Helsinki

Laksmanveer oli syventynyt tekemään muistiinpanoja, kun näin hänet. Eteläaasialaisen näköinen mies muistiinpanojen kanssa Tokoinrannassa, keväisenä päivänä - mikäköhän tämän näkymän tarina on?

Lakshmanveer kirjoitti talteen puhelinnumeroita, joita hän saattaisi tarvita työnhaussa. Hän kertoi olevansa Intiasta - olin hieman pettynyt, koska nepalilaisen tapaaminen olisi ollut mielenkiintoinen yhteensattuma, olihan Intian pienessä naapurimaassa meneillään historiallinen äänestyspäivä - ja opiskelevansa Turun yliopistossa tietojenkäsittelyä. Nyt hän oli pistäytymässä Helsingissä etsimässä töitä täkäläisistä ohjelmistoyrityksistä.

“Tiedätkö, onko yrityksillä jotain yhteistä nettisivua, jolta saisi kootusti yhteystiedot? Olen koettanut googlata, mutta saanut kasaan vain muutaman firman.”

Neuvoin sen, minkä osasin, mikä ei lopulta ollut kovin paljoa. Kehotin käymään työvoimatoimiston sivuilla ja selvittämään, missä heidän palvelupisteensä ulkomaalaisille työnhakijoille on, tai onko sellaista. Lakshmanveer pyysi neuvomaan lähimpään työvoimatoimistoon, ja annoin jonkinlaisia suuntimia. Kirjoitin myös joidenkin teknologiakeskusten nimiä siltä varalta, että hän haluaisi lähteä ihan fyysisesti kiertämään firmoja. Tuntui pöhköltä, ettei oikeasti osannut olla enempää avuksi.

Lakshmanveer tuntui olevan kuitenkin kiitollinen niistäkin vähistä osoitteista, jotka osasin kertoa ja kirjoittaa City-lehden englanninkielisen version marginaaleihin. Jutustellessamme sanoin, että haluaisin käydä Intiassa. “Maani on iso, siellä on kaikki erilaiset ilmastovyöhykkeet. Voit käydä Kashmirissa, missä on hyvinkin samanlaista kuin täällä. Etelämpänä on sitten kuin Afrikassa, todella kuumaa. Ota yhteyttä jos olet lähdössä, kerron mielelläni missä kannattaa käydä.”

Jeee! Sadas kuva! Ja minä mukana!

Näin pitkän projektin päätteeksi oli tietenkin kaikkein vaikeinta miettiä, miten sen päättäisi kunnialla. Ajattelin, että voisin lopuksi muistuttaa, mistä tässä lopulta oli kysymys: kontakin ottamisesta ihmisiin. Kimmoke koko projektiin lähti siitä, että ystävät kertoivat joutuneensa valokuvausopinnoissaan kuvaamaan tuntemattomia ja pyytämään tuntemattomia ottamaan heistä itsestään kuvia.

Niinpä viritin kameran kolmijalalle Kolmen sepän patsaalla ja pysäytyin Pietarin, joka oli itsekin liikkeellä kameran kanssa. Selitin, mitä olin tekemässä, laitoin valaistuksen omasta mielestäni kuntoon ja pyysin häntä painamaan laukaisinta, kun hyppään raivoisan juhlintahyppyni patsaan jalustalta.

Pietariltahan se onnistui, toki. Mies opiskelee kuvaajaksi elokuvalinjalla Taikissa ja oli tekemässä koulun valokuvaustehtävää, joten sain kameran käyttäjäksi lähes ammattilaisen.

Tosin olin säätänyt valot ihan päin hemmettiä.

Säädin valot uudestaan ja pyysin Pietarin mukaan kuvaan. Tällä kertaa laitoin kameran aika-ajastukselle.

Ei muuten ole kovin helppoa ajoittaa hyppyä oikein. Ja siinä hommassa tulee pian hiki.

