kiinnostavia palveluita oli paljon. Etenkin kohtuuhintaiset kahvilat ja nettipaikat olivat matkalaisen mieleen. Ja tietenkin kaupungin aarimmaisen laadukkaat sarjakuvakaupat ovat kaupungille pelkkaa plussaa.

Toulouse oli paikka, johon tekee mieli palata.

Lyonissa kaikki on suurempaa. Talot ovat korkeampia, metrolinjoja on enemman, kavelykadut leveita. Suihkulahteet julistavat suuruutta, kauppoja on jokaisen nurkan takana.

Tama ei tunnu kuitenkaan paikalta, johon haluaisi muuttaa asumaan. Hatainen johtopaatos, mutta usein ensivaikutelma on luotettava. Vaikka tassakin kaupungissa on kotoisat kolonsa ja onnistuneet ratkaisunsa, kokonaisuus ei kutsu asumaan. Sanon taman siita huolimatta, etta kavelimme tanaan kaupungin iloja esittelvat kojumarkkinat, missa itseaan mainostivat niin kansalaisjarjestot, urheiluseurat kuin ykkosiin pukeutuneet, punaviinia lipitelleet kaupunginisatkin.

Ensivaikutelma Lyonista syntyy sen mittakaavasta. Taalla, kuten Pariisissakin, kaikki on hieman liian suurta.

Ehka minulla on viela toinen jalka maaseudun mullassa, kuten niin monilla suomalaisilla sanotaan olevan. Suuruus tuntuu poyhkealta ja prameilevalta, eika se tunnu olevan minua varten. Urbaanin ei tarvitse olla mielestani valtavuuden massivinen utopia.

Liftausonni vaihtelee, sen on tällä reissulla saanut huomata.

Pariisista lähteminen oli, kuten olimme arvelleetkin, ihan yhtä tuskaa. Sopivaa liftauspaikkaa ei ollut löytyä millään, ja neljän tunnin ihmettelyn jälkeen löysimme itsemme paikallisjunamatkaa kokeneempana ja monta kilometriä kävelleenä lähiön moottoritierampista.

Kovin tavallista siis, suurkaupungeista pääseminen on aina hankalaa.

Pariisin jäätyä taakse matka on edennyt mukavasti. Pisimmät odotusajat ovat olleet parinkymmenen minuutin luokkaa. Kahdessa päivässä pääsimme mukavasti Toulouseen, yhteensä seitsemänsataa kilometriä. Hassuin kyyti taisi olla eilisen viisisataa kilometriä pitkä pätkä ruumisauton kyydissä.

Kyllä, ruumisauton. Ei minkään sellaisen mustan hautajaissaattovehkeen, vaan vainajien siirtoon tarkoitetun modernin paketti-Rellun. Kyytiin noustessa huomasi takana vähän kummallisen, harmaalla kokolattiamatolla päällystetyn ison kaapin, joka siis jälkikäteen selvisi jonkinlaiseksi kylmäkaapiksi. Jälkeenpäin tarkoittaa hetkeä, jolloin kuskilta on pakko kysyä ammattia, kun kojelaudalla on kaksisataa paria kumihansikkaita. (Vastaus: “Kuljetan ruumiita. Ei hätää, takana ei tällä hetkellä ole ketään.”)

Tänään käymme kiertelemässä Toulousea irlantilaisen Bennyn kanssa ja illalla lähdemme todennäköisesti paikalliseen irkkupubiin seuraamaan ranskalaisen isäntämme ja tämän edellä mainitun irlantilaisen kanssa Ranska-Irlanti -ottelua. Pojat ovat kehottaneet meitä valitsemaan puolemme ennen ottelua, ja molemmat ovat uhanneet auttaa tappion karvaan kalkin nielemiseen runsaskätisellä alkoholitarjoilulla.

Tilanne vaatii selvästikin äärimmäistä varoivaisuutta ja poliittista korrektiutta.

Muistutuksena vielä: Latailen verkkoon kuvia matkastamme sitä mukaa kun se on mahdollista. Matkagalleriaamme kannattaa siis käydä aina välillä vilkaisemassa.

Saavuimme eilisiltana Pariisiin. Uskomaton tuuri - monen tunnin odottelun jalkeen pysahtyy ensimmainen kyyti, joka viekin sitten suorilta koko matkan Amsterdamista perille asti.

Nukuimme parin paivan univelkoja, ja aamulla sosialisoin isanta-Vincentin koneen valokuvien nettiin laittamista varten.

Jotkut kuvat ovat sinansa tarinan arvoisia, ja koetan kirjoittaa niista paremmalla ajalla.

Noin kahdentoista tunnin päästä olen Maikkarin aamupäiväohjelmassa pohdiskelemassa liftaamista. Pakkaan aamulla liftausreppuni, vanhan Saksan armeijan ylijäämärinkan pseudotarpeellisilla tavaroilla ja otan ilmaisen taksin Pasilaan. Puhun seitsemän minuuttia syvällisiä siitä mitä liftaaminen on, ja kamera kuvaa liftausolemustani.

