henkilökohtaista

Valokuvatorstai on minusta ollut aivan briljantti tapa käyttää verkkoa: Yhtäällä inspiroidaan valokuvaajia, kaikkialla inspiroidutaan. Toteutustavassa minua kiehtoo homman hajauttaminen ^[1] ja yksinkertainen toteutus ^[2] Periaatepuolella ihmisten inspiroiminen on minusta kannustettavaa ja kaunista.

Silti osallistun ensimmäistä kertaa. Valokuvaaminen on ylipäätään jäänyt kaiken muun varjoon: Viime vuosina olen keskittynyt kirjoittamiseen :”(Kymmenisen vuotta olin hyvin, hyvin innostunut kuvaamisesta ja hengailin pitkiä aikoja pimiöillä. Sitten Ylioppilaskameroissa totesin kuvia muiden kerholaisten kuviin verratessani, että lahjat eivät taida riittää ammattilaiseksi ja päätin keskittyä kirjoittamiseen. Nyt kaikki ne, jotka tuolloin tunnustin paremmikseni, ovat ammattikuvaajia ja osa nykyisiä työkavereitani, joiden kanssa käyn juttukeikoilla. )”: ja viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana remontointiin ja muuttoon.

Katsotaan, josko Valokuvatorstai vastedes inspiroisi tarttumaan useammin kameraan ja kaivelemaan arkistoista kuvia uudelleenkäsittelyyn. Tässä kuitenkin kuva Valokuvatorstain 39. haasteeseen, joka on kodikas. Kuvassa ei oikeastaan ole sen suurempaa kikkaa, se on vain jotain, mikä juuri nyt tuntuu korostuneen kodikkaalta: pieni siivu uutta, omaa kotia. ^[3]

Suurin osa kavereistani on sitä ihmistyyppiä, joka oli koulukiusaamisen ottavana osapuolena: sellaisia vähän erilaisia nuoria, osa ehkä vähän sisäänpäin kääntyneitä, kukaan ei harrastanut jääkiekkoa tai ollut koulun cheerleader-joukkueessa, ^[1] Suurimmalla osalla heistä menee nyt pirun hyvin: lähes jokainen pääsi siihen kouluun, mihin halusi ja aloittelee nyt opintojenjälkeistä uraa: heistä on tullut toimittajia, tiedottajia, nokian kovapalkkaisia diplomi-insinöörejä, yliopistotutkijoita, graafisia, teollisia ja vaatesuunnittelijoita, kovassa uranousussa olevia nuoria virkamiehiä, joistain kunnon julkkiksiakin.

Olen elänyt maailmassani siinä illuusiossa, että me olimme niitä, jotka voitimme: me pääsimme sinne, minne halusimme ja teemme asioita, joilla on meille merkitystä. Sen perusteella, mitä olin muutamasta kiusaajaksi muistaneesta ala-astetutustani kuullut, arvelin nöyryyttäjien joutuneen sivuraiteille. Yksi oli marketin kassana, toinen alkoholistihoitolassa, kolmas kuollut.

Viime vuoden puolella olimme tulenpyörityskeikalla bisnesihmisten megasyntymäpäivillä, missä minulle aukesi toinen todellisuus. Kun yksi juhlakaluista, valkoiseen pukuun ja hattuun sonnustautunut keski-ikäistyvä äijä, sihtaili esiintyjäryhmämme valmisteluita kalliinoloisella, lasertähtäimellä varustetulla hernepyssyllään ja nauroi aina huomatessaan olevansa häiriöksi, tajusin: tuonne se toinen puoli takapihan bullyistä menee! Ne perkeleet ottivat voiton omalla kentällään!

Tuija kirjoitti ennen joulua kiltteydestä, Kjell Westön ja Annamari Sipilän sanoin, ja olin kovin samaa mieltä. Minusta kiltteys on viisautta. Vaan valitettavasti ilkeydellä ja röyhkeydelläkin pääsee pitkälle, kun valitsee alansa oikein.

