journalismi

Koska kahden edellisen merkintäni blogistankriittisiltä ja journalistisnostalgisilta tiimoilta käytiin keskustelua melkoisen räyhäkkäin sanankääntein :”(Keskustelua tässä blogissa 1&2, Sediksellä 1,2,3,4, jopa Hesarin Uutispöytälaatikossa - liikkeelle koko homma lähti Lounaani-blogin provokaatiosta. )”:ajattelin vielä viimeisen kerran palata aiheeseen, selkeyttääkseni aiemmin sanomaani ja suututtaakseni muutaman ihmisen lisää.

Kritiikkini terävin kärki on siinä, että vielä puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun blogitekniikka teki julkaisemisesta helppoa, tyylilajien kirjosta puuttuvat yhä vanhat kunnon asiaproosan perusgenret: repparit, feature-jutut ja henkilöhaastattelut sekä näiden modernimmat sekasikiöt ja johdannaiset. Tämähän taitaa olla tosiasia, jota keskustelussa ei ole pyritty kiistämään: Verkkokirjoittelu ammentaa tyylikirjoa lähinnä mielipiteellisestä kirjoittamisesta - jokainen on täällä oman elämänsä kolumnisti tai wannabe-esseisti.

Miten alati kasvavasta joukosta ei löydy tekijöitä, joilla olisi kunnianhimoa, intoa ja osaamista kokeilla tehdä jotain vähän haastavampaakin?

Olen ollut tekemässä pienlehtiä, ja niissä tilanne on ollut ikuisesti sama. On hemmetin vaikeaa saada harrastajakirjoittajaa juttukeikalle, missä pitäisi ihan oikeasti mennä johonkin ja jutella jonkun kanssa. Kaikki kirjoittaisivat mieluummin jotain noin niinkuin fiilispohjalta siitä yhestä kirjasta jonka just luin. Ajan ja resurssien puute ^[1] tosiaankaan ole vain nettiajan ilmiöitä.

Mutta silti. Eikä sitä nyt edes muutama tekijä löytyisi webbireppareillekin? ^[2]

Välidisclaimer: Vaikka, arvon lukija, pitäisit blogia, minä en vaadi sinulta mitään. Sinä ja blogisi, te olette ihan jees. Tai jos ette ole, niin minä jätän blogisi lukematta. Minä saan päättää mitä luen, sinä saat päättää mitä kirjoitat. Voimme elää rauhassa toisistamme tietämättä ja välittämättä. Piis. Tämä keskustelu koskee koko ilmiötä, ei oikeastaan ollenkaan sinua. Sinä et ole koko blogistan, et edes sen neuvotteleva virkamies. Relaa ja jatka omassa blogissasi kirjoittelua kuten aina ennenkin.

Tällä viikolla velloneessa blogit ja kansalaisjournalismi -keskustelussa on useaan otteeseen muistuteltu, että journalismi on muutakin kuin uutiskiimaa ja repparireissuja. Totta. Totta myös, että aniharva blogia pitävä ajattelee olevansa kansalaisjournalisti - en minä ainakaan. Sekin kuuluu kiistattomiin totuuksiin, että blogit ilmiönä ovat nykyisellään omimmillaan nimenomaan kommentoinnin ja keskustelun, eivät uutisoinnin ja raportoinnin areenana.

Blogikirjoittelu on oikeasti juuri sitä, mitä blogeihin kirjoittavat haluavat sen olevan. Blogiharrastus on nimenomaan harrastus, ja kukin tehköön sitä kuten parhaaksi näkee.

Jään kuitenkin kaipaamaan blogimaailman journalistisia extremeduudsoneita, jotka ihan vain harrastuneisuuttaan ja omasta mielenkiinnostaan jaksaisivat kokeilla vähän - ööö - journalistisempaa kansalaisjournalismia.