Kiitoksia kaikille sarjaa seuranneille. Jatkan varmaan tunemattomien kuvaamista ainakin jossain muodossa myös vastaisuudessa, ja aiheesta innostuneet voivat käydä vilkaisemassa myös tämän projektin innoittaman Flickr-ryhmän aikaansaannoksia. Maailmalla yli sata kuvauksen harrastajaa on jo innostunut tekemään omaa Sata tuntematonta -projektiaan, ja hankkeella on jo omat verkkosivutkin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Aloitin tämän sarjan kuvaamisen loppukeväällä, ja kun sen teko venyi talveen asti, halusin ainakin yhteen kuvaan edes vähän lunta. Niinpä, kun vapaana päivänä aamulla satui vähän lunta, lähdin etsimään sopivaa paikkaa ja ihmistä kuvaan.

Paikka löytyi Hesperian esplanadilta ja ihminen siitä vierestä. Johanna sattui kävelemään ohi, ja pyysin häntä poseeraamaan kuvassa. “Haluaisin ottaa sellaisen iloisen hyppykuvan. Tiedätkö Beatlesin Help-levyn kannen?” “En ole varma, mutta ehkä…”

Johannallakin oli vapaapäivä, joten hänellä ei voinut kieltäytyä ainakaan kiireeseen vedoten. Kuten muutkin hyppyyttämäni ihmiset, hän selvästi ilahtui pienestä hassuttelusta. “Kiitos, oli mukava olla mukana. Onnea jatkossakin”, hän toivotteli.

Onnea tarvitsee vähemmän, kun rutiinia kuvaamiseen on karttunut. Olen esimerkiksi oppinut muotoilemaan varsin käyttökelpoisen tavan esittää asiani, kun pyydän ihmisiä kuvaan. Se menee näin: “Hei, olen valokuvaaja N.N. (Kuka olen, tähän voi odottaa vastauksen ennen kuin jatkaa) ja kuvaan projektiini helsinkiläisiä/ihan tavallisia/mielenkiintoisia ihmisiä (… ja mitä teen). Tuossa kymmenen metrin päässä takanasi on mielettömän hieno kuvauspaikka ja sinä sopisit tuossa punaisessa myssyssäsi tosin hyvin kuvaan (miksi minä puhun juuri sinulle). Sopisiko, että ottaisin sinusta kuvan? (Pliis) Aikaa menisi viisi minuuttia (ei tartte koko päivää käyttää).”

Tämän jälkeen yleensä tulee vastaan kysymys, mihin kuvaa käytetään, mutta muuten tuo ritirimpsu on aika tyhjentävä ja ilmeisesti herättää aika hyvin luottamuksen. Ja oman kenttäkokemukseni perusteella toimii melkoisen hyvin. Ihan vaan vinkkinä, jos joku vielä innostuu tekemään samantyyppistä projektia.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Emmi seisoskeli Kampin ostoskeskuksen ala-aulassa. “Olisiko sulla hirveä kiire? Tarvitsisin mallia ihan tietyntyyppiseen kuvaan ja sopisit tosi hyvin.” “No olin kyllä menossa matkamessuille, mutta ei kai tässä nyt niin kiire ole…”

Kun selitin, mistä on kyse, Emmin kasvoille nousi ilme, josta ei ollut ihan varma: olik se enemmän hämmennystä kuin huvittuneisuutta. No, mukana leikissä hän pysyi silti. “Lähdetään ulos, tuossa edustalla on varmaan hyvä paikka kuvata. Jos hyppäät vaikka penkin päältä, saadaan lentoon lisää korkeutta.”

Emmi teki työtä käskettyä, nousi penkille ja hyppäsi alas. Ensimmäinen hyppy oli vielä vähän varovainen, mutta sitten tapahtui se, mitä liikkuessa ja riemua teeskennellessä usein tapahtuu: teeskennelty ilo tarttui ja muuttui aidoksi. “Tämähän on oikeasti tosi hauskaa!”

Varmasti se oli myös hyvää hyötyliikuntaa. Emmi joutui kuvaa varten kapuamaan penkille ainakin parikymmentä kertaa, joten lämmin tuli takuulla.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Aiemmin julkaisinkin jo kuvan Tuomaksesta, joten tiedätte, millainen hauskuutus tästä alkaa. Mietin pitkään (muun muassa edellistä kuvausta avustaneen valokuvaajaystäväni kanssa) millaisilla kuvilla tämän sadan kuvan projektin saisi kunnialliseen päätökseen. Juopottelukuvia? Hymykuvia? Ei, vaan hyppykuvia!

