kehitysvammaisuus

Asymmetrical Informationissa on mielenkiintoinen merkintä ja sitä seuraava keskustelu kehitysvammaisten esittämisestä Hollywood-elokuvissa. Merkinnän havainto tiivistyy siihen, että kehitysvammaiset ja mielisairaat esitetään mukavina, vähän hitaina heppuina - mikä ei vastaa todellisuutta. (via Lovelace)

Olin vuoden verran hommissa, joissa olin tekemisissä kehitysvammaisten ja heidän omaistensa kanssa. Työpaikan kahvihuoneessa mietittiin silloin tällöin elokuvia ja sitä, miten kehitysvammaiset niissä näkyvät.

Totta kai Forrest Gumpin tapainen tavara on kaunisteltua soopaa. Harva kehari näyttää Tom Hanksilta, eikä leffassa päästä kovin lähelle vammaisen kanssa elämisen arkea. Kyllähän sellaisen katsomisesta jää helposti väärä käsitys siitä, mitä kehitysvammaisuus todellisessa elämässä on.

Toisaalta: kuinka realistinen voi Hollywood-leffoja pitää noin ylipäätään?Ja olisiko lukasmoodyssonilainen tai vontrieriläinen inhorealismi, jossa esitettäisiin vain heitteillejätettyjä vaikeasti kehitysvammaisia kuolaamassa betonilähiöissä, yhtään sen realistisempaa? Kai sitä elokuvissa saa silotella arjen mutkia, ja yleisön pitäisi ymmärtää tämä. Vaikka ei se siihen tietenkään aina käytännössä pysty, tyhmää kun on.

Itselle taannoisen työkokemuksen merkittävin kasvattava anti oli oivallus, että jokainen ihminen on omanlaisensa - ja tämä pätee vammaisiin ihmisiin siinä missä normiksiinkin. Joukoista löytyy itsekästä mulkkua, rakastavaa toheloa ja hauskaa seuramiestä. Vääntö “oikeista” tavoista esittää vammainen ihminen on tässä mielessä yhtä järjetöntä kuin keskustella sopivasta tavasta kuvata ruskeatukkaista henkilöä.

Kun nyt ensin päästäisiin irti siitä ajatuksesta, että yksi piirre voisi määritellä kerrasta koko ihmisen.