kulttuuri

Käteen sattui Kirjastolehti 6/2006. ja silmiin sen artikkeli internetin sosiaalistumisesta. Puhuttiin webin uudesta aallosta:”(Tästähän on jo useaan otteeseen todettu, ettei mitään uutta aaltoa ole, jatkuvaa liikettä vain. Web2.0 on O’Reillyn keksimä markkinointisana.)”:, viitattiin lähteenä Wikipediaan^[1] ja paljastettiin sivulauseessa, kenelle kirjasto on tehty:

“Helposti lähestyttävät pelit (casual games) ovat myös nousemassa suosioon. Keski-ikäiset naiset ovat löytäneet ne Amerikassa. Jos tämä yleistyy meilläkin, kirjastot ehkä rupeavat suhtautumaan peleihin suopeammin.”

Kirjasto suhtautuu siis suopeasti asioihin, jotka ovat suosittuja keski-ikäisten naisten keskuudessa. Enpä ollut koskaan ajatellut sitä tuossa muodossa, mutta kyllähän se nyt ääneen sanottuna kuulostaa ihan järkeenkäypältä.

Muistelen, että teininä kirjastoa dissattiin maailman kuivimpana paikkana^[2] ja kirjastotädin työtä pidettiin tylsyyden multihuipentumana.

Olisikohan näillä asioilla jonkinlainen yhteys? Ja pitäisikö kirjastojen suhtautua esimerkiksi pelikulttuuriin myönteisemmin jo nyt, vaikkeivät keski-ikäiset naiset vielä käykään kuumana sen suhteen?

Eufemian keskustelussa palattiin vanhaan aiheeseen: pitäisikö perustaa blogilehti? Niin, pitäisikö? Olisiko tekijöitä? Ja tilausta?

Olisin itse kiinnostunut kokeilemaan, löytyisikö blogilehdelle paikkansa tämän maan tuhansien lehtien joukossa. Uskon, että mahdollinen markkinarako on olemassa ja että huolella tehden tästä voisi aueta pari (osa-aikaista ja huonopalkkaista) työpaikkaa toimittajille - siis palkkaa bloggaamisesta.

Tavoitteena tällaisella projektilla olisi luoda blogistanin tärkein metablogi, suomalaisen verkkojulkaisukulttuurin^[1] keskipiste. Blogilehden tulisi olla samaa blogimaailmalle kuin Teatteri-lehti on teatterille tai Tanssi-lehti tanssille. Ajatuksissani on jonkinlainen Wiredin, Tiedotustutkimuksen, Parnasson ja Kaltion sekoitus, mutta mielikuva ei ole kovinkaan kirkas - vielä. Se nyt ainakin on varmaa, että nörttitekniikasta on jo ihan tarpeeksi julkaisuja - kun taas bloggaajista suuri(n?) osa on naisia.

Jos varteenotettavia julkaisua toimittamaan ja avustamaan löytyy, olen ehdottomasti mukana. Ilmoittakaa kiinnostuksestanne. Katsotaan, saadaanko riittävästi voimia kasaan ja isketään viisaat päämme palaverissa yhteen.

Heitän tähän muutamia perusajatuksia kommentoitavaksi:

Tarkoitan bloggaamisella ‘helppoa julkaisemista verkossa’:”(Määritelmä on napattu nimimerkki Wisdomin kommentista Mike Madaion blogissa.)”:. Näin MySpace-sivun pitäminen, videoiden lisäily YouTubeen ja Flickr-harrastus on bloggaamista siinä missä Bloggeriin naputtelu. Omaehtoinen julkaiseminen on uusi harrastus, johon on hurahtanut muutama kymmenen tuhatta suomlaista.

Verkossa alkaa olla paljon todella lahjakkaita kirjoittajia, kuvaajia ja videotaiteilijoita, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota. Blogilista auttaa löytämään suosituimmat blogit, mutta parhaiden löytämiseen se on heikko työkalu. Ja itsekseen etsimiseen menee saatanasti aikaa.