Osasta kiusaajia tulee epäonnistujia, jotka ampuvat kuulan kalloonsa ennen 25-vuotispäiväänsä. Osa kiusaajista nöyryyttää itselleen tien kovapalkkaisiksi, vittumaisiksi pomoiksi. Tämä oivallus voidaan kirjata suureen elämänkirjaani yhtenä katkerana havaintona siitä, että oikeudenmukaisuutta ei anneta. Elävässä elämässä paha ei saa palkkaansa, vaan toisinaan kovaa palkkaa.

Onko tässä muuten perimmäinen selitys siihen, että bisnesmaailman harmaat pukumiehet ovat tuhoamassa maailmamme täydellisellä sosiaalisella ja ekologisella vastuuttomuudellaan? Eikö se johdukaan systeemistä, kuten olen olettanut, vaan keskeisten tekijöiden henkilökohtaisista taipumuksista pahaan?

Niin surku kuin tämä onkin, joudun heittämään pyyhkeen toistaiseksi kehään paljon keskustelua herättäneessä, mutta paikalleen jumahtaneessa blogilehtihankkeessa. Työnantaja tarjosi pätkäsopimukselle jatkoa vuoden 2007 loppuun asti, ja haaveilen gradun tekemisestä täysipäiväisen työn sivussa.

Siinäpä se ensi vuosi näppärästi meneekin, töiden ja opiskeluiden parissa. Muulle ei jää aikaa, kun pitäisi jonkinlaisia perhe- ja kaverisuhteitakin pitää yllä.

Jos joku kokee asian omakseen, saa minun puolestani omia idean ja jatkaa tästä. Jo käydyssä julkisessa keskustelussa on jonkin verran pohjaa konseptin kehittelylle ja voin myös referoida uudelle projektin vetäjälle kahden kesken eri ihmisten kanssa käymiäni taustakeskusteluita, jos tarpeen.

Ja sori Olli, jäi ne skaippaamisetkin tekemättä. Mutta vielä minä siellä koneen ääressä killun, joten kilauta, jos jotain jäi hampaankoloon. Ja saa ottaa yhteyttä myös muuten vaan.

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle sen jälkeen, kun aloin askarrella joululahjoja. Olen väkerrellyt viime päivinä vapaa-aikani kuluksi vanhojen kaitafilmien parissa.

Syksyllä saimme siirretyksi perheeni katafilmiarkistosta digitaalimuotoon vuosina 1979-85 kuvatut kaitafilmit, ja nyt olen ajanut mäkkini iMovieen^[1] sisään kolmea tuntia raakamateriaalia, joista koetan koostaa jonkinlaisen järkevän puolituntisen dvd:n sukulaisten pukinkonttiin.

Kotivideoille tarkoitettu editointiohjelma on osoittautunut kiitettävän helppokäyttöiseksi. Oikeastaan isoin pettymys minulle on ollut ohjelman valmiiden teemojen ylenpalttinen amerikkalaisuus - Applen graafikkojen suunnittelemat lomamatkavideopohjat eivät oikein istu suomalaisen 70-luvun kuvitukseen. Pitänee pitäytyä jossain simppelimmässä.

Seuraavaksi pääsen sitten painiskelemaan dvd-valikkojen rakentamisen kanssa. Sama ongelma nimittäin tulee vastaan, kun ryhdyn kasaamaan iMoviestani varsinaista julkaisua iDVD:lla^[2]

Koetin muuten etsiskellä kaupoista poltettavia dvd-levyjä, joissa olisi leffatyyppinen, läpinäkyvä kotelo. Sellaiseen voisi tehdä kaksipuoleisen kansilehden. Löysin vain erivärisiä, läpinäkymättömiä kansia. Vinkkejä oikeasta ostospaikasta otetaan vastaan.

