henkilökohtaista

Hankin viime viikolla itselleni uuden kameran, Canonin 20D-digitaalijärjestelmän. Se on kohtuullisen kallis vehje, tarkoitettu köyhille ammattilaisille tai rikkaille harrastelijoille. Usein puhutaan prosumer-kamerasta; kohderyhmä on jossain ammattilaisen (professional) ja peruskuluttajan (consumer) välistä.

Kamera on hyvä ja olen nauttinut näistä parista päivästä, joina olen sen käyttöä harjoitellut. Luovuin muutama vuosi sitten filmijärjestelmästäni ja käytin kuvaamiseen kohtuullisen laadukasta digikompaktikameraa, joka kulki kivasti mukana - mutta se ei ollut järjestelmäkamera eikä sillä voinut tehdä samoja asioita.

Valokuvaaminen on siitä hassu ilmaisun muoto, että siihen liittyy paljon tekniikkaa, joka maksaa. Valokuvaussivustot ovat täynnä puhetta siitä, mikä on paras kamerarunko ja millaisella objektiivilla saa parhaita kuvia. Valokuvauksen harrastajissa on iso laitehifistelijöiden alakulttuuri, joka kuolaa kalliiden kuvauslaitteiden perään. Jostain syystä kaikki tämän alakulttuurin edustajat ovat muuten miehiä.

Kuvaushifistit ovat vähän surkuhupaisa ryhmä. Sen edustajat ottavat usein teknisesti moitteettomia, mutta aivan jumalattoman tylsiä kuvia. Heidän kuvansa ovat kummallisella tavalla uskomattoman huonoja: ne ovat tarkkoja otoksia, joissa kuvan piirto on upea ja kompositiokin usein kohdallaan (joskaan ei välttämättä), mutta kuvien sielu puuttuu. Vähän kuin tekstejä, joissa pilkut ovat kohdallaan mutta joista puuttuu pointti.

Hyvissä kuvissa on kertomus. Hyvän ja huonon kuvaajan ero on siinä, että hyvällä kuvaajalla on kyky ja halu sanoa jotain valokuvillaan. Ei hyvää tekstiäkään saa syntymään pelkästään sommittelemalla sanoja yhteen pelkästään sanojen sommittelun vuoksi. Estetiikka pelkän estetiikan vuoksi on tylsää.

Uuden kameran hankkiminen sai minut pohtimaan, kuulunko minä hifisteihin, jotka ovat valmiita hassaamaan liikaa rahaa tekniikkaan suhteessa omiin taitoihin. Kalliin kameran kaivaminen esiin laukusta tuntuu vähän naurettavalta – tulee sellainen wannabe valokuvaharrastajasetä -olo. Alitajunta kysyy: “Onko sinulla enemmän rahaa kuin lahjoja?”

Parempia valokuvia ei oteta hankkimalla parempia kuvausvehkeitä. Parempia kuvia otetaan kuvaamalla paremmin.

En ole täällä asiasta aiemmin paljoa keuhkonnut, mutta tänä iltana - joskus puolenyön aikaan - tulee kuluneeksi tasan neljä viikkoa edellisestä savukkeestani. Kuukausi ilman kessua on mennyt melko kevyesti, etenkin verrattuna aiempiin lopettamisyrityksiini. Hermot ovat pysyneet hanskassa aktiivisella nikotiinikorvaushoidolla, tai sitten purukumin mässyttämisen lumevaikutuksella.

Nikotiinipurukumin ohella toinen hyvä motivaattori on ollut lyömäni veto; tupakointi ei juurikaan houkuttele, koska yhdetkin henkoset tietäisivät kuukauden tiskivuoroa. Tiskaaminen ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, joten maaliskuun lopussa häämöttävään määräpäivään asti tahtotasoni savuttomuuteen pysynee melkoisen korkealla.

Minttu haastoi minut viikko sitten kertomaan viisi omituista tapaani. Kun sain päätettyä, että ylipäätään reagoin tähän meemiin, huomasin vastaamisen melko hankalaksi. Teen paljon asioita, joita keskivertosuomalainen ei välttämättä tee (kasvissyönti, tulisirkus, liftaaminen) mutta ne eivät ole tapoja, vaan elämäntapavalintoja tai harrastuksia. Muuten olenkin sitten oma, normaali lävistetty itseni.

