kansalaisjournalismi

Koska kahden edellisen merkintäni blogistankriittisiltä ja journalistisnostalgisilta tiimoilta käytiin keskustelua melkoisen räyhäkkäin sanankääntein :”(Keskustelua tässä blogissa 1&2, Sediksellä 1,2,3,4, jopa Hesarin Uutispöytälaatikossa - liikkeelle koko homma lähti Lounaani-blogin provokaatiosta. )”:ajattelin vielä viimeisen kerran palata aiheeseen, selkeyttääkseni aiemmin sanomaani ja suututtaakseni muutaman ihmisen lisää.

Kritiikkini terävin kärki on siinä, että vielä puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun blogitekniikka teki julkaisemisesta helppoa, tyylilajien kirjosta puuttuvat yhä vanhat kunnon asiaproosan perusgenret: repparit, feature-jutut ja henkilöhaastattelut sekä näiden modernimmat sekasikiöt ja johdannaiset. Tämähän taitaa olla tosiasia, jota keskustelussa ei ole pyritty kiistämään: Verkkokirjoittelu ammentaa tyylikirjoa lähinnä mielipiteellisestä kirjoittamisesta - jokainen on täällä oman elämänsä kolumnisti tai wannabe-esseisti.

Miten alati kasvavasta joukosta ei löydy tekijöitä, joilla olisi kunnianhimoa, intoa ja osaamista kokeilla tehdä jotain vähän haastavampaakin?

Olen ollut tekemässä pienlehtiä, ja niissä tilanne on ollut ikuisesti sama. On hemmetin vaikeaa saada harrastajakirjoittajaa juttukeikalle, missä pitäisi ihan oikeasti mennä johonkin ja jutella jonkun kanssa. Kaikki kirjoittaisivat mieluummin jotain noin niinkuin fiilispohjalta siitä yhestä kirjasta jonka just luin. Ajan ja resurssien puute ^[1] tosiaankaan ole vain nettiajan ilmiöitä.

Mutta silti. Eikä sitä nyt edes muutama tekijä löytyisi webbireppareillekin? ^[2]

Välidisclaimer: Vaikka, arvon lukija, pitäisit blogia, minä en vaadi sinulta mitään. Sinä ja blogisi, te olette ihan jees. Tai jos ette ole, niin minä jätän blogisi lukematta. Minä saan päättää mitä luen, sinä saat päättää mitä kirjoitat. Voimme elää rauhassa toisistamme tietämättä ja välittämättä. Piis. Tämä keskustelu koskee koko ilmiötä, ei oikeastaan ollenkaan sinua. Sinä et ole koko blogistan, et edes sen neuvotteleva virkamies. Relaa ja jatka omassa blogissasi kirjoittelua kuten aina ennenkin.

Tällä viikolla velloneessa blogit ja kansalaisjournalismi -keskustelussa on useaan otteeseen muistuteltu, että journalismi on muutakin kuin uutiskiimaa ja repparireissuja. Totta. Totta myös, että aniharva blogia pitävä ajattelee olevansa kansalaisjournalisti - en minä ainakaan. Sekin kuuluu kiistattomiin totuuksiin, että blogit ilmiönä ovat nykyisellään omimmillaan nimenomaan kommentoinnin ja keskustelun, eivät uutisoinnin ja raportoinnin areenana.

Blogikirjoittelu on oikeasti juuri sitä, mitä blogeihin kirjoittavat haluavat sen olevan. Blogiharrastus on nimenomaan harrastus, ja kukin tehköön sitä kuten parhaaksi näkee.

Jään kuitenkin kaipaamaan blogimaailman journalistisia extremeduudsoneita, jotka ihan vain harrastuneisuuttaan ja omasta mielenkiinnostaan jaksaisivat kokeilla vähän - ööö - journalistisempaa kansalaisjournalismia.

Mainos / Omakehu

Ihan rehellisesti sanoen blogit ja journalismi -keskustelu on minusta tympeä ja moneen kertaan käyty, mutta huomasin alkuviikosta tässä hyvän mahdollisuuden mainostaa omaa 100 tuntematonta -minirepparisarjaani. Se näet on juuri sitä jalkautuvan laadun kirjoittamista ja tuntemattomien juttuttamista, mitä blogistanissa näkee kovin vähän.