Toinen pikkusäätö, jonka tähän elektroniseen käsityöhän haluaisin, olisi vähän fiinimmän näköinen levy. Mikä olisi fiksuin tapa saada itse dvd-levyn kanteen itse valittu kuva?

Isoin ongelma ei kuitenkaan ole muoto vaan sisältö. Koska kaitafilmi oli varsin kallista ja sitä on pitänyt säästää, vanhat filmit sisältävät villejä kolmen sekunnin otoksia, joista järkevän kokonaisuuden rakentaminen on varsin hankalaa. Joskus varhaisteininä kuvasimme kavereiden kanssa spaltterfilmejä videolle ja editoimme niitä suoraan kameralla, mutta sen jälkeen editointikokemus on ollut varsin vähäistä – olen tehnyt pari televisiojuttua, mutta niitä varten on käyty kuvaamassa erikseen, eli materiaali on ollut melko hallittua. Tässä oppii arvostamaan arkistomateriaalista dokumentteja koostavia ihmisiä: punaisen langan löytäminen hajanaiseen materiaaliin on pirun hankalaa.

Mutta editoinnissa on voimaa, ja lyhyistäkin pätkistä saa aikaan hyvää jälkeä. Paraatiesimerkkinä stop motion -tekniikalla tehty sävellys/musaviedo, johon eilen törmäsin youtubessa:

Sekä Aleksi että Suvi^[1] haastoivat minut blogistanissa iät ja ajat kiertäneeseen kirjameemiin, jonka toivoin kiertävän minutkin kaukaa. No, kohdalle osui, ja koska kieltäydyin hiljan Ollin vessakirjameemihaasteesta^[2] niin tähän on kai sitten pakko osallistua.

Samalla mainostan viikonloppuna yleisölle avaamaani Pohdiskelevan liftarin kirjastoa, johon ajattelin alkaa keräillä pieniä arvioita ja makustelupaloja lukemistani kirjoista. Kun Markus ikiaikoja sitten selitti, että olisi vastuuntuntoista pitää julkista listaa lukemisistaan, olin samaa mieltä. Asiat siirtyvät ajatuksista innovaatioiksi vaihtelevalla tahdilla, tällä meni kauan.

1. Kirja, joka muutti elämäni

Kuivakka vastaukseni olisi varmaan, että Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa. Pänttäsin yliopiston pääsykoekirjan läpi keväällä 1999 useaan otteeseen, ja uskon sen olleen yksi elämäni käännekohdista. Kirjahan tosin olisi voinut olla mikä tahansa…

Veitikkamaista vastausta tähän en nyt keksi. Sori.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa ;). Tosin en kevään 1999 jälkeen.

Sen sijaan Erlend Loen Supernaiivin pariin palaan vuosi toisen jälkeen, aina kun ahdistaa. Siitä tulee kevyempi - tai ainakin vähän yksinkertaisempi - olo.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Sellainen, jossa kerrottaisiin, miten tehdään herkullisia Thai-aterioita tyhjästä paljain käsin ja kaksikymmentä tapaa tehdä talviasuttava hökkeli. Sekä muita hyödyllisiä asioita. Proosaa siellä varmaan ehtisi kirjoittaa itsekin, sen jälkeen kun olisi saanut tietokirjansa opeilla sivilisaation pystyyn.

4. Kirja joka teki minusta hupakon

Olisinkohan joskus höpsähtänyt kirjasta pidemmäksi aikaa? Aleksi mainitsi Supernaiivin, mutta en minä siitä hupakoksi sanoisi muuttuneeni. Mitä minä oikein luin teininä? En muista…

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Jos saan virittäydyttyä tunnelmaan oikein kunnolla, itken kirjoja lukiessa ihan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin elokuvissa. Eli hyvin suurella. Ja aivan samalla tavoin unohdan asian, kun saan kirjan käsistäni. Eskapismia on se.

Eli ei mitään hajua tästäkään.