Mainos / Omakehu

Ihan rehellisesti sanoen blogit ja journalismi -keskustelu on minusta tympeä ja moneen kertaan käyty, mutta huomasin alkuviikosta tässä hyvän mahdollisuuden mainostaa omaa 100 tuntematonta -minirepparisarjaani. Se näet on juuri sitä jalkautuvan laadun kirjoittamista ja tuntemattomien juttuttamista, mitä blogistanissa näkee kovin vähän.

Repparisarjassa opettelen tulemaan kameran ja tuntemattomien ihmisten kanssa juttuun ja kuvaan sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Pysäyttelen väkeä kadulta, tuppaudun seuraan kaupan kassajonossa ja väijyn viattomia istuskelijoita puistossa. Kuvaan vain, jos saan luvan (myös kuvan julkaisemiseen) ja koetan jutella aina sen verran, että tiedän vähän kuvaamastani ihmisestä.

Sadan kuvan sarjasta muodostuu melko kattava kavalkadi erilaisia ihmisiä. Samalla se on pieni kuvauskurssi, johon olen jo aiemmin rohkaissut ihmisiä mukaan. :”(Maailmalla projekti on herättänyt innostusta ihan kiitettävästi. Flickrissä on 100 tuntematonta -ryhmä ja sillä myös omat nettisivut.)”: Tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on opettavaista, mutta myös hauskaa. Pieni kurkistus ulos omasta sosiaalisesta kuplasta tekee hyvää.

Olen nyt julkaissut 50 kuvaa, ja sarjan jälkimmäinen puolikas alkaa ilmestyä Pohdiskelevassa liftarissa maanantaina. Julkaisen yhden kuvan joka arkiaamu seuraavan kymmenen viikon ajan.

Ensimmäisen 50 kuvan aikana monet kyllä reaalimaailmassa kehuivat kuvasarjaa, mutta kävijöitä, blogikommentteja ja linkkejä tämä varsin työläs projekti keräsi mielestäni yllättävän vähän. Nyt tilanne on jo parempi, kiitos vaan kaikille tämänviikkoiseen kampanjaan osallistuneille. :”(Erityisen kauniit sanat tällä viikolla 100 tuntematonta mainostaneille: Mitvit, Valpurin Vinttikamari, Näkymä rannalta )”:

Minulla on pitkän sepustuksen päätteeksi ehdotus: unohtakaa kaikki tämä käsittämättömän pitkäveteinen jaarittelu kansalaisjournalismista ^[3] ja käykää tutustumassa tuohon kuvasarjaan. Jos tykkäätte, kertokaa muillekin. Ja jos haluatte tehdä jotain vastaavaa, varastakaa idea tai kehittäkää sen liepeiltä jotain uutta.

Ei maailma selittämällä parane. Tarvitaan tekoja.

EDIT: Niin, siis Marihan ryhtyi jo ennen tämän kirjoittamista tekoihin ja rustasi laajahkon raportin lasarettireissustaan. Jutussa minua tosin kiusaa se, että sen alusta jää vaikutelma, että Marinadin umpilisäkkeen tulehtuminen sai alkunsa minun jupinoistani. Har har.

Uusi innostukenpuuska sai minut kaivamaan naftaliinista vanhan idean ja jalkautumaan kaduille ottamaan kuvia ihan tuntemattomista ihmisistä. Tässä on eläkepäiväänsä Tallinnanaukiolla viettänyt Leena, jolla oli mahtava hattu. Itse neulottu, tietenkin.

Harrastajavalokuvaajien suurimpia ongelmia on, että me otamme ihan saakelin tylsiä kuvia. Siihen on pitkälti syynä rohkeuden puute - harrastelija ei uskalla kuvata mitään mielenkiintoista.

Olen aloittelemassa valokuvausprojektia, jonka utooppinen tavoite on kuvata muutaman seuraavan kuukauden kuluessa sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Kun näen kaupungilla kulkiessani mielenkiintoisen tyypin, menen juttusille, vaihdan muutaman sanan ja pyydän saada ottaa kuvan. Perusjuttuja, joita journalistin hommissa pitää (kuvan ottamista lukuunottamatta) tehdä usein. Kuulostaa helpolta.

