kirjallisuus

Sekä Aleksi että Suvi^[1] haastoivat minut blogistanissa iät ja ajat kiertäneeseen kirjameemiin, jonka toivoin kiertävän minutkin kaukaa. No, kohdalle osui, ja koska kieltäydyin hiljan Ollin vessakirjameemihaasteesta^[2] niin tähän on kai sitten pakko osallistua.

Samalla mainostan viikonloppuna yleisölle avaamaani Pohdiskelevan liftarin kirjastoa, johon ajattelin alkaa keräillä pieniä arvioita ja makustelupaloja lukemistani kirjoista. Kun Markus ikiaikoja sitten selitti, että olisi vastuuntuntoista pitää julkista listaa lukemisistaan, olin samaa mieltä. Asiat siirtyvät ajatuksista innovaatioiksi vaihtelevalla tahdilla, tällä meni kauan.

1. Kirja, joka muutti elämäni

Kuivakka vastaukseni olisi varmaan, että Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa. Pänttäsin yliopiston pääsykoekirjan läpi keväällä 1999 useaan otteeseen, ja uskon sen olleen yksi elämäni käännekohdista. Kirjahan tosin olisi voinut olla mikä tahansa…

Veitikkamaista vastausta tähän en nyt keksi. Sori.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa ;). Tosin en kevään 1999 jälkeen.

Sen sijaan Erlend Loen Supernaiivin pariin palaan vuosi toisen jälkeen, aina kun ahdistaa. Siitä tulee kevyempi - tai ainakin vähän yksinkertaisempi - olo.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Sellainen, jossa kerrottaisiin, miten tehdään herkullisia Thai-aterioita tyhjästä paljain käsin ja kaksikymmentä tapaa tehdä talviasuttava hökkeli. Sekä muita hyödyllisiä asioita. Proosaa siellä varmaan ehtisi kirjoittaa itsekin, sen jälkeen kun olisi saanut tietokirjansa opeilla sivilisaation pystyyn.

4. Kirja joka teki minusta hupakon

Olisinkohan joskus höpsähtänyt kirjasta pidemmäksi aikaa? Aleksi mainitsi Supernaiivin, mutta en minä siitä hupakoksi sanoisi muuttuneeni. Mitä minä oikein luin teininä? En muista…

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Jos saan virittäydyttyä tunnelmaan oikein kunnolla, itken kirjoja lukiessa ihan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin elokuvissa. Eli hyvin suurella. Ja aivan samalla tavoin unohdan asian, kun saan kirjan käsistäni. Eskapismia on se.

Eli ei mitään hajua tästäkään.

6. Kirja, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

Tällä hetkellä toivon hyvää, uutta ja mukaansatempaavan hyvin tehtyä analyysiä Venäjän tilanteesta. Anna Politkovskajan kuoleman jälkipuintiin tarvitsisi eväitä. Adrenaliiniä kansalle.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Pöh. Kyllä ne kaikki on ollut hyvä kirjoittaa, jollain tavalla - kai. Muistaakseni jotain Kata Kärkkäisen pätkää haastattelun pohjaksi lukiessani mietin erityisen kovasti, että olikohan tämä tarpeen, mutta en minä sitä nyt jälkikäteen kieltäisi kirjoittamasta, vaikka etukäteen voisin ^[3]

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Aloitin juuri Peter Høegin Naisen ja apinan, minkä lisäksi olen kaksi vuotta koettanut muistaa selailla Dalai-Laman mietelauseita. Niitä pitäisi olla yksi vuoden jokaiselle päivälle, minun tahdillani niitä riittää kymmeniksi vuosiksi. Niin, ja sitten selailtavanani on myös Vuosaari-Seuran julkaisema Helsingin Vuosaari.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Listasta voisi tulla pitkä, kaikkihan pitää lukea - koska se on kirjoitettu. Koraaniin olisi kiva perehtyä, Dumasin seikkailut voisivat keventää joskus, venäläiset klassikot ovat enimmiltään kahlaamati läpi… Kirjastoon merkitsin suunniteltujen listalle Hirvosta ja Hotakaista. Jos teillä sattuu olemaan kyseisiä kirjoja hyllyssä, otan lainoja vastaan.

10. Haasta 5 bloggaajaa

Nyt loppui mielikuvitus, niin monet ovat jo vastanneet… Sovitaanko, että haastan ne viisi tätä blogia lukevaa bloggaajaa, ketkä ilmoittautuvat ensimmäisinä kommentoimalla tätä merkintää? Joo, sovitaan! Ilmoittautuminen alkaa… ei vielä… ei vielä… eikä vieläkään … NYT!

Brittiläisen Guardianin blogipuolella on saatu todellinen älynväläys, johon vielä kaiken kukkuraksi saa tehtyä suomalaislinkin ilman hirvittävää aasinsiltaviritelmää: Guardian on aloittanut maailmankirjallisuuden kiertueen, ja ensimmäisenä pysäkkinä on Suomi.