Repparisarjassa opettelen tulemaan kameran ja tuntemattomien ihmisten kanssa juttuun ja kuvaan sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Pysäyttelen väkeä kadulta, tuppaudun seuraan kaupan kassajonossa ja väijyn viattomia istuskelijoita puistossa. Kuvaan vain, jos saan luvan (myös kuvan julkaisemiseen) ja koetan jutella aina sen verran, että tiedän vähän kuvaamastani ihmisestä.

Sadan kuvan sarjasta muodostuu melko kattava kavalkadi erilaisia ihmisiä. Samalla se on pieni kuvauskurssi, johon olen jo aiemmin rohkaissut ihmisiä mukaan. :”(Maailmalla projekti on herättänyt innostusta ihan kiitettävästi. Flickrissä on 100 tuntematonta -ryhmä ja sillä myös omat nettisivut.)”: Tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on opettavaista, mutta myös hauskaa. Pieni kurkistus ulos omasta sosiaalisesta kuplasta tekee hyvää.

Olen nyt julkaissut 50 kuvaa, ja sarjan jälkimmäinen puolikas alkaa ilmestyä Pohdiskelevassa liftarissa maanantaina. Julkaisen yhden kuvan joka arkiaamu seuraavan kymmenen viikon ajan.

Ensimmäisen 50 kuvan aikana monet kyllä reaalimaailmassa kehuivat kuvasarjaa, mutta kävijöitä, blogikommentteja ja linkkejä tämä varsin työläs projekti keräsi mielestäni yllättävän vähän. Nyt tilanne on jo parempi, kiitos vaan kaikille tämänviikkoiseen kampanjaan osallistuneille. :”(Erityisen kauniit sanat tällä viikolla 100 tuntematonta mainostaneille: Mitvit, Valpurin Vinttikamari, Näkymä rannalta )”:

Minulla on pitkän sepustuksen päätteeksi ehdotus: unohtakaa kaikki tämä käsittämättömän pitkäveteinen jaarittelu kansalaisjournalismista ^[3] ja käykää tutustumassa tuohon kuvasarjaan. Jos tykkäätte, kertokaa muillekin. Ja jos haluatte tehdä jotain vastaavaa, varastakaa idea tai kehittäkää sen liepeiltä jotain uutta.

Ei maailma selittämällä parane. Tarvitaan tekoja.

EDIT: Niin, siis Marihan ryhtyi jo ennen tämän kirjoittamista tekoihin ja rustasi laajahkon raportin lasarettireissustaan. Jutussa minua tosin kiusaa se, että sen alusta jää vaikutelma, että Marinadin umpilisäkkeen tulehtuminen sai alkunsa minun jupinoistani. Har har.

Tarkennuksena eliseen: Kun sanon, että suomalaisblogien kansalaisjournalismi on on paskaa, tarkoitan suurin piirtein samaa kuin mitä JV Lounaani-blogin kommenteissa: “[ -- ] tällä hetkellä kansalaisjournalismissa pääpaino on siinä sanassa “kansalais”. Journalismia näkee blogeissa todella vähän.”

Perinteisissä journalistisissa käytännöissä on ihan perkeleellisen paljon hyvää. Laatujournalismissa on kovat standardit sekä kirjoittamiselle, tiedonhankinnalle että ideoinnille ja rutiinit tätä pakettia pyörittämään. Siitä saisi ammennettua kansalaismediaan paljon ja monipuolisesti, jos joku vaan vähän viitsisi yrittää.

Bloggaajilla, jotka eivät elätä itseään kirjoittelemalla muihin medioihin, on tapana ottaa nokkiinsa, jos joku bloggaavista ammattikirjoittajista arvostelee blogistania. Se on sääli, ja vähän hassuakin. Kaipa tässä on kyseessä jonkinlainen arvovaltapeli, jossa arvon harrastajia ei tartte tulla neuvoon, sä et ny oo ollenkaan käsittäny ja mikä säkin luulet olevas.

Blogistanin kansalaisjournalismi on on noin yleisesti ottaen perseestä, vaikka kuinka tässä yrittäisi rypistellä vastaan. Tämän on huomannut Ylen kansalaismediakatsauksen toimittaja. Hänellä ovat menneet hermot:”(Via Sedis)”: duuniinsa heti alkuunsa:

” [--] ihmiset kirjoittavat sisällyksetöntä epäkiinnostavaa sontaa suurimman osan ajasta. [--] tilanne on ruvennut ahdistamaan. Ohjelma pitäisi saada ulos ja turhauttavaa on että suomesta puuttuu kokonaan kunnollinen kansalaisjournalismi.”