Verkkokulttuurijulkaisu olisi väistämättä osin myös harrastelehti. Ihmiset tarvitsevat paikan, josta saavat vinkkejä (Flickr vai oma kuvagalleria? Miten kirjoitat paremmin blogitekstiä?). Harrastelehdestä myös selviää on just nyt maailmalla in. Pitäisi olla myös valmis muuttumaan verkon mukana: jos julkaiseminen siirtyy tekstiblogeista 3D-maailmoihin, sinne pitää mennä perässä.

Hauskaa ja vakavaa sopivassa suhteessa: blogimaailmassa liikkuu juoruja bloggaajien elämästä, mutta toisaalta pohditaan politiikkaa ja identiteettitiedettä. Molempien puolien pitää näkyä.

Blogilehti toimisi tietenkin pääosin verkossa ja sen ytimessä olisi laadukas ryhmäblogi. Ajatus olennaisimman tiivistämisestä harvakseltaan ilmestyvään, tyylikkääseen printtilehteen tuntuu kuitenkin kiehtovalta. Printti toimisi siltana uuden ja vanhan maailman välillä ja saattaisi tuoda lisää fiksua väkeä verkkojulkaisemisen pariin.

Homman keskiössä pitää olla journalistinen laatu. Artikkelit ovat tarkoin harkittuja, näkökulmasta oikeinkirjoitukseen asti. Laatu tuo lukijoita, ja luettuun lehteen on mahdollista saada myös osaavia avustajia.

Miksi pitäisi tehdä lehti, kun voisi ihan hyvin vain kirjoitella omaan blogiin? Monestakin syystä. Yhdessä syntyy parempaa laatua. Kun helmet kootaan yhteen koriin, ne on helpompi löytää. Yhdessä tekeminen on kivaa. Ja kun tehdään laatua yhdessä, on mahdollista saada hommaan tukea opetusministeriöltä^[2] , mikä hyvässä lykyssä tekee marginaalilehden tekemisestä osapäivätyönä taloudellisesti mahdollista.

Sain vihdoin ja viimein tulostettua ja luettua Jeren blogiaiheisen gradun. Lukemisesta innostuin ajattelemaan asiaa ja sain töihin pyöräillessäni oivalluksen, joka on monille varmasti selviö, mutta josta en ole kovin usean nähnyt kirjoittavan: helpoin tapa käsittää suurinta osaa blogistaniin liittyvistä ilmiöistä, on ajatella bloggaamista harrastuksena.

Ajatus kimposi Jeren tutkielmassaan läpikäymistä perinteisistä tavoista jakaa blogeja sisällön perusteella nettipäiväkirjoihin ja linkkiblogeihin tai teknologiasta, politiikasta ja henkilökohtaisista asioista pidettäviin blogeihin.

Mietin, voisiko bloggaajat jakaa myös vaikkapa tiedottajiin ja kirjailijoihin; osa bloggaajista kirjoittaa saadakseen jonkin ajatuksen julkisuuteen - tiedottaa - ja osa haluaa pääasiassa ilmaista itseään - kirjoittaa. Jerellä on hyvä pätkä aiheesta (ks. gradun sivu 68), kun hän kirjoittaa erilaisista tavoitteistsa osallistua blogimaailmaan, joskin hän löytää motiiveja kolme: yhdet kirjoittavat ja kommentoivat rakentaakseen identiteettiään (henkilökohtaiset päiväkirjat, vaikkapa Veloena), toiset haluavat vaikuttaa mielipiteiden muodostumiseen (Vahtikoira), kolmannet haluavat koota tietoa (linkkiblogit, vaikkapa Linko tai Just sopivasti).

Jäin pohdiskelemaan myös niitä merkintöjä, joissa on kirjoitettu muista blogeista ja bloggaamisesta tai jopa bloggaamisesta bloggaamisesta. Miksi blogeissa puhutaan vaikkapa blogeihin linkittämisestä? Eihän sen pitäisi olla kovin merkittävää oman identiteetin tai poliittisen mielipiteiden muodostuksen kannalta, ja maailmanmittakaavassa se on kyllä varsin yhdentekevää tietoakin.

Pyörän päällä Sturenkatua alas kohti Töölönlahden rantaa rullaillessa ajatus sitten kirkastui.

