Iggy-Pop

Elokuvassa Kahvia ja tupakkaa minua huvitti kohtaus, jossa ikääntyneet muusikot Iggy ja Tom – joita muuten esittävät Iggy Pop ja Tom Waits – istuvat kyräilemässä nukkavierun kahvilan pöydässä.

Pöydällä olevat tupakat tulevat puheeksi. Molemmat toteavat lopettaneensa ja säälivät hetken niitä, jotka vielä ovat koukussa. Sitten Tom toteaa: ”Parasta lopettamisessa on, että nyt voin vetää halutessani kessun, koska olen lopettanut.”

Tom sytyttää savukkeen ja saa hetken taivuteltuaan Iggynkin tarttumaan tupakkaan. Seuraa löysää pikkupuhetta siitä, miten hienosti kahvi ja tupakka sopivat yhteen, mutta muuten keskustelu ei oikein suju. Iggy lähtee jatkamaan matkaansa ja Tom pistää lopulta vielä toisen kerran kessuksi – sen jälkeen, kun on varma, ettei kukaan näe.

Elokuvan kohtauksen tupakkalakkokeskustelu on omasta elämästä tuttu niin minulle kuin niille muillekin sadoilletuhansille, jotka ovat epäonnistuneet tupakoinnin lopettamisessa. Kun naureskelin kohtaukselle tupakkatauolla kahvikuppi toisessa ja kessu toisessa kädessä, keski-ikäinen taittaja myhähti kokeneensa saman useaan kertaan. Itse asiassa lopettamiselle naureskelu on melko turvallinen vakiopuheenaihe tupakkaseurueessa, sillä hauskoja omakohtaisia anekdootteja on lähes jokaisella tupakkarinkiläisellä.

Itsekin olin tupakasta jo melkein kuivilla alkukeväästä. Olin savutta pari kuukautta, kunnes uskoin olevani tarpeeksi vahva vetämään sen yhden biletupakan. Sitä tietenkin seurasi toinen, kolmas ja niin edelleen. Nepalin-matkalla poltin jo päivittäin, vieläpä melkoisen paljon. Eikä tämä ollut ensimmäinen pitkään jatkunut, surkeasti kariutunut tupakkalakkoni.

Kesän mittaan olen ajatellut joka toinen päivä, etten nykyisen tupakka-askillisen loputtua osta enää uutta. Siitä huolimatta savukkeita kuluu vaihtelevasti viidestä kokonaiseen pakettiin päivässä. Joskus sinnittelen tupakan loputtua vuorokauden, mutta lopulta kipitän aina kiltisti kioskille.

Usein naureskelen lopettaneeni tupakoinnin satoja kertoja, noin suurin piirtein joka toisen tai kolmannen askillisen jälkeen.

Suhtautuminen omaan tupakointiin on yksi niistä asioista, joka on muuttunut tuttavapiirissäni eniten viime vuosina. Ihmiset, jotka eivät jotenkin selittelisi sauhutteluaan, ovat harvassa. Suurin osa yrittää lopettaa, heistä moni kaiken aikaa. Alan jo kaivata niitä, jotka julistaisivat kiskovansa kessua ennenaikaiseen hautaan asti, sillä aidossa vakaumuksessa – oli se kuinka tyhmä tahansa – on aina jotain kunnioitusta herättävää.

Julistuksellinen tupakointi olisi kuitenkin kohtuuttoman absurdia. Tupakasta ei ole elämän keskipisteeksi, vaan se on vain yksi sen monista mausteista. Näin on myös Jim Jarmischin kahvista ja tupakasta kertovassa elokuvassa, joka oikeastaan ei pyri sanomaan mitään kahvista ja tupakasta vaan ihmisten arjesta ja sosiaalisen kanssakäymisen satunnaisesta koomisuudesta.

Nykyisten tupakkalakien aikana on hankala pitää tupakointia sivuasiana, sillä jos aikoo sauhutella, elämää pitää suunnitella sen mukaan. Tiukentuneet normit nostavat tietoisuutta paitsi tupakoinnin terveysriskeistä, myös tupakoinnin tapahtumasta.

Hollantilainen ystäväni osoittikin mielestäni tarkkasilmäisyyttä, kun hän selitti syitään olla lopettamatta tupakointia. “Tupakointi ei ole minulle tärkeä asia”, hän sanoi. “Mutta jos lopetan tupakoinnin, joudun keskittymään tupakoimattomuuteen ja tupakasta tulee minulle suurempi juttu, kuin mitä haluaisin.”

Minullekaan tupakointi ei ole kovin tärkeä asia. Ehkä juuri siksi sen lopettaminen on niin saatanallisen vaikeaa.