Niinhän se on. ^[1] Verkko on täynnä skeidaa ja blogeissa vallitsee ikuinen syksy. :”(Lainaan tässä Tiedemiehen esittämää määritelmää: “Joka syksy uudet opiskelijat tulivat yliopistoihin ja löysivät usenetin uutisryhmät. Nämä opiskelijat kirjoittivat laadullisesti ala-arvoista tavaraa, kunnes vuoden mittaan joko kehittyivät tai lopettivat. Signaali-kohina-suhde pysyi pitkällä aikavälillä kunnossa, koska suurin osa kirjoittajista oli kuitenkin kirjoittanut pidempään, joten kehittyvällä porukalla oli esikuvansa. Ennen pitkää verkko yleistyi myös muualla kuin yliopistoissa ja myös muut netinkäyttäjät löysivät uutisryhmät. Silloin heikkolaatuista kirjoittajaa tulvi pitkin vuotta ja signaali-kohina-suhde heikkeni tasaisesti. Tämä oli ikuinen syksy.”)”:

Kansalaisjournalismikin tarkoittaa nyt jotain ihan muuta kuin silloin, kun asiasta puhuttiin ennen nettikirjoittelubuumia. Silloin kansalaisjournalismi oli sitä, että valtavirtatoimittajat jalkautuivat kysymyään ihan tavallisilta ihmisiltä mielipiteitä, antoivat kansan puhua. Muuten kun valtavirrassa ääneen pääsevät lähinnä ne, joilla on valtaa ja asema. Aleksi joskus työpaikan ruokalassa kiteytti eron jotakuinkin niin, että ennen kansalaisjournalismi oli sitä, että mahdollisimman moni saisi vuorollaan puhua mahdollisimman monelle, kun nyt kansalaisjournalismi on sitä, että kaikki saavat huutaa yhtä aikaa ilman, että kukaan kuuntelee.

Blogeissa jokainen tuijottaa omaan napaansa, on oman elämänsä kolumnisti. ^[2] Kansalaisjournalismikeskusteluhutussa kaipaan eniten sitä, että joku muistuttaisi yhdestä journalismin perusluonteesta: siihen kuuluu kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan - myös siihen, jolla ei ole välittömästi kosketusta omaan elämänpiiriin. Tämä on minusta journalismissa oikeasti se kiehtovin asia, eivät osuvat sutkautukset kauppamatkalta. ^[3]

Tästä liu’utan keskustelun sitten sujuvasti omaan napaani, tai ainakin sen ympärille: Yksi syy julkaista 100 tuntematonta -sarjaa myös suomeksi ja myös tässä blogissa:”(Selviäisin mainiosti pitämällä sarjan vain Flickr-ryhmässä)”: on ollut tekemisen kautta osoittaa, että tämä on jotain, mitä kukaan muu ei tee. Tuomo totesi kommentissa, että 100 tuntematonta on journalistisesti parhaita suomalaisia blogi-ilmiöitä pitkään aikaan. Olen samaa mieltä. Siinä mielessä olenkin vähän yllättynyt, miten vähän sarja on linkitetty (kiitos kuitenkin Esalle ja Marille) ja miten harva on sitä kommentoinut.

No, reportaasisarjani sadan tuntemattoman tapaamisesta ja kuvaamisesta on nyt puolivälissä ja jatkuu syyskuun alusta arkiaamuisin julkaistavana ketjuna. Kertokaahan, te tähän asti vaienneet, mielipiteenne sarjasta. Ja jos tykkätte kertokaa kavereillekin. Muutama lisävieras kuvia ja kertomuksia katsomassa toisi nimittäin ihan mukavasti lisää motivaatiota.

Uusi innostukenpuuska sai minut kaivamaan naftaliinista vanhan idean ja jalkautumaan kaduille ottamaan kuvia ihan tuntemattomista ihmisistä. Tässä on eläkepäiväänsä Tallinnanaukiolla viettänyt Leena, jolla oli mahtava hattu. Itse neulottu, tietenkin.

Harrastajavalokuvaajien suurimpia ongelmia on, että me otamme ihan saakelin tylsiä kuvia. Siihen on pitkälti syynä rohkeuden puute - harrastelija ei uskalla kuvata mitään mielenkiintoista.

