Ihmiset

Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”

Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”

Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.

Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.

Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.

Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.

Setri istuskeli vanhalla linja-autoasemalla auringonpaisteessa. Hän pisti jotenkin silmään näyttämällä ympäristöönsä verrattuna rauhalliselta, ja sellaiseksi hän myös osoittautui.

Setri odotteli tyttöystäväänsä. Hän oli istahtanut aurinkoiselle paikalle kellotornin viereen lukemaan valkoisesta taikuudesta kertovaa, tiiliskiven kokoista kirjaa ja syöttämään varpusia. Sitten olivat tulleet pulut, ja pian paikalla oli parvi lokkeja. “Siinä vaiheessa totesin, että antaa olla”, hän naureskeli. Varpuset ovat sympaattisia, lokit eivät. Piste.

Setrin kanssa oli uskomattoman mutkatonta jutella. Hänellä oli sellaista hyvää luottamusta ihmisiin, mihin törmään nykyään aivan liian harvoin. Vähän hörhöä, sopivasti avoimuutta, riittävästi älyä. Mainio tyyppi, fantastinen. Vietimme hetken puhumalla Soukasta (hän on sieltä kotoisin, minulla on vaikeuksia pistää paikka kartalle), uskonnosta (häntä kiehtoo lukea erilaisia selityksiä ihmistä suuremmasta mystisestä, minusta ihmistä suurempi mystinen antaa ihmiselle lopulta vain keinoja selittää itseään) ja töistä (minulla on omani, Setri vielä miettii mihin tarttuisi). Tuntui hieman kurjalta sanoa, että lähden jatkamaan matkaa. Halusin viedä filmin kehitykseen, ja kello alkoi jo olla paljon.

Setri jäi lukemaan kirjaa ja odotamaan tyttöään.

Kuinka kuva syntyi: Alkuperäinen kuva on otettu suorassa auringonpaisteessa Lomo LC-A -kompaktikameralla, Negan kuvasin omatekoisella valopöydällä ja käänsin Photoshopissa.

Kuvan digiorginaali oli hailakka. Lisäsin tummuutta kerrostamalla kuvaa multiply-tasoiksi. Väriä korjasin color balance-tasoilla, kontrastia curves-layerilla. Kuvaa on myös teksturoitu kahdella kuvalla, joista toisessa on rapattua seinää ja toisessa haljennut betonilattia. Kuvaan on tehty myös osittaisia säätöjä layer mask -toiminnon avulla.

Jos mielenkiintoa tämäntyyppisille selostuksille on, voin ryhtyä jatkossa liittämään näihin tarinoihin Photoshop-työstöstä kertovia opetusvideoita.

(Tätä kirjoittaessa soittimessa riimejä pudottelee Asa)

Aloitin tämän sarjan kuvaamisen loppukeväällä, ja kun sen teko venyi talveen asti, halusin ainakin yhteen kuvaan edes vähän lunta. Niinpä, kun vapaana päivänä aamulla satui vähän lunta, lähdin etsimään sopivaa paikkaa ja ihmistä kuvaan.

Paikka löytyi Hesperian esplanadilta ja ihminen siitä vierestä. Johanna sattui kävelemään ohi, ja pyysin häntä poseeraamaan kuvassa. “Haluaisin ottaa sellaisen iloisen hyppykuvan. Tiedätkö Beatlesin Help-levyn kannen?” “En ole varma, mutta ehkä…”

Johannallakin oli vapaapäivä, joten hänellä ei voinut kieltäytyä ainakaan kiireeseen vedoten. Kuten muutkin hyppyyttämäni ihmiset, hän selvästi ilahtui pienestä hassuttelusta. “Kiitos, oli mukava olla mukana. Onnea jatkossakin”, hän toivotteli.

Onnea tarvitsee vähemmän, kun rutiinia kuvaamiseen on karttunut. Olen esimerkiksi oppinut muotoilemaan varsin käyttökelpoisen tavan esittää asiani, kun pyydän ihmisiä kuvaan. Se menee näin: “Hei, olen valokuvaaja N.N. (Kuka olen, tähän voi odottaa vastauksen ennen kuin jatkaa) ja kuvaan projektiini helsinkiläisiä/ihan tavallisia/mielenkiintoisia ihmisiä (… ja mitä teen). Tuossa kymmenen metrin päässä takanasi on mielettömän hieno kuvauspaikka ja sinä sopisit tuossa punaisessa myssyssäsi tosin hyvin kuvaan (miksi minä puhun juuri sinulle). Sopisiko, että ottaisin sinusta kuvan? (Pliis) Aikaa menisi viisi minuuttia (ei tartte koko päivää käyttää).”

