Kallio

Pauli istui Helsinginkadun apteekin nurkalla tissuttelemassa ystävänsä kanssa keskiolutta arkiiltapäivänä. Kaveri ei halunnut kuvaan. “Sun pitäis kysyä kriminaalihuoltoyhdistyksestä, jos haluut ottaa musta kuvia.” Keskustellessa selvisi, että kaveri oli vieläkin valvonnassa, pitkän vankilakakun jälkeen. Ammuskelua, tappoa. “Oho, kova jätkä”, sanoin. “Ei se kenestäkään kovaa jätkää tee. Hei, nyt kun sä otat kuvia, niin käyksä hakemassa pullon viinaa?”

Pauli ei ollut eikä yrittänyt esittää kova jätkä, vaan hymyili ja jutteli pieniä mukavia. Välillä ilme tosin meni vakavaksi, esimerkiksi silloin kun hän kertoi oman valokuvausharrastuksensa loppumisesta. “Kamat piti myydä pois. Tuli ongelmia, jouduin vähäksi aikaa vankilaan ja jotain sellaista.” Pikkurötöksiä, ei mitään kovin vakavaa, mutta elämä kyllä meni raiteiltaan ja harrastus jäi.

“Siinä tekin kaverukset, ootteko koskaan ollut töissä?” ohikulkeva keski-ikäinen nainen huikkasi. Ei ollut tuttu. “Onks sulla?” Pauli vastasi. Seurasi harmitonta kinastelua, sellaista tätien ja juoppojen tavanomaista pikkunahistelua. Ilme meni sananvaihdon jälkeen taas peruslukemille. “Hyvähän se on huudella työpaikasta, mutta mäkin oon eläkkeellä. Mulla on aivovamma ja vähän muutakin, en mä voi töihin mennä.” Kunnon kotiakaan ei ole. Pauli punkkaa Rälläkässä, Pelastusarmeijan asuntolassa.

Katujen perusjengiä, siis.

En lupautunut viinadiileriksi, mutta kiitin juttutuokiosta ja toivotin hyvää jatkoa. “Hei, kaikkea hyvää sullekin”, kaverukset vastasivat. “Sä oot vielä nuori, sulla on kaikki mahdollisuudet edessäs.”

“Tämä on minun elämäni mies.” Kas siinä, mitä Jaakko on Mariannelle. Sen lisäksi Jaakko on Mariannen kummipoika, jonka kanssa hän vietti päivää Kalliossa. “Mennäänkö meille kotiin, saat leikkiä paloautolla?”

Kerroin kaksikolle projektistani ja lupasin, että parhaat kuvat saa ottaa omaan käyttöönsä. Marianne tuntui suhtautuvan varsin mutakattomasti kuvattavana olemiseen, mikä oli tervetullut poikkeus kuvaussarjassa. Jaakkoa sen sijaan ujostutti aluksi vähän kuvattavana oleminen, mutta löytyihän se riemu sieltä sitten.

Jälkikäteen sain vielä Jaakon äidiltä luvan kuvan julkaisemiseen verkossa - ei tässä sarjassa ihmisten identiteettejä luvatta näytteille laiteta.

Olin liikkeellä polkupyörällä, kun huomasin tylyn näköisen, kaljun moottoripyöräilijän laittautumassa tien päälle Kolmannella linjalla. Ehdin jo pyyhkäistä hänen ohitseen, ennen kuin sain kerättyä rohkeutta tehdä täyskäännöksen ja mennä pyytämään lupaa kuvata.

Jukka oli rento sälli, ja tuli malliksi mielellään. “Mihin käyn?” Pyysin rullailemaan prätkän keskelle tietä, ja ryhdyin säätämään täytesalaman tehoja kohdalleen.

Rupatellessa selvisi, että tämänkertainen mallini on päivätyökseen palomies ja harrastuksekseen temppupyöräilijä. “Vauhtia ja vaarallisia tilanteita”, oli periaate. Sain kutsun tulla kuvaamaan East side wheelersien harjoituksia Seutulaan. Pitänee mennä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.