6. Kirja, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

Tällä hetkellä toivon hyvää, uutta ja mukaansatempaavan hyvin tehtyä analyysiä Venäjän tilanteesta. Anna Politkovskajan kuoleman jälkipuintiin tarvitsisi eväitä. Adrenaliiniä kansalle.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Pöh. Kyllä ne kaikki on ollut hyvä kirjoittaa, jollain tavalla - kai. Muistaakseni jotain Kata Kärkkäisen pätkää haastattelun pohjaksi lukiessani mietin erityisen kovasti, että olikohan tämä tarpeen, mutta en minä sitä nyt jälkikäteen kieltäisi kirjoittamasta, vaikka etukäteen voisin ^[3]

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Aloitin juuri Peter Høegin Naisen ja apinan, minkä lisäksi olen kaksi vuotta koettanut muistaa selailla Dalai-Laman mietelauseita. Niitä pitäisi olla yksi vuoden jokaiselle päivälle, minun tahdillani niitä riittää kymmeniksi vuosiksi. Niin, ja sitten selailtavanani on myös Vuosaari-Seuran julkaisema Helsingin Vuosaari.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Listasta voisi tulla pitkä, kaikkihan pitää lukea - koska se on kirjoitettu. Koraaniin olisi kiva perehtyä, Dumasin seikkailut voisivat keventää joskus, venäläiset klassikot ovat enimmiltään kahlaamati läpi… Kirjastoon merkitsin suunniteltujen listalle Hirvosta ja Hotakaista. Jos teillä sattuu olemaan kyseisiä kirjoja hyllyssä, otan lainoja vastaan.

10. Haasta 5 bloggaajaa

Nyt loppui mielikuvitus, niin monet ovat jo vastanneet… Sovitaanko, että haastan ne viisi tätä blogia lukevaa bloggaajaa, ketkä ilmoittautuvat ensimmäisinä kommentoimalla tätä merkintää? Joo, sovitaan! Ilmoittautuminen alkaa… ei vielä… ei vielä… eikä vieläkään … NYT!

Nepalissa viikonloppuna helikopterin mukana kadonnut suomalaisdiplomaatti Pauli Mustonen on ensimmäinen ihminen, jolta muistan pummaanneeni tupakkaa ja jonka kohtaloa joudun seuraamaan aamun lehtien onnettomuusuutisista. Tapasin Mustosen useaan kertaan Nepalin-matkaani liittyen, sekä ennen matkaa ja sen aikana. Mukava mies, ymmärsi ilmasto- ja ihmisoikeusasioita. Juuri nyt hän nauttii komennusmaassaan erityistä huomiota, sillä Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella hän on myös EU:n korkein edustaja Nepalissa.

Muistan erityisen hvvin, miten istuimme patiolla, joimme viskiä ja kuuntelin briiffausta Nepalin vallankumouksen jälkeisestä poliittisesta tilanteesta.

Tunnistin helikopterin matkustajalistalta myös pari muuta nimeä. Koetin esimerkiksi saada haastattelun WWF:n Chandra Gurungilta, mutta minut ohjattiin hänen alaisensa puheille.

Tilanne tuntuu kummalliselta. Uutiset hyppäävät varoittamatta silmille ja iskevät tunteisiin. Maailma, josta eilen saattoi vielä tehdä nokkelaa analyysiä sivustakatsojan roolista, muistuttaa että minä ja tuttuni olemme tässä virrassa ihan samalla tavalla mukana kuin kaikki ne muutkin, joita en tunne.

Uh… Huomenta, maailma, miten pyyhkii? Samassa sopassa ollaan. Nyt täytyy vain toivoa harvinaista, hyvää uutista: helikopterin matkustajien löytymistä elossa.

Edit: Seuraavaa uutista ei tarvinnut odottaa aamuun asti. Turmakopteri löytyi, eikä eloonjääneitä ole. Surullinen olo.