kirjoittaminen

Nettiuutisten lukijat eivät kaipaakaan lyhyitä tekstejä, vaan lukevat itseään kiinnostavista aiheista pidempiäkin juttuja. Poynter Instituten Eyetrack-tutkimuksen ^[1] keskeisimmän havainnon mukaan lukijat etsivät nopeasti silmäilemällä itseään kiinnostavat otsikot ja syventyvät sitten niihin ajan kanssa.

Kaksi kolmesta lukijasta luki mielenkiintoiseksi valitsemansa jutut kokonaan, alusta loppuun. Tämä on melkoinen uutinen aikana, jolloin verkkosivujen lukijoita pidetään keskittymiskyvyltään kultakaloina ^[2] ja nettituottajat vaativat lyhentämään uutisia taustoittavat jutut muutaman rivin rykäisyiksi. Lukijoilla riittää into pidempiikin teksteihin, kunhan aihe kiinnostaa.

Journalistille tosin tarinan keskeisin opetus on ennestään tuttu: tärkeintä on otsikoida hyvin ja keskittyä muotoilemaan pari ensimmäistä lausetta kunnolla. Kun lukijan kiinnostus on näillä täkyillä napattu, lopusta ei tarvitse juurikaan murehtia.

Lisäys: Online Journalism Review’ssa on mainio artikkeli, jossa summataan tutkimustuloksia katseen kulusta verkon uutissivuistoilla. Sieltä löytyy myös tuo Suvikon kommenteissa heittämä havainto, että miehet tuijottavat kuvissa olevien ihmisten haarovaliä sekä analyysi siitä, miten tuloksia voisi toimitustyössä soveltaa.

Sain vihdoin ja viimein tulostettua ja luettua Jeren blogiaiheisen gradun. Lukemisesta innostuin ajattelemaan asiaa ja sain töihin pyöräillessäni oivalluksen, joka on monille varmasti selviö, mutta josta en ole kovin usean nähnyt kirjoittavan: helpoin tapa käsittää suurinta osaa blogistaniin liittyvistä ilmiöistä, on ajatella bloggaamista harrastuksena.

Ajatus kimposi Jeren tutkielmassaan läpikäymistä perinteisistä tavoista jakaa blogeja sisällön perusteella nettipäiväkirjoihin ja linkkiblogeihin tai teknologiasta, politiikasta ja henkilökohtaisista asioista pidettäviin blogeihin.

Mietin, voisiko bloggaajat jakaa myös vaikkapa tiedottajiin ja kirjailijoihin; osa bloggaajista kirjoittaa saadakseen jonkin ajatuksen julkisuuteen - tiedottaa - ja osa haluaa pääasiassa ilmaista itseään - kirjoittaa. Jerellä on hyvä pätkä aiheesta (ks. gradun sivu 68), kun hän kirjoittaa erilaisista tavoitteistsa osallistua blogimaailmaan, joskin hän löytää motiiveja kolme: yhdet kirjoittavat ja kommentoivat rakentaakseen identiteettiään (henkilökohtaiset päiväkirjat, vaikkapa Veloena), toiset haluavat vaikuttaa mielipiteiden muodostumiseen (Vahtikoira), kolmannet haluavat koota tietoa (linkkiblogit, vaikkapa Linko tai Just sopivasti).

Jäin pohdiskelemaan myös niitä merkintöjä, joissa on kirjoitettu muista blogeista ja bloggaamisesta tai jopa bloggaamisesta bloggaamisesta. Miksi blogeissa puhutaan vaikkapa blogeihin linkittämisestä? Eihän sen pitäisi olla kovin merkittävää oman identiteetin tai poliittisen mielipiteiden muodostuksen kannalta, ja maailmanmittakaavassa se on kyllä varsin yhdentekevää tietoakin.

Pyörän päällä Sturenkatua alas kohti Töölönlahden rantaa rullaillessa ajatus sitten kirkastui.