Seuraavat omituisuudet sain kuitenkin itsestäni tarkkailtua:

1. Pakko lukea kaikki

Luen lähettyvillä olevien julisteiden tekstit, postimerkkiautomaattien käyttöohjeet ja, helvetti sentään , City-lehden. En siksi, että ne oikeasti kiinnostaisivat vaan siksi, että ne ovat olemassa. Tätä voi testata jättämällä minut yksin istumaan baaripöytään ja jättämällä pöydälle viisitoista vuotta vanhan kodinkonemainoksen.

2. Päivittäinen valokuva

Otan suurin piirtein päivittäin webbikameralla itsestäni kuvan arkistoon. Minusta on hauska ajatus, että voin seurata ryppyjen syvenemistä. Minusta tämä ei ole tapa, elämänkumppanistani on.

3. Itken, kun viholliset kuolevat sotaelokuvissa

Kun hyvikset sen sijaan ampuvat elokuvassa kasvottomaksi jääviä vihollisen rivisotilaita, alitajuntani täyttää heidän henkilökuvastaan uupuvat kohdat - vaimot, lapset, vanhemmat, kouluajan pienet saavutukset ja taisteluhaudoissa koetun pelon. Minusta tuntuu väärältä, että heidän kuolemansa esitetään olevan oikein. Ei se ole.

4. Ajoittainen, tietoinen suhteellisuudentajun puute

Suhteellisuudentajun puutteessa ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta huomaan toisinaan heittäytyväni täysin turhanpäiväisiin projekteihin ja käyttäväni niihin kohteuuttomasti aikaa – kuitenkin niin, että tiedän homman olevan turhanpäiväistä ja että käytän niihin kohtuuttomasti aikaa. Bloggaaminen, tai ainakin ajoittaiset blogin ulkoasuviilaukset kuuluvat tähän sarjaan.

5. Odottamisen mukaminimointi

Odottaminen mitään tekemättä ei kuulu vahvuuksiini. Eilen myöhästyin hiuksenhienosti kolmesta eri ratikasta tai bussista, koska kävelin eri pysäkkien väliä, ettei minun tarvitsisi seisoskella pysäkillä odottelemassa.

Laitetaan meemi kiertämään: haastan mukaan Jeren, Aleksin, Heidin (sähköpostilla, koska kommentointimahdollisuutta ei ole), Jussin ja Pirkan.

Noin kahdentoista tunnin päästä olen Maikkarin aamupäiväohjelmassa pohdiskelemassa liftaamista. Pakkaan aamulla liftausreppuni, vanhan Saksan armeijan ylijäämärinkan pseudotarpeellisilla tavaroilla ja otan ilmaisen taksin Pasilaan. Puhun seitsemän minuuttia syvällisiä siitä mitä liftaaminen on, ja kamera kuvaa liftausolemustani.

Ihan kuin muutaman tunnin keikkaan Tampereelle tarvitsisi ensiapupaketin ja rinkan.

Liftauskausi on tosiaan alkanut, ja nyt myös media alkaa herätä uuteen kesään. Ja se tarkoittaa, että äänetön puhelimeni värisee taajaan. “Toimittaja se-ja-se täältä ja täältä hei, löysin nämä teidän liftarisivunne ja ajattelin, että tästä saisi kivan jutun [--]” Liftaaminen ja etenkin niinkin hassu asia kuin verkossa toimiva liftariyhteisö on oikein kiva aihe, tiedän. Kyllä minäkin siitä juttua vääntäisin, mutta olen kyseisen sivuston ylläpitäjänä niin perhanan jäävi. Haluatteko, että nimenomaan minä tulen juttelemaan, vai käykö joku muu? Voin kysellä sähköpostilistalta, josko olisi halukkaita.

On ollut huvittavaa seurata, miten kaikki toimittajat toimivat samalla tavoin. Ensimmäinen tapa hakea tietoa on kirjoittaa hakusana hakukoneeseen. Ja kaikista hauskinta on tietenkin se, että tietää käytännön kokemuksesta tiskin molemmin puolin - sekä tiedon tiedon hakijana että hakujen kohteena.

Ja kaikilla on aina esitettävänä samat kysymykset. Arvaatteko jo, mitkä?

Iltapäivällä nappaan rinkan uudestaan selkään ja hipsin tien varteen. Jos joku on lähdössä ajamaan Helsingistä kohti Tamperetta kolmen-neljän aikoihin, silmä tarkkana! Tien varressa saattaa näkyä liftari.

Sunnuntaina on luvassa lisää Puistoleikkikoulua: ensimmäinen temppu kolmella pallolla.