Irak

Saddam Husseinin teloituksesta ei tullut hyvä fiilis, vaikkei hirmuhallitsijaa kyllä tule ikäväkään. Fiiliksiä ei pilannut vain se, että vastustan kuolemanrangaistusta, vaan myös se, että hommasta jäi paha lynkkauksen jälkimaku.

Hesarin mukaan George W. Bush oli luonnehtinut teloitusta “merkittäväksi merkkipylvääksi Irakin matkalla demokratiaan”. Ja milläköhän tavalla? Husseinin joutuminen tilille vakavista ihmisoikeusrikoksista toki oli tärkeää, mutta minun on vaikea nähdä diktaattorin hirttämistä kovin tärkeänä kansanvallan kannalta.

Amnesty ja Human Rights Watch ovat molemmat moittineet oikeudenkäyntiä sen puutteista. Todistajia ja puolustuksen asiamiehiä murhattiin oikeudenkäynnin aikana, minkä lisäksi koko hommassa oli pahasti näytösoikeudenkäynnin maku.

BBC:n uutisessa on Bushilta myös sitaatti, jossa hän kutsuu oikeudenkäyntiä reiluksi.

Olen viime aikoina lukenut toiseen kertaan Alan Mooren Vartijat-sarjakuvaromaania vuodelta 1984. Aikanaan varsin kumouksellinen epäsupersankarisarjakuva pohdiskelee omankädenoikeuden oikeutusta, ja nyt nuo pohdinnat tuntuvat taas pirun ajankohtaisilta. Populaarikulttuurissa esiintyy usein sama hahmo kuin populistisessa politiikassa: oikeamielinen, päättäväinen supersankari, joka tutkii rikokset, etsii syylliset, langettaa tuomiot ja panee ne saman tien toimeen. Oikeassa elämässä tällaiset “oikeamielisyydet” harvoin kestävät kovin tarkkaa tarkastelua – mutta silti niillä on tilausta, kun kansa kaipaa helppoja ratkaisuja.

Saddamia ei tosiaan tule ikävä, mutta miksi helvetissä tämän piti päättyä näin? Hirmuhallitsija pistettiin tilille vain murto-osasta niistä rikoksista, josta hänet olisi pitänyt tuomita oikeudessa ja hirtettiin heti tilaisuuden tullen. Minä olisin halunnut nähdä hänet tuomiolla paljosta muustakin – ja vankilassa koko lopun elämäänsä.