Blogeihin kirjoitetaan bloggaamisesta, koska se on suurimmalle osalle harrastus, josta halutaan jutella. Kalastajat juttelevat siimoista ja verkoista, askartelijat liimoista ja papereista, bloggaajat blogeista. Bloggaamiseseta kirjoittaminen on blogiharrastajalle sekä identiteetin rakentamista, mikrotason poliittisen mielipiteen muodostamista siitä, miten harrastajien kesken sopii toimia että bloggaamiseen liittyvän tieto-taidon välittämistä.

Bloggaaminen on uusi siis pöytälaatikko: blogiin sopii kirjoittaa, jos kirjoittaminen tuntuu kivalta. Bloggaaminen on uusi kirjoituspiiri: joku kommentoi kirjoituksiasi. Bloggaaminen on uusi pienlehti: voit sanoa asiasi samoista asioista kiinnostuneille.

Tästä tulokulmasta aukeaa monta muutakin bloggaamiseen liittyvää asiaa, jotka jäävät melko hämäriksi, jos blogimaailmaa yrittää ymmärtää tiedonvälityksenä tai yhteisön kahvipöytäkeskusteluna.

Tiedon välittämisen kannalta esimerkiksi Blogilista ei ole kovin merkittävä. Olisi tehokkaampiakin tapoja mainostaa itseään kuin päätyä listan sivulle 40. Mutta blogiharrastuksen keskeisenä solmuna lista on tärkeintä, mitä voi kuvitella. Erilaiset listat ajavat samaa asiaa kuin perinteiset kirjoituskilpailut, Kuukkelit ovat kuin kirjailijaliiton vuosigaalat.

Toiset kirjoittavat pikemminkin kuin kirjoituspiiriin, jossa tekstejä sitten kommentoidaan. Heille olennaista on löytää sopiva porukka, samanhenkisten blogien verkosto. (Lukekaa tästä lisää Jeren gradusta.)

Koska bloggaaminen on ainoa asia, joka kaikkia bloggaajia yhdistää, bloggaamisesta kirjoittaminen on varmimpia tapoja saada merkintäänsä runsaasti linkkejä ja kävijöitä. Neuleista, politiikasta tai tekniikasta kirjoittaminen ei mikään vedä vertoja yhteisen harrastuksen nyansseista horisemiselle.

Osin blogistanin harrastehenkisyydestä johtuu, että heikoimmin bloggaajien yhteisöön kiinnittyvät ne, jotka kirjoittavat blogiin ammattinsa puolesta. Asemansa vuoksi he kilpailevat eri ryhmässä, jossa sijoitus blogilistalla ei ole olennaista, vain työnantajan mittaamat kävijämäärät merkitsevät. Ammattikirjoittajien tarvitse pohtia bloggaamista tai tehdä lukemiensa blogien listoja, koska, no, se ei ole olennaista. He ovat ensisijaisesti kirjoittajia, eivät bloggaajia. Palkkio tulee tilille, ei saman harrastajaporukan selkääntaputuksina.

Näin ajatellen blogin pitäminen ei vielä tee ihmisestä bloggaajaa. Blogi on tekninen asia, bloggaaminen harrastus. Keksin nyt vain kökön vertauksen auton käyttäjiin ja autoharrastajiin. Keksikää parempi, lisätkää kommentteihin, kiitos.

Ennen kuin joudun kivitettäväksi siitä, että pönkitän ammattijournalistien käsitystä bloggaajista harrastelijakirjoittajina, heitän ilmaan uuden pointin: Jos blogistan on valmis tunnustautumaan saman lajin harrastajiksi, avautuu muuten myös mahdollisuus järjestäytyä ja ryhtyä hakemaan kulttuurin ja harrastustoiminnan tukemiseen tarkoitettuja rahoja valtion, maakuntien ja kaupunkien (sekä EU:n?) kassasta. Näillä rahoilla voisi saada ammattilaisia puhumaan blogipiknikeille ja kaikenlaista muuta pientä kivaa, vaikkapa palvelintilaa ja kaistaleveyttä. Luovaa taloutta hehkuttavassa maassa kirjoistusharrastukselle löytyy takuulla tukijoita, kunhan vain joku keksii pyytää.

Kun viime kesänä aloitin ensimmäisen määräaikaisenpestini Hesarissa, silloinen pomoni kehotti hiomaan omaa tyyliä: “Perusuutisen osaa rakentaa kuka vain, mutta persoonallista kirjoittajaa ei ihan noin vain korvata.”