Blogeihin kirjoitetaan bloggaamisesta, koska se on suurimmalle osalle harrastus, josta halutaan jutella. Kalastajat juttelevat siimoista ja verkoista, askartelijat liimoista ja papereista, bloggaajat blogeista. Bloggaamiseseta kirjoittaminen on blogiharrastajalle sekä identiteetin rakentamista, mikrotason poliittisen mielipiteen muodostamista siitä, miten harrastajien kesken sopii toimia että bloggaamiseen liittyvän tieto-taidon välittämistä.

Bloggaaminen on uusi siis pöytälaatikko: blogiin sopii kirjoittaa, jos kirjoittaminen tuntuu kivalta. Bloggaaminen on uusi kirjoituspiiri: joku kommentoi kirjoituksiasi. Bloggaaminen on uusi pienlehti: voit sanoa asiasi samoista asioista kiinnostuneille.

Tästä tulokulmasta aukeaa monta muutakin bloggaamiseen liittyvää asiaa, jotka jäävät melko hämäriksi, jos blogimaailmaa yrittää ymmärtää tiedonvälityksenä tai yhteisön kahvipöytäkeskusteluna.

Tiedon välittämisen kannalta esimerkiksi Blogilista ei ole kovin merkittävä. Olisi tehokkaampiakin tapoja mainostaa itseään kuin päätyä listan sivulle 40. Mutta blogiharrastuksen keskeisenä solmuna lista on tärkeintä, mitä voi kuvitella. Erilaiset listat ajavat samaa asiaa kuin perinteiset kirjoituskilpailut, Kuukkelit ovat kuin kirjailijaliiton vuosigaalat.

Toiset kirjoittavat pikemminkin kuin kirjoituspiiriin, jossa tekstejä sitten kommentoidaan. Heille olennaista on löytää sopiva porukka, samanhenkisten blogien verkosto. (Lukekaa tästä lisää Jeren gradusta.)

Koska bloggaaminen on ainoa asia, joka kaikkia bloggaajia yhdistää, bloggaamisesta kirjoittaminen on varmimpia tapoja saada merkintäänsä runsaasti linkkejä ja kävijöitä. Neuleista, politiikasta tai tekniikasta kirjoittaminen ei mikään vedä vertoja yhteisen harrastuksen nyansseista horisemiselle.

Osin blogistanin harrastehenkisyydestä johtuu, että heikoimmin bloggaajien yhteisöön kiinnittyvät ne, jotka kirjoittavat blogiin ammattinsa puolesta. Asemansa vuoksi he kilpailevat eri ryhmässä, jossa sijoitus blogilistalla ei ole olennaista, vain työnantajan mittaamat kävijämäärät merkitsevät. Ammattikirjoittajien tarvitse pohtia bloggaamista tai tehdä lukemiensa blogien listoja, koska, no, se ei ole olennaista. He ovat ensisijaisesti kirjoittajia, eivät bloggaajia. Palkkio tulee tilille, ei saman harrastajaporukan selkääntaputuksina.

Näin ajatellen blogin pitäminen ei vielä tee ihmisestä bloggaajaa. Blogi on tekninen asia, bloggaaminen harrastus. Keksin nyt vain kökön vertauksen auton käyttäjiin ja autoharrastajiin. Keksikää parempi, lisätkää kommentteihin, kiitos.

Ennen kuin joudun kivitettäväksi siitä, että pönkitän ammattijournalistien käsitystä bloggaajista harrastelijakirjoittajina, heitän ilmaan uuden pointin: Jos blogistan on valmis tunnustautumaan saman lajin harrastajiksi, avautuu muuten myös mahdollisuus järjestäytyä ja ryhtyä hakemaan kulttuurin ja harrastustoiminnan tukemiseen tarkoitettuja rahoja valtion, maakuntien ja kaupunkien (sekä EU:n?) kassasta. Näillä rahoilla voisi saada ammattilaisia puhumaan blogipiknikeille ja kaikenlaista muuta pientä kivaa, vaikkapa palvelintilaa ja kaistaleveyttä. Luovaa taloutta hehkuttavassa maassa kirjoistusharrastukselle löytyy takuulla tukijoita, kunhan vain joku keksii pyytää.

Aamun Hesarissa olleen pikku-uutisen (€) mukaan varvastossut ovat muotigurujen mielestä so last season. Muistaakseni vielä viime vuonna samat tyypit niitä hehkutettivat niitä ihan kybällä. Vai oliko se sitä edellisenä?

