ihmisarvo

Nelonen tiesi kertoa eilen, että keskusrikospoliisi tutkii netissä valtion korkeimpaan johtoon kohdistunutta kunnianloukkausrikosta.

“Epäiltynä on tamperelainen yksityishenkilö. kertoo Nelosen uutiset. Epäillyt rikosnimikkeet ovat törkeä kunnianloukkaus, kunnianloukkaus ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Kohteena ovat olleet lähes kaikki Suomen huippupoliitikot ja vähemmistöt.”

Taidanpa arvata, kenen ja millaisista saiteista on puhe. Niillä on muuten pilkattu neekerinnussioiksi ja lesbokommarihuoriksi myös muutamia bloggaajia. Taisin minäkin saada osani jossain vaiheessa. Onko lukijoissa muuten muita herjatuksi joutuneita?

Hyvä, että homma on otettu hoitoon. Poliisi tutkii, syyttäjä tarvittaessa syyttää ja sitten jää tuomioistuimen päätettäväksi, onko pysytty perustuslain takaaman sananvapauden raameissa vai ei. Tämä on nyt sitä sananvastuuta, ei väärää mieltä olevien lynkkaaminen vihaisen väkijoukon voimin.

Kun eilen kirjoittelin ihmisarvon loukkaamisesta, toivoin antavani työkaluja tämäntyyppisten keissien hahmottamiseen. Tässä meillä on tyyppi, joka on käyttänyt ihmisoikeuttaan, sananvapautta, ja nyt häntä kohtaan on käynnissä rikostutkinta. Ihmisoikeusloukkaus?

Kun lähdetään miettimään asiaa siltä kannalta, että ihmisoikeuksien tehtävä on suojata jokaiselle kuuluvaa ihmisarvoa, nähdään, että sananvapautta on joissain tilanteissa mielekästä rajoittaa. Jos “tamperelainen yksityishenkilö” tieten tahtoen pyrkii loukkaamaan muiden ihmisten / ihmisryhmien ihmisarvoa kirjoituksilla ja kuvilla, jotka tekevät heistä pikemminkin eläimiä kuin ihmisiä, on pelin puhaltaminen poikki paikallaan. Ihmisarvon nimissä ja ihmisoikeuksien hengessä.

Aamun Hesarissa Auschwitzin keskitysleiriltä selvinnyt tšekkiläiskirjailija Arnošt Lustig toteaa, että pahin natsien leiriläisiin kohdistama rikos ei ollut tappaminen, vaan ihmisarvon loukkaaminen – ihmisten häpäiseminen ja kohteleminen eläiminä.

Kommentti vie ihmisoikeusajattelun syville vesille.

Ihmisoikeuspuhe on viimeisimmän viidenkymmenen vuoden aikana vakiintunut juristien jorinaksi ja joutunut kiusallisen kauas juuriltaan, siis pois tällaisten Lustigin esittämien toteamusten luota. Minun sukupolvelleni ihmisoikeudet tuntuvat olevan juttu, johon joko uskotaan tai ollaan uskomatta miettimättä sen kummemmin sitä, mille koko litania sanan- ja uskonvapaudesta ja kaiken maailman julman kohtelun kiellosta perustuu.

Ihmisoikeuksien pohjaidea on hemmetin simppeli. Alimmaisena ajatusrakennelmassa on se käsitys, että ihminen on sen verran erityislaatuinen elukka, että sillä on itsessään arvoa ja tuota arvoa pitää suojella. Kyse on siis ihmisen arvokkuudesta (human dignity), joka mielletään erittäin korkeaksi moraaliseksi arvoksi (moral value), jota sitten turvataan juridisesti oikeudella (human right).

Koko rakennelma siis kaatuu tai pysyy pystyssä tuon perustavan arvon varassa.

(Tosin esimerkiksi ihmisoikeuksien julistuksessa arvellaan koko laajemmankin systeemin seisovan ihmisten kunnioittamisen varasssa. Jos tähän uskoo, niin ihmisoikeuskelkkaan kannattaa lähteä mukaan jo oman nahkansa takia, mutta tämä on ajatuksen sivujuonne.)

Ihmisoikeuspuhe eksyy nykyään liian usein vetoamaan monimutkaisiin kansainvälisiin sopimuksiin ja sen vielä monimutkaisempiin tulkintoihin, mikä vieraannuttaa yksinkertaisesta perusajatuksesta. Useissa tapauksissa riittäisi sanoa, että ei ihmiselle saa tehdä noin, se on länsimaisten perusarvojen vastaista. Sillä, ovatko kidutettavat sotavankeja, murhaajia vai terroristeja, ei ole tässä suhteessa mitään merkitystä.

Lustigin kommentti on tässä vanhan polven muistutus meille nuoremmille siitä, mistä koko hommassa on kyse: ihmistä pitää kohdella aina ihmisenä, ei koskaan elukkana.