Ihan kuin muutaman tunnin keikkaan Tampereelle tarvitsisi ensiapupaketin ja rinkan.

Liftauskausi on tosiaan alkanut, ja nyt myös media alkaa herätä uuteen kesään. Ja se tarkoittaa, että äänetön puhelimeni värisee taajaan. “Toimittaja se-ja-se täältä ja täältä hei, löysin nämä teidän liftarisivunne ja ajattelin, että tästä saisi kivan jutun [--]” Liftaaminen ja etenkin niinkin hassu asia kuin verkossa toimiva liftariyhteisö on oikein kiva aihe, tiedän. Kyllä minäkin siitä juttua vääntäisin, mutta olen kyseisen sivuston ylläpitäjänä niin perhanan jäävi. Haluatteko, että nimenomaan minä tulen juttelemaan, vai käykö joku muu? Voin kysellä sähköpostilistalta, josko olisi halukkaita.

On ollut huvittavaa seurata, miten kaikki toimittajat toimivat samalla tavoin. Ensimmäinen tapa hakea tietoa on kirjoittaa hakusana hakukoneeseen. Ja kaikista hauskinta on tietenkin se, että tietää käytännön kokemuksesta tiskin molemmin puolin - sekä tiedon tiedon hakijana että hakujen kohteena.

Ja kaikilla on aina esitettävänä samat kysymykset. Arvaatteko jo, mitkä?

Iltapäivällä nappaan rinkan uudestaan selkään ja hipsin tien varteen. Jos joku on lähdössä ajamaan Helsingistä kohti Tamperetta kolmen-neljän aikoihin, silmä tarkkana! Tien varressa saattaa näkyä liftari.

Sunnuntaina on luvassa lisää Puistoleikkikoulua: ensimmäinen temppu kolmella pallolla.

Olen jonkin aikaa miettinyt uuden weblogin aloittamista. Ei niin ettei minulla jo olisi sellaista - oikeastaan minulla on montakin. Ne vain ovat urautuneita, kankeita, vähän konservatiivisia.

Ei siinä, olen minäkin vähän konservatiivinen. Elän yksiavioisessa suhteessa. Kuuntelen hillittyä popmusiikkia. Koetan hankkia yliopistotutkinnon. Mutta siihen päälle vielä blogiurautuminen – ei, e-hei, eieieiei.

Blogiin kirjoittaminen on parhaimmillaan vähän kuin hyvä [liftireissu -> liftari]. On uusia asioita ja ihmisiä, joihin matkan varrella tutustuu. Toisista pitää enemmän kuin toisista, mutta kaikkien kanssa tulee toimeen. Tilanteet vaihtuvat, hetket vievät. Hyvät keskustelut tulevat yleensä yllättäen täysin puun takaa, mutta kuitenkin niitä osasi jotenkin odottaa. Jatkuvasti on mahdollisuus johonkin aivan mielettömän upeaan vetoon, josta todennäköisesti seuraa täysi katastrofi.

Ja välillä voi pysähtyä ja mietiskellä, istua hetke tien laidalle ja olla edes yrittämättä. Lopulta tärkeää on kuitenkin vain matkan tekeminen, perille pääseminen on hauskassa reissussa kakkosjuttu.

Markus määrittelee oman bloginsa merkinnät keskeneräisiksi ideoiksi ja avauksiksi johonkin uuteen. Esimerkkiä seuraten minä määrittelen omat merkintäni kyydeiksi, joita kirjoittaessa pääsen vähän matkaa eteenpäin.Koska tosin määränpäätä ei ole, suunta on lopulta samantekevä. Tärkeintä on liike.

Tästä sitten seuraa, että tulin äsken määritelleeksi merkintäni puhtaaksi liikkeeksi. Ja koska sitä ennen totesin, ettei perille pääseminen ole tärkeää, ei ilmeisesti merkintöjeni suunnallakaan ole merkitystä. Näin ollen, tämän blogin pitäminen olisi liikettä ilman suuntaa.

Liftatessa liike on tärkeintä. Liikkuessaan liftari kuitenkin tapaa ihmisiä, kuulee tarinoita ja näkee asioita, jotka pohdiskelevan liftarin mielessä jalostuvat pidemmän päälle ymmärtämykseksi . Kohtaamiset ovat liikeen satunnaisuuden vuoksi täysin ennalta arvaamattomia, joten myös ymmärrys rakentuu ennalta määräämättömiä teitä. Joskus oppii ymmärtämään vain, miten paljon voi vituttaa seisoa vesisateessa. Joskus enemmän.

Tämän weblogin kunnossapito on pohdiskelevan [liftarin -> liftari] ajattelua, rupattelua tuntemattomien kanssa - pelkääjänpaikalta.