Se, että varvastossut menivät muodista osoittanee, että ne eivät koskaan olleet sinällään tyylikkäät. Sama koskee neonvärejä ja trumpettihousuja, mutta ei 1950-luvun tyyliin leikattuja pukuja.

Tässä on varmaan yksi merkittävimpiä eroja muodinmukaisuuden ja tyylin välillä. Toinen on ajatonta, toinen tiukasti ajassa kiinni.

Tietääkö kukaan nimeä “mutta sehän on eri asia” -argumentaatiolle, jolla lähes samasta ilmiöstä tehdään ihan eri asia siksi, että tekijä on eri? Kun puhutaan siitä, miten suomalaiset miehet pieksevät naisiaan, seurueesta löytyy yleensä joku älypää, jonka mielestä “Suomessa tilanne on kuitenkin ihan erilainen kuin jossain muslimimaassa, jossa naista saa kohdella ihan niin kuin haluaa”. Tai jos ottaa puheeksi suomalaisten Natsi-Saksaan luovuttamat juutalaiset, joku sanoo että “sehän nyt on ihan eri mittakaavassa oleva asia eikä näistä asioista ole sopivaa puhua saman illan aikana”.

Aina välillä tarvittaisiin päinvastaista “sehän on ihan sama asia” -argumentointia. Lueskelin aamulla Hesarista juttua, jossa mietittiin maahanmuuttajien kunniaväkivaltaa – siis sitä, kun mies sukulaistensa hiljaisen hyväksynnän tukemana tappaa / pahoinpitelee vaimonsa, joka on jotenkin loukannut miehen / perheen kunniaa. Eikös tämä nyt ole ihan sama asia kuin se, kun kotoperäisessä keskustelussa sanotaan että “ei mies ilman syytä vaimoaan lyö, lähisuhdeväkivallan syitä pitää etsiä molemmista osapuolista”.

“Mutta sehän on ihan eri asia” -retoriikka ei ole tietenkään pelkästään suomalainen ilmiö. Sama kuvio toistuu joka puolella: meidän omat julmat tekomme johtuvat käytännön pakosta tai ovat poikkeuksellinen virhe; muiden julmuudet kertovat häikäilemättömästä ja eläimellisestä kulttuurista.

Ei voi kuin ihmetellä ihmisen hillitöntä hinkua olla ymmärtämättä toista ihmistä.

Vahtikoiran tuoreessa, byrokratiaa ylistävässä merkinnässä Jaakko Stenroos kirjoittaa, että suomessa “jokapäiväinen paperisirkus toimii kuin (ajallaan kulkevan) junan vessa”. Kirjoitus on itsessään jees, mutta entäs tämä sananlasku? Toimiiko junan vessa nykyään kuten ennen?

Sanonnallahan viitataan siihen vanhaan, täysin idioottivarmaan junan vessaan, joka itse asiassa oli vain reikä vaunun pohjassa. Siis siihen huussiin, josta tarinoiden mukaan monet väärään aikaan liikkeellä olleet rautatiesillanalittajat ovat saaneet ureat ja tureat naamalleen.Sinisten vaunujen vessa toimi aina. Takuulla.

Mutta entäs nämä nykyiset vessat, jotka ovat teknisesti huomattavasti monimutkaisempia vimpaimia, sukua lentokoneiden ja risteilyalusten käymälöille? Toimivatko ne aina? Voiko niihin verrata ylivertaisen, olosuhteista piittaamattoman toimivuuden symbolina? Epäilen, vaikkei mukavuuslaitoksen toimintahäiriö ole koskaan omalle kohdalle sattunutkaan.

Ymmärtääkö 2000-luvulla junia käyttämään oppinut/oppiva sukupolvi enää koko sanontaa, vai tuleeko siitä malkan tapaan hiljalleen kaikesta arkitodellisuudesta irrallaan oleva reliikki?

(Ja kuinka moni meistä kakskytrisaisistakaan muuten tietää, että se raamatun sananlaskussa silmässä oleva malka ei suinkaan ole nykykäännöksen tapaan tukki, vaan riukua pidempi pärekaton lappeen painona käytetty karahka, malkoja nuoruutensa vuosina paikalleen asetelleen isäni määritelmää lainaten.)

