Yleinen varallisuuden kasvu ja siitä seuraava yhä useampien mahdollisuus valita luksusta aiheuttaa ympäristölle yhä pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen on hankalaa, koska vapautta valita luksus on ikävä rajoittaa.
Viime viikonlopun kirjoitelmani karppaamisen ympäristöetiikasta herätti keskustelua. Samaa ovat tehneet satunnaiset tekstini yksityisautoilusta. Ehkä voisinkin nyt koettaa vetää ajatuksiani vähän yhteen.
Minusta yksityisautoilu on äärimmäisen mukavaa. Autolla on kiva ajaa ja sillä pääsee paikkoihin kuivana, nopsasti ja kaiken lisäksi ilman, että tarvitsee katsella kaiken maailman pummeja ja punkkareita naapuripenkissä. Tunnen myös monia ihmisiä, jotka asuvat paikoissa, joissa oma auto on ainoa tapa saada asioita hoidettua millään mittapuulla järjellisessä ajassa. Ymmärrän hyvin, että monien mielestä heillä ja heidän lapsillaan on oikeus hankkia juuri niin monta autoa kuin varat antavat myöten.
Syön satunnaisesti lihaa ja toisinaan se on vallan mainion makuista. Olin aiemmin kasvissyöjä, mutta nuorempana olen myös metsästänyt. Minusta ihmisellä on oikeus tappaa eläin ravinnoksi. Näinhän se menee luonnossakin.
Lihan tuottaminen kuitenkin kuluttaa balttiarallaa kymmenen kertaa niin paljon energiaa kuin kasvien viljely. [1] Lisäksi se pakottaa tehostamaan tuotantoa, mikä usein johtaa eläimien melko hurjaan kohteluun. Vaikka eläinten tappaminen ravinnoksi on minusta okei, niiden elinikäinen kiduttaminen alkaa jo tuntua moraalisesti arveluttavalta.
Yksinään kulkevat autoilijat puolestaan päästävät ilmaan rutkasti enemmän saasteita kuin tehokkaan julkisen liikenteen käyttäjät. Lisäksi autoille pitää rakentaa teitä ja parkkipaikkoja, mikä syö taas luonnonvaroja, tuottaa melusaastetta ja pakottaa peittämään määrättömät määrät hyvää rakennusmaata asfaltilla. Yksilölle oman ratkaisun hinta ei ehkä ole turhan kova, mutta yhteiskunnalle kokonaiskustannus on melkoinen.
Eliittien [2] harrastama luksus ei ole käytännössä merkittävä ympäristöongelma, koska määrät ovat pieniä. Moraalisesti se toki on väärin, jos kuningas syö kermaleivoksia, kun kansa samaan aikaan näkee nälkää.
Sekään ei ole ongelma, jos suuret joukot ihmisiä silloin tällöin hemmottelevat itseään ympäristöä hieman turhan paljon kuormittavalla luksuksella. Kyllä se luonto sen kestää.
Käytännön tilanne muuttuu, kun valtavat massat ihmisiä vaurastuvat niin, että heillä on varaa pieneen luksukseen, kuten vaikkapa autolla köröttelyyn tai pariin reiluun liha-ateriaan joka päivä. Tässä on ekokeskustelun suuri rintamalinja: Itse kukin vihastuu kulutusta arvosteleville viherpiiperöille, jotka vaativat rajoituksia valinnanvapauteen juuri silloin, kun itsellä alkaa olla varaa valita arkeen myös kiva eikä vain välttämätöntä.
Massakulutuksen ongelmia ei ratkaista yksilöiden omaan valintaan vetoamalla. Vaikka ihminen tietäisi hyvin massaautoilun ja lihatalouden ympäristölle aiheuttamat ongelmat, oma panos kokonaisuudessa on niin pieni, että omasta mukavuudesta tinkiminen ei tunnu mielekkäältä. Jos muut eivät tingi, maailma ei pelastu omasta uhrauksesta huolimatta. Jos kaikki muut tinkivät, maailma ei tuhoudu siihe, että itse ottaa vähän tai hieman enemmänkin luksusta.
Vapaaehtoisesti omasta edustaan tinkivä viherpiiperö onkin lopulta idiootti, joka kärsimyksellään maksaa vapaamatkustajankin ekolipun.
Mutta mitä tehdä? Lihansyönti ja autoilu tiukkaan valtiolliseen kontrolliin? Ikävältä kuulostaa moinen sääntelyvalta — eikä sille kyllä kansanvallassa saa kerättyä poliittista kannatustakaan. Ehkä sitä pitää vain tyytyä odottamaan parempaa tulevaisuutta, jossa insinöörit korjaavat maailman virheet ilman, että kenenkään tarvitsee tinkiä oikeudestaan luksukseen.
Viitteet:
- YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö todisti hiljan, että lihantuotanto on suurempi hiilidioksiidin päästäjä kuin koko kuljetusala. ↩
- Eliitti voi tässä yhteydessä tarkoittaa yhtä hyvin aatelistoa, oppineistoa kuin rikkaita länsimaitakin, jolloin massaa ovat säädyttömät, sivistymättömät tai vaurastuvat kehitysmaat. Periaate on sama. ↩
Tuoreimmat kommentit