Selailin Flickriin lataamiani valokuvia ja huomasin miettiväni tyyliä. Osa kuvistani on ihan rehellisesti tyylittömiä ja osa enemmän tai vähemmän tyylikkäitä, mutta omaa kuvaustyyliä minulla ei ole. Sen sijaan suosikkikuvaajieni tyylin tunnistan: Pystyn osoittamaan kohtuullisella tarkkuudella suosikkieni kuvat allekirjoitusta katsomatta niin Hesarin sivuilta kuin Flickrin kuvavirrastakin.

Tyyli on mielenkiintoinen juttu. Se tunkee melkolailla kaikille elämän alueille. Pukeutumisessa, musiikissa, kirjoittamisessa ja elokuvissa on kaikissa tyylilajinsa ja tyyliniekkansa. Tyylikkyyden ja oman tyylin raja on veteen piirretty viiva – tyylikkyys ei tarkoita, että ihmisellä olisi oma persoonallinen tyylinsä eikä omaa persoonallista tyyliään noudattava ihminen ole läheskään aina tyylikäs.

Ihmeellisimpiä ovat minusta ne, joilla tuntuu olevan pettämätön, persoonallinen ja synnynnäinen tyylitaju. He saapuvat tilaisuuteen kuin tilaisuuteen näyttäen samaan aikaan sekä itseltään että tilanteeseen oikein pukeutuneilta. He kirjoittavat monipuolisesti tekstejä, jotka täyttävät aina vaaditun tyylilajin kriteerit mutta ovat silti tekijänsä näköisiä. Näiden luonnonlahjakkuuksien huiput sekoittavat suvereenisti tyylilajeja ja tekevät sen niin tyylikkäästi että itkettää.

Suurin osa ihmisistä jää kauas tästä. Jotkut epäonnistuvat surkeasti yrityksessä sopeutua tyylilajiin ja imitoivat huonosti muita – parhaana esimerkkinä varmaankin huonosti istuvaan Halosen pukuun sonnustautuneet miehet sukujuhlissa. Toiset koettavat olla yltiöpersoonallisia ja tyylikkäitä tilanteen mukaan ja tekevät itsensä yksinkertaisesti naurettaviksi - katsokaapa kuvia naisten iltapuvuista cocktail-kutsuilla, niin löydätte kyllä ne, kenestä puhun.

Ja sitten ovat ne, jotka eivät edes yritä. He eivät koskaan ole tyylikkäitä, vaan aina vain ja ainoastaan oman tyylinsä mukaisia. Tässä arkkityyppinä voisi pitää vaikkapa Uuno Turhapuroa, joka marssii tilanteeseen kuin tilanteeseen omana nuhjuisena itsenään.

Ihailen kyllä turhapurolaisia. He eivät kikkaile.

Pomoni avoin kannustus oman kirjoitustyylin etsimiseen johti viime kesänä sen sijaan enemmän tai vähemmän juuri kikkailuun. Muutamat kesätoimittajat koettivat kuumeisesti kehittää “omaa tyyliään”, mikä tarkoitti sekavia lauserakenteita ja täysin todellisuudelle vierasta tekotaiteellisuutta. Sitä sitten editoitiin pois ennen julkaisua. Kyllä, niin tehtiin minunkin teksteilleni.

Kirjoittamisessa, kuten elämässä yleensäkin, on hankalaa olla tyylikkäästi oma itsensä. Se vaatii rohkeutta panna itsensä peliin ja tarpeeksi ymmärrystä, että osaa välttää ilmeisimmät kliseet ja tekotaiteellisuuden sudenkuopat. Tyylin kehittyminen vaatii aikaa ja harjoitusta, ja matkalla epäonnistuu varmasti.

Uskon silti yhä, että esimieheni oli viime vuonna oikeassa rohkaistessaan nuoria toimittajia tielle, jolla ylilyönnit olivat itsestäänselvyys. Oma tyyli on lopulta se ainoa tapa luoda uutta – persoonaton tyylikkyys on kuitenkin aina vain jo tehdyn tarkkakorvaista imitointia.