koulukiusaus

Suurin osa kavereistani on sitä ihmistyyppiä, joka oli koulukiusaamisen ottavana osapuolena: sellaisia vähän erilaisia nuoria, osa ehkä vähän sisäänpäin kääntyneitä, kukaan ei harrastanut jääkiekkoa tai ollut koulun cheerleader-joukkueessa, ^[1] Suurimmalla osalla heistä menee nyt pirun hyvin: lähes jokainen pääsi siihen kouluun, mihin halusi ja aloittelee nyt opintojenjälkeistä uraa: heistä on tullut toimittajia, tiedottajia, nokian kovapalkkaisia diplomi-insinöörejä, yliopistotutkijoita, graafisia, teollisia ja vaatesuunnittelijoita, kovassa uranousussa olevia nuoria virkamiehiä, joistain kunnon julkkiksiakin.

Olen elänyt maailmassani siinä illuusiossa, että me olimme niitä, jotka voitimme: me pääsimme sinne, minne halusimme ja teemme asioita, joilla on meille merkitystä. Sen perusteella, mitä olin muutamasta kiusaajaksi muistaneesta ala-astetutustani kuullut, arvelin nöyryyttäjien joutuneen sivuraiteille. Yksi oli marketin kassana, toinen alkoholistihoitolassa, kolmas kuollut.

Viime vuoden puolella olimme tulenpyörityskeikalla bisnesihmisten megasyntymäpäivillä, missä minulle aukesi toinen todellisuus. Kun yksi juhlakaluista, valkoiseen pukuun ja hattuun sonnustautunut keski-ikäistyvä äijä, sihtaili esiintyjäryhmämme valmisteluita kalliinoloisella, lasertähtäimellä varustetulla hernepyssyllään ja nauroi aina huomatessaan olevansa häiriöksi, tajusin: tuonne se toinen puoli takapihan bullyistä menee! Ne perkeleet ottivat voiton omalla kentällään!

Tuija kirjoitti ennen joulua kiltteydestä, Kjell Westön ja Annamari Sipilän sanoin, ja olin kovin samaa mieltä. Minusta kiltteys on viisautta. Vaan valitettavasti ilkeydellä ja röyhkeydelläkin pääsee pitkälle, kun valitsee alansa oikein.

Osasta kiusaajia tulee epäonnistujia, jotka ampuvat kuulan kalloonsa ennen 25-vuotispäiväänsä. Osa kiusaajista nöyryyttää itselleen tien kovapalkkaisiksi, vittumaisiksi pomoiksi. Tämä oivallus voidaan kirjata suureen elämänkirjaani yhtenä katkerana havaintona siitä, että oikeudenmukaisuutta ei anneta. Elävässä elämässä paha ei saa palkkaansa, vaan toisinaan kovaa palkkaa.

Onko tässä muuten perimmäinen selitys siihen, että bisnesmaailman harmaat pukumiehet ovat tuhoamassa maailmamme täydellisellä sosiaalisella ja ekologisella vastuuttomuudellaan? Eikö se johdukaan systeemistä, kuten olen olettanut, vaan keskeisten tekijöiden henkilökohtaisista taipumuksista pahaan?