Olen aloittelemassa valokuvausprojektia, jonka utooppinen tavoite on kuvata muutaman seuraavan kuukauden kuluessa sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Kun näen kaupungilla kulkiessani mielenkiintoisen tyypin, menen juttusille, vaihdan muutaman sanan ja pyydän saada ottaa kuvan. Perusjuttuja, joita journalistin hommissa pitää (kuvan ottamista lukuunottamatta) tehdä usein. Kuulostaa helpolta.

Sosiaalisen kynnyksen ylittäminen ei kuitenkaan ole kovin vaivatonta. Keskustelun aloittamiseen pitää usein tsempata lähes yhtä paljon kuin silloin, kun koetti mennä juttelemaan sille baarin näteimmälle tytölle. Takaraivossa takoo pelko, että toinen pitää idioottina ja sanoo ei. Eihän se mitään oikeasti haittaa, mutta paatumattomasta ja mukavuudenhaluisesta se tuntuu ikävältä.

Monissa valokuvakouluissa käsittääkseni järjestetään kursseja, joissa tarkoituksena on opetella juuri kontaktin ottamista kuvattaviin. ^[1] Käytännössä harjoitteiden sisältö on pitkälti sitä samaa, mitä nyt itse ajattelin harrastuksekseni ja kirjekurssina tehdä.

Sosiaalisen rohkeuden kehittäminen on keskeistä niin hyvän journalismin kuin sisällöllisesti hyvän kuvaamisenkin kannalta. ^[2] Hyvät jutut ja kuvat eivät saa jäädä haaveiksi siksi, ettei tekijä kehtaa.

Tervejärkisellä ihmisellä karttuu harjoittelun myötä rohkeuden lisäksi sosiaalinen kyvykkyys. Mitä useamman kerran on idiootti, sitä useampaa sosiaalista mokaa tietää varoa. Kovin pitkään kuvaustilanteisiin ei rymistele kuin norsu posliinikauppaan. Epäonnistu uudestaan, epäonnistu paremmin. ^[3]

Leikkimielisesti tätä pientä projektiani voisi kutsua vaikkapa kansalaiskuvajournalistin perusrohkeuskurssiksi. Jos joku haluaa liittyä joukkoon, tervetuloa. Pistin projektini tueksi pystyyn Flickr-ryhmän, johon ideasta innostuvat voivat tulla mukaan. Blogitsekin voi osallistua, tai vaikka pöytälaatikkoon. Tässä ei ole tärkeintä kuvien esittäminen, vaan rohkeus niiden ottamiseen

Apu-lehti on näemmä Mediablogin Matti Lintulahden luotsaamana lanseerannut kansalaisreportterien verkkopalvelun Apureportterin. Pakko sanoa, että tykkään nimestä, jolla haalitaan lukijoita raportoinnin avuksi ja sloganista “Eikö juttu miellyttänyt - keksi itse parempi”. Hyvää copya.

Lisää krediittiä tulee sivuston reporttereille tarjoamasta ohjepaketista, joka on ainakin äkkivilkaisun perusteella asiallisen selkeä ja kattava, ja tarjotaanpa samaan pakettiin verrattain yleiskielinen katsaus reportterin kannalta keskeisiin lakipykäliinkin. Ja - tässäpä uutispommi - Apu lupaa maksaa reporttereille palkkioita tekstien laadusta riippuen parista kympista pariinsataan euroon.

Luulisi kiinnostavan.

Vielä on tietenkin turhan aikaista analysoida sisällön kehitystä suuntaan tai toiseen, mutta avaanpa sanaisen arkkuni silti. Olin hetken positiivisesti yllättynyt nimimerkki Ilkka Ranta-ahon laadukkaista kansalaisraporteista Saksan televisioviihteen surkeasta tilasta ja asiallisesta “sotiemme sankarit turisevat“-pätkästä. Mutta mutta. Kyseinen Ilkka Ranta-ahohan taitaa olla Avun verkkopuolen toimituspäällikkö, siis ammattijournalisti eikä mikään puskasta vekkosivulle tupsahtanut apureportteri. ^[1]

Muuten tähän mennessä Apureportteri-saitille karttunut sisältö onkin aika keskinkertaista lukijanosastokamaa.