Sosiaalisen kynnyksen ylittäminen ei kuitenkaan ole kovin vaivatonta. Keskustelun aloittamiseen pitää usein tsempata lähes yhtä paljon kuin silloin, kun koetti mennä juttelemaan sille baarin näteimmälle tytölle. Takaraivossa takoo pelko, että toinen pitää idioottina ja sanoo ei. Eihän se mitään oikeasti haittaa, mutta paatumattomasta ja mukavuudenhaluisesta se tuntuu ikävältä.

Monissa valokuvakouluissa käsittääkseni järjestetään kursseja, joissa tarkoituksena on opetella juuri kontaktin ottamista kuvattaviin. ^[1] Käytännössä harjoitteiden sisältö on pitkälti sitä samaa, mitä nyt itse ajattelin harrastuksekseni ja kirjekurssina tehdä.

Sosiaalisen rohkeuden kehittäminen on keskeistä niin hyvän journalismin kuin sisällöllisesti hyvän kuvaamisenkin kannalta. ^[2] Hyvät jutut ja kuvat eivät saa jäädä haaveiksi siksi, ettei tekijä kehtaa.

Tervejärkisellä ihmisellä karttuu harjoittelun myötä rohkeuden lisäksi sosiaalinen kyvykkyys. Mitä useamman kerran on idiootti, sitä useampaa sosiaalista mokaa tietää varoa. Kovin pitkään kuvaustilanteisiin ei rymistele kuin norsu posliinikauppaan. Epäonnistu uudestaan, epäonnistu paremmin. ^[3]

Leikkimielisesti tätä pientä projektiani voisi kutsua vaikkapa kansalaiskuvajournalistin perusrohkeuskurssiksi. Jos joku haluaa liittyä joukkoon, tervetuloa. Pistin projektini tueksi pystyyn Flickr-ryhmän, johon ideasta innostuvat voivat tulla mukaan. Blogitsekin voi osallistua, tai vaikka pöytälaatikkoon. Tässä ei ole tärkeintä kuvien esittäminen, vaan rohkeus niiden ottamiseen

Kun Associated press epäilee, että sille tarjotaan väärennettyä valokuvaa, kilauttaa uutistoimisto Dartmouth Collegen tietojenkäsittelytieteilijä Hany Faridille. Farid on nimittäin kehittänyt varsin toimivan ohjelman erilaisten vippaskonstien jäljittämiseen digitaalikuvista.

Science Newsin jutussa :”(via Boingboing)”: Farid kertoo, että tutkimusryhmä on kehittänyt pussillisen temppuja trikkien paljastamiseen. Ohjelma esimerkiksi etsii kuvasta toistuvia pikselikuvioita, jotka copypaste-tekniikan käytön. ^[1]

Jos kuva on muodostettu yhdistelemällä osia eri kuvista, osaa ohjelma haistaa erikokoisista orginaaleista skaalatut osat. Komposiittikuva voidaan paljastaa myös sen perusteella, että eri orginaaleista peräisin olevat osat on valaistu eri tavoin. Valoa analysoidaan varjojen ja kuvassa olevien ihmisten silmissä olevien heijastusten perusteella.

Kerrasta valmis tuollainen softa ei tietenkään ole. Farid toteaakin, että kehittyä pitää koko ajan. Jokainen uusi Photoshopin versio tekee väärennysten jahtaamisesta entistä vaikeampaa.

“This is an arms race,” Farid says. “I can already tell you how it’s going to end: We’re going to lose. It’s always going to be easier to create a forgery than detect a forgery.”

Suomessa huijauskuvien paljastamiseen ei käsittääkseni erikoissoftia käytetä. Mutta eipä minusta ole perusteitakaan: yksi kuva voi valehdella enemmän kuin miljoona sanaa, vaikkei pikseleihin olisi koskettu pitkällä tikullakaan. Vastaavasti melko rajustikin käsitelty kuva voi olla hyvin todenmukainen - kuvaa ei ole katsominen pelkästään pikseleihin.