Tämän jälkeen yleensä tulee vastaan kysymys, mihin kuvaa käytetään, mutta muuten tuo ritirimpsu on aika tyhjentävä ja ilmeisesti herättää aika hyvin luottamuksen. Ja oman kenttäkokemukseni perusteella toimii melkoisen hyvin. Ihan vaan vinkkinä, jos joku vielä innostuu tekemään samantyyppistä projektia.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Emmi seisoskeli Kampin ostoskeskuksen ala-aulassa. “Olisiko sulla hirveä kiire? Tarvitsisin mallia ihan tietyntyyppiseen kuvaan ja sopisit tosi hyvin.” “No olin kyllä menossa matkamessuille, mutta ei kai tässä nyt niin kiire ole…”

Kun selitin, mistä on kyse, Emmin kasvoille nousi ilme, josta ei ollut ihan varma: olik se enemmän hämmennystä kuin huvittuneisuutta. No, mukana leikissä hän pysyi silti. “Lähdetään ulos, tuossa edustalla on varmaan hyvä paikka kuvata. Jos hyppäät vaikka penkin päältä, saadaan lentoon lisää korkeutta.”

Emmi teki työtä käskettyä, nousi penkille ja hyppäsi alas. Ensimmäinen hyppy oli vielä vähän varovainen, mutta sitten tapahtui se, mitä liikkuessa ja riemua teeskennellessä usein tapahtuu: teeskennelty ilo tarttui ja muuttui aidoksi. “Tämähän on oikeasti tosi hauskaa!”

Varmasti se oli myös hyvää hyötyliikuntaa. Emmi joutui kuvaa varten kapuamaan penkille ainakin parikymmentä kertaa, joten lämmin tuli takuulla.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Aiemmin julkaisinkin jo kuvan Tuomaksesta, joten tiedätte, millainen hauskuutus tästä alkaa. Mietin pitkään (muun muassa edellistä kuvausta avustaneen valokuvaajaystäväni kanssa) millaisilla kuvilla tämän sadan kuvan projektin saisi kunnialliseen päätökseen. Juopottelukuvia? Hymykuvia? Ei, vaan hyppykuvia!

Otin mukaan vähän valaisukamppeita ja lähdin kaupungille assariksi lupautuneen kaverin kanssa (Kiitos, Ahti!). Etsiskelin väkivilinästä katseellani nuoria, jotka saattaisivat lähteä leikkiin mukaan - jotenkin tuntui, että vanhuksia saattaisi olla hankalampi puhua fyysisiin suorituksiin, vaikkei sekään varmasti mahdotonta olisi.

Ruoholahdessa pysäytin Jennin. Hän suostui ensin kuvaan, mutta alkoi nauraa kun kerroin, mitä haluan. Salamatkaan eivät vielä olleet ihan ojossa ja assistentti oli etsimässä lapasiaan. “Tässä menee hetki, että päästään kuvaamaan.” “Sopiiko, että käyn rautakaupassa?” “Toki.” Olin aivan varma, etten enää näkisi häntä.

Kun valot olivat reilassa ja assistenttikin paikalla pitämässä ständiä tuulessa pystyssä, Jenni tuli takaisin K-Raudan kassi kädessä. “Seisot siinä ja hyppäät, vähän niin kuin Beatlesin Help-levyn kannessa.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Olin valokuvaajaystäväni kanssa tulossa lounaalta, kun hän seisautti minut. “Tuossa oli justiinsa sulle mielenkiintoinen tyyppi siihen sun sarjaasi.”

Jallis istui nurkan takana juomassa olutta ja polttamassa tupakkaa. Palasin juttusille “Moikka, kuvaan… sopisiko…” Sopihan kuvaaminen toki.

Kovin syvällisesti en osannut jäädä Jalliksen kanssa juttelemaan - tuntui kummalliselta, kun paremmin kuvaamisen hallitseva kaveri oli mukana. Jännittikin ehkä vähän. Onneksi se kuitenkin tarkoitti, että sain hyvää apua valaisemiseen, kun ystäväni piteli toista salamaa ja toisen saattoi heittää seisomaan maahan.

Jallis naureskeli, silpaisi yhden oluen loppuun ja aloitti toisen. “Työt ohi?” “Eäh, lounastauolla. Perusraksalla.” Kuvista koetimme sitten jälkikäteen tiirata, että joiko Jallis ykköstä vai kolmosta.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Hyppään – sekä visuaalisesti että kirjaimellisesti – hieman Sadan tuntemattoman julkaisujärjestyksessä, koska Valokuvatorstain tämänkertainen haaste sattui sopivasti olemaan “humoristinen”. Sadan kuvan sarja on nyt lopuillaan, ja mietin sille sopivaa lopetusta. Hyväntuulinen, iloinen viiden kuvan finaali tuntui mukavalta tavalta pistää homma pakettiin: päätin kuvata hyppyjä.