Vaikka oma palkkani ja paikkani onkin tässä tulilinjalla, niin silti aina toivon, että jostain tulisi se suuri kansalaismedia, jolla valta kaapattaisiin kirjoittavalta eliitiltä. Ja aina, tai ainakin valtaosassa tapauksia, petyn pahasti. Kansalaisjournalismin anti on hemmetin usein ihan karmeaa tuubaa: teinien narsistista tiexää, akkojen turhanpäiväistä kaakatusta ja äijien jonninjoutavaa jorinaa.

No, toivotaan että kansa sen vallan vielä kaappaa. Veikkaanpa kuitenkin, että Lindholm on oikeassa jupistessaan tämän tästä blogiriviensä välistä, että hampaattomalla ja aikansa eläneellä, ammattilaisvoimin tehdyllä valtamedialla on paikkansa.

Olen viime aikoina alkanut kaivata verkosta jotain, mitä tänne tuskin koskaan tulee. Ihmisten tarinoita. Siis ei verkkoon kirjoittajien omia, vaan heidän tapaamiensa ihmisten tarinoita.

Yksi parhaista journalismin muodoista ovat yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aukeavat kuvat elämäntavoista ja -tilanteista, jotka ovat meille vieraita. Tällaisia juttuja ovat kaikenlaiset tavallisten ihmisten haastattelut, joissa ihmiset kertovat omasta elämästään. Se voi olla pielaveteläisen eläkeläisen tai ugandalaisen pakolaisen haastattelu. Ajatus kuitenkin on, että se kertoo ihan tavallisen tarinan, joka on kuitenkin erilainen kuin meidän oma tarinamme.

Aikakauslehdissä human interest on kova juttu. Verkossa näitä juttuja ei juurikaan ole.

Minulle yksi tärkeimmistä journalismin päämääristä ja tarkoituksista on auttaa ihmisiä ymmärtämään heitä ympäröivää maailmaa. Politiikan ymmärtäminen on tietenkin tärkeää, mutta vielä tärkeämpää olisi ymmärtää maailman ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan.

Elämme maailmassa, jossa on helppoa viettää aikaa vain omanlaistensa kanssa. Nuoren, urbaanin yhteiskuntatieteilijän ei tarvitse viettää aikaa siivoustöillä itsensä elättävien maahanmuuttajien, elämästä vieraantuneiden pummien tai pohjoiskarjalan turkismetsällä käyvien aikamiespoikien kanssa. Kun yhteistä kohtaamispaikkaa tai -pintaa ei ole, heidän tapansa hahmottaa maailmaa jää täysin vieraaksi.

Yksi journalismin tehtävä on paikata tätä ymmärryksen aukkoa. Jos ymmärrystä ei ole, jossain vaiheessa tulee melkoisia kulttuurisia yhteentörmäyksiä.

Verkkoon kirjoittaa melkoinen kirjo ihmisiä. Heidän tapaamansa ihmisten kirjo on vielä suurempi. Potentiaalia tarinoiden kerronnalle olisi.

Verkon kansalaisjournalismi, jota aina välillä hehkutellaan, keskittyy kuitenkin melkoisen pitkälti henkilökohtaisiin poliittisiin mielipiteisiin ja uutisseurantaan. Oikeastaan tähän asti tutustumistani bloggaajista vain Maalainen toisinaan kertoo tapaamiensa ihmisten maailmoista tavalla, jonka voisi mieltää jonkinlaiseksi human interestiksi. (Kertokaa kommenteissa ihmeessä muista, jos niitä tiedätte.)

Oma lukunsa ovat kuvablogit, joissa saattaa olla kuvia hyvinkin monenlaisista ihmisistä. Kuvissa olevilla ihmisillä on omat tarinansa, mutta vain harvat kuvaajat vaivautuvat pysähtymään keskustelemaan niistä. Ihmiset ovat vain materiaalia, kuvaamisen kohteita.

Voi olla, ettei kansalaisjournalismi taivu human interest -tyyppiseen kerrontaan. Se nimittäin on kohtuullisen työlästä. On oikeasti juteltava ihmisten kanssa ja haluttava ymmärtää, asetuttava heidän sijaansa.

Koska verkkokirjoittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen, sen käyttövoimana on lopulta kuitenkin jonkin itselle tärkeäksi koetun asian ajaminen tai narsismi. Kumpikaan näistä ei kovin helposti taivu pitämään yllä intoa keskustella ja raportoida keskusteluista.