“Aluksi hän vierasti ruotsalaisessa kokouksessa sitä, että jokaisen piti puhua ja diskuteerata, mutta pian hän alkoi viihtyä kokouksessa.” Helsingin Sanomat (€) kokouskäytäntötutkijasta.

Mutta niinhän se on. Me suomalaiset olemme oppineet, että kokous on sitä, kun yksi kertoo päätökset ja muut kuuntelevat. Samaten johtaminen. Mikä muuten näkyy vahvan presidentin kaipuuna. Esmes.

Törmäsin viime viikolla Senaatintorin nurkalla vanhaan opiskelukaveriini. Entinen tutorini on nykyään hommissa toimittajana ja otti jotain kautta puheeksi blogini. Ja muiden blogit. “Seuraan niitä, joista saa juttuideoita.”

Puuhastelimme muutamia vuosia sitten samaisen kaverin kanssa yliopiston ainejärjestölehtien kanssa. Opiskelijalehdissä keksittiin hassuja ideoita ja kirjoiteltiin enemmän innolla kuin ammattitaidolla. Silti joskus, puolivahingossa, lehdissä oli varsin hyviäkin havaintoja maailman menosta. Ja hetken päästä samat havainnot löytyivät valtamedioista. “Taas ne varastivat meiltä jutun!” oli aika yleinen kyräilynaihe, kun Hesarin liitteistä löytyi muutamaa kuukautta myöhemmin kovin tutun oloisia artikkeleita. Joku taisi niissäkin toimituksissa lukea niinkin tuntemattomia julkaisuja kuin Groteskia ja Tutkainta.

Myös blogit, joilla lukijoita on vähän, kiinnostavat valtamediaa. Eivät juttuaiheina, vaan juttuaiheiden lähteinä. Siellä täällä (en nyt tähän hätään löydä viitteitä) on blogeissa näkynyt tutun tuntuista rutinaa: “Jäi toimittajalta lähde mainitsematta.”

Narisijat eivät tunne omaa arvoaan tai toimittamisen käytäntöjä, ihan kuten mekään pienet emme järjestölehdissä osanneet lukea tilannetta. Jos (valta)media lainaa blogista ideaa, siitä kannattaa olla vain mielissään - sehän kertoo, että ainakin jutun tehneen toimittajan mielestä alkuperäinen ajatus oli huomion arvoinen. Kunniaa alkupäräisestä ideasta ei kannata odottaa. Journalistisessa tekstissä on omat viittauskäytäntönsä, eikä niihin kuulu blogien tapainen via-linkitys. Tekijänoikeus puolestaan suojaa tekstiä, ideat ovat vapaata riistaa.

Toimittaminen on ideoiden metsästämistä ja enimmäkseen muiden tekemien juttujen uudelleenkirjoittamista ja parantelua. Ideoita imetään kaikesta käsillä olevasta mediasta, ihan uusia ja omia ajatuksia saa liian harvoin päivittäisen työn tarpeisiin. Blogit ja muut pienmediat ovat ihanteellisia paikkoja napata juttuaihe: alkuperäisen jutun on lukenut vain harva, joten vaikkapa Hesari pääsee esittelemään asian uutena käytännössä koko lukijakunnalleen. Toisinpäinhän lainaaminen ei tuota vastaavaa hyötyä: jos tässä blogissa lainaan idean Hesarista, se on tuttu suurimmalle osalle lukijoista jo ennestään.

Viittaus blogiin (siis lehtijutusta takaisinpäin) voi tarkoittaa joko toimittajan halua sanoutua irti vastuusta esitetyn asian suhteen (”hörhöblogin mukaan [--]“) tai uskoo kirjoittajan auktoriteetin vakuuttavan myös lukijat (”professori sejase kertoo blogissaan, että [--]“). Toimittaja ei viittaa lähteeseensä koska se on reilua, vaan koska hän pystyy sen avulla laittamaan asiat muiden ihmisten suuhun.

Tiivistäen voisi todeta. että kaverimeininki ei kuulu perinteiseen journalismiin samalla tavoin kuin blogistanin keskustelevaan kirjoitteluun. Journalismissa parhaat eivät kiltisti lainaa, vaan reilusti varastavat ideansa.

Technorati Tags: journalismi