Tässä on Tuomas ilmassa Aleksanterinkadun yllä. Olin palaamassa kuvauskeikalta, kun huomasin kuvaushetken olevan tässä ja nyt. Sininen hetki oli kääntymässä pimeäksi, katuvalot syttyivät. Katu näytti mielettömän hyvältä ja kannoin kameraa sekä valotarpeistoja sopivasti mukanani, piti löytää vain malli ja assistentti pitämään valoständiä pystyssä tuulessa.

Kyselin siis pariskunnilta. “Ei”, “ei nyt”, “häh?” Ja sitten: “Mikä ettei?”

Tuomas oli liikenteessä Sadun kanssa. Kun kerroin, millaista kuvaa halusin, Satu teki työnjaon: “Minä en hyppää, joten Tuomas saa tulla kuvaan ja minä autan valojen kanssa.”

Kuva on yksi suosikeistani. Se on toki teknisesti kontuullisen onnistunut, mutta ennen kaikkea siinä on mielettömän hyvä fiilis. Tuomaksen lähtötervehdys “Kiitos, oli hauskaa” tuntui tulevan aidosti sydämestä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

“Hei, olen etsinyt sun näköistäs tyyppiä valokuvaan. Ehtisitkö olemaan vähän aikaa mallina?” Taaskaan ei tarvinnut kusettaa, kun oli ihan oikealla asialla. Olin kävellyt Helsingin keskustaa parikymmentä minuuttia etsimässä pitkätukkaista, parrakasta nuorta miestä. Halusin järjestää dramaattisen, takavalaistun kuva, joho naamakarva olisi kiva bonus.

“Mikä ettei, oikeastaan olin tässä vain tappamassa aikaa.”

Laitoin kolmijalat pystyyn ja salamat paikoilleen. Kuvista tuli dramaattisia, Matias poseerasi kuin vanha tekijä. “Haluatko, että hiukset ovat auki vai kiinni?”

Päädyimme kuvaussession jälkeen kahville, koska minullakin oli muutama minuutti tapettavaksi. Matias kertoi olleensa tutustumassa Linnanmäen 3D-teatteriin, koska valmisteli lopputyönä selvitystä 3D-teatterin rakentamisesta kotikonstein. Hommaan tarvitsee kaksi videoprojektoria, polarisaatiokalvoa sekä konstin, jolla saa pyöritettyä kahta elokuvaa täsmälleen samanaikaisesti. Viimeinen kohta on hankalin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Seisoskelin Mikonkadun ja Kaivokadun kulmassa odottelemassa sopivaa mallia. Ei tuo, ei tuo… tuo! “Hei, sinähän näytät hyvältä…”

Halusin ottaa vähän muotikuvahenkisen otoksen niin, että kaikki pystyisivät tunnistamaan kuvauspaikan. Kovin muodikkaan oloisia ihmisiä ei vain mennyt – ellei sitten lähdetä siitä, että musta ja harmaa ovat aina muotia. Suvin punainen takki oli aivan ihana, ja tiesin heti haluavani sen kuvaan.

“Kiitos”, Suvi vastasi, ja hetken kuluttua olin saanut hänet puhuttua mallikseni. “Olin menossa Kelaan, mutta ei tässä nyt varmaan niin kiire ole.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Adam sattui sopivasti paikalle, kun etsin kuvattavaa Esplanadilta. “Enpä tiedä, en oikein tykkää olla kuvattavana.” Puhuin hänet kuitenkin mukaan. Kaipasin nuorta miestä, sillä ajattelin koettaa saada aikaan sellaista dramaattista valoa, jota ei oikein kehtaisi tyttösten kasvoille osoittaa.

“Hyvä on, otan sen sitten terapiana.”

Parikin hassua yhteensattumaa, muuten: Adam on Briteistä ja opiskelee Helsingin yliopistossa sosiaali- ja taloushistoriaa. Lena ja Moniek, joita kuvasin Adamia ennen, olivat myös ulkomaisia historianopiskelijoita samaisesta yliopistosta. Toisekseen, sosiaali- ja taloushistoria oli oma laaja sivuaineeni.

Saahan sitä maailmasta juuri niin pienen kuin mitä siitä haluaa tehdä.

Valo tulee kahdesta salamasta, joista toinen on 45 asteen kulmassa Adamin takana vasemmalla ja toinen suurin piirtein päinvastaisella puolella eli Adamin edessä oikealla. Takana oleva valo tekee näköjään vähän heijastusta linssiin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.