Valitettavasti se nerokkuusosio ei oikeastaan liity mitenkään Suomeen, jonka valinnalle ensimmäiseksi kulttuurimatkakohteeksi taitaa olla lähinnä sattumaa, vaan Guardianin Culture Vulture -blogin tapaan käyttää blogia idea- ja tiedonhankintakoneena.

Koko ajatus maailmankiertueesta on lähtöisin vuodenvaihteen tienoilla blogiin jätetystä kommentista ja “kiertue” toteutetaan kokonaan blogin lukijoiden toiveiden ja ehdotusten mukaan. Joka toinen viikko (”every forthight” oli muuten ajanmääre, joka piti tarkistaa sanakirjasta) alkaa uuden maan kirjallisuuden käsittely, ja lukijat saavat ehdottaa uuden kirjoja, joita kyseisen maan osalta kannattaa tuoda esiin. Lopuksi lasketaan, mitkä kirjat ovat saaneet eniten ääniä. Samalla käydään äänestystä myös siitä, minkä maan kirjallisuutta käsitellään seuraavaksi.

Vajaa viikko sitten alkaneessa suomalaiskirjallisuuden erittelyssä lukijat ovat antaneet jo (karkeasti arvioiden) vajaan sadan kommentin verran ehdotuksia maailanmittakaavassa lukemisen arvoisista suomalaiskirjoista. Vielä on viikko aikaa käydä lisäämässä omat suosikit brittiläisten ihmeteltäväksi – tosin toiveena on, että kirjojen pitäisi olla saatavilla myös englanniksi käännettynä.

Mutta mitä tulee Guardianin ideaan ja sen toteuttamisen tahtiin, ei voi kuin nostaa hattua ja ihastella vieressä. Tässä on nyt sitä keskustelua ja yleisön tietotaidon hyödyntämistä, mitä uudelta journalismilta kaivataan.

Törmäsin tänään tuttuun, jonka kanssa en ollut jutellut vuosiin. Jostain kumman syystä päädyimme häpeätutkimuksesta käydyn keskustelun kautta ihmettelemään, miten Jenkeissä eivät, penteleet, kuulemma arvosta laadullista tutkimusta. Kaikki pitää tehdä numeroina ja kaavioina, jos mielii saada arvostusta ja maallista mammonaa. Molemmilta pääsi humanistiopiskelijan itsetietoinen, halveksiva tuhahdus: tyhmät amerikkalaiset - kyllä laadullinen tutkimus sentään auttaa ymmärtämään maailmaa paljon paremmin kuin ihmiskokemuksen numeroiksi muuttavat keinotekoiset lomaketutkimukset.

Hetken miettimisen jälkeen amerikkalaisten into lukumääriin alkoi tuntua yhdessä luomastamme, vapaasti tulkitusta jenkkinäkökulmasta varsin ymmärrettävältä. Siellähän ollaan kovin käytännönläheisiä, amerikkalainen mielenlaatu on niinsanotusti pragmaattinen. Ja käytännössä numerot voi olla helpompi laittaa toimintamalleiksi kuin syvä humanistinen ymmärrys asioiden muuttuvaisesta luonteesta.

Jatkoimme ajatuksen kehittelyä kirjaston aulassa. Eikö laadullinen tutkimus lopulta, parhaimmillaan, auta ymmärtämään maailmaa samaan tapaan kuin laadukas romaani? Itse asiassa, laadullisen tutkimuksen tekeminen ja romaanin kirjoittaminenhan ovat lopulta, useissa tapauksissa, varsin samankaltaisia prosesseja. Ensin tutustutaan todellisuuteen juttelemalla ihmisten kanssa ja/tai tekemällä havaintoja, sitten tulkitaan ja kirjoitetaan. Yleispätevyyksien sijaan tarjotaan mahdollisuutta pysähtyä hetkeksi ja kohdistaa katse yhteen kohteeseen. Pyritään ymmärtämään, usein vieläpä samastumisen kautta.

Ajatellaanpa vaikka venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Mitäpä muuta ne ovat kuin loistavaa aikalaisanalyysiä? Tuttavani kaivoi muististaan anekdootin: Sigmund Freudin kerrotaan tuskailleen, että Dostojevski pystyy romaaneissaan tiivistämään muutamaan kappaleeseen samat havainnot ihmisyydestä, joiden lausuminen on analyytikolle elämäntyö.

Ilkeästi voisi myös sanoa, että siinä missä taitava ja älykäs kirjoittaja voi fiktiivisessä kirjassaan kuvata jotain olennaista todellisuudesta väittämättä pyrkivänsä siihen, siinä missä huonon tutkijan hengentuote todella jää vain heijastumaksi kyseisen henkilön hengestä. Laadullisen(kin, sama pätee kyllä erilaisiin numeerisiin menetelmiin) tutkimuksen tekemisessä tulkinnan rooli on niin merkittävä, että viitteet todellisuuteen voi taitamattomuuttaan hukata tyystin.

Ahaa, me totesimme, jenkeillä on siis vaikeuksia erottaa faktat fiktiosta. Numerot taitavat tuntua turvallisilta. Lukisivat enemmän. Laadukkaita romaaneita ja hyvää laadullista tutkimusta.