Otin mukaan vähän valaisukamppeita ja lähdin kaupungille assariksi lupautuneen kaverin kanssa (Kiitos, Ahti!). Etsiskelin väkivilinästä katseellani nuoria, jotka saattaisivat lähteä leikkiin mukaan - jotenkin tuntui, että vanhuksia saattaisi olla hankalampi puhua fyysisiin suorituksiin, vaikkei sekään varmasti mahdotonta olisi.

Ruoholahdessa pysäytin Jennin. Hän suostui ensin kuvaan, mutta alkoi nauraa kun kerroin, mitä haluan. Salamatkaan eivät vielä olleet ihan ojossa ja assistentti oli etsimässä lapasiaan. “Tässä menee hetki, että päästään kuvaamaan.” “Sopiiko, että käyn rautakaupassa?” “Toki.” Olin aivan varma, etten enää näkisi häntä.

Kun valot olivat reilassa ja assistenttikin paikalla pitämässä ständiä tuulessa pystyssä, Jenni tuli takaisin K-Raudan kassi kädessä. “Seisot siinä ja hyppäät, vähän niin kuin Beatlesin Help-levyn kannessa.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Olin valokuvaajaystäväni kanssa tulossa lounaalta, kun hän seisautti minut. “Tuossa oli justiinsa sulle mielenkiintoinen tyyppi siihen sun sarjaasi.”

Jallis istui nurkan takana juomassa olutta ja polttamassa tupakkaa. Palasin juttusille “Moikka, kuvaan… sopisiko…” Sopihan kuvaaminen toki.

Kovin syvällisesti en osannut jäädä Jalliksen kanssa juttelemaan - tuntui kummalliselta, kun paremmin kuvaamisen hallitseva kaveri oli mukana. Jännittikin ehkä vähän. Onneksi se kuitenkin tarkoitti, että sain hyvää apua valaisemiseen, kun ystäväni piteli toista salamaa ja toisen saattoi heittää seisomaan maahan.

Jallis naureskeli, silpaisi yhden oluen loppuun ja aloitti toisen. “Työt ohi?” “Eäh, lounastauolla. Perusraksalla.” Kuvista koetimme sitten jälkikäteen tiirata, että joiko Jallis ykköstä vai kolmosta.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Hyppään – sekä visuaalisesti että kirjaimellisesti – hieman Sadan tuntemattoman julkaisujärjestyksessä, koska Valokuvatorstain tämänkertainen haaste sattui sopivasti olemaan “humoristinen”. Sadan kuvan sarja on nyt lopuillaan, ja mietin sille sopivaa lopetusta. Hyväntuulinen, iloinen viiden kuvan finaali tuntui mukavalta tavalta pistää homma pakettiin: päätin kuvata hyppyjä.

Tässä on Tuomas ilmassa Aleksanterinkadun yllä. Olin palaamassa kuvauskeikalta, kun huomasin kuvaushetken olevan tässä ja nyt. Sininen hetki oli kääntymässä pimeäksi, katuvalot syttyivät. Katu näytti mielettömän hyvältä ja kannoin kameraa sekä valotarpeistoja sopivasti mukanani, piti löytää vain malli ja assistentti pitämään valoständiä pystyssä tuulessa.

Kyselin siis pariskunnilta. “Ei”, “ei nyt”, “häh?” Ja sitten: “Mikä ettei?”

Tuomas oli liikenteessä Sadun kanssa. Kun kerroin, millaista kuvaa halusin, Satu teki työnjaon: “Minä en hyppää, joten Tuomas saa tulla kuvaan ja minä autan valojen kanssa.”

Kuva on yksi suosikeistani. Se on toki teknisesti kontuullisen onnistunut, mutta ennen kaikkea siinä on mielettömän hyvä fiilis. Tuomaksen lähtötervehdys “Kiitos, oli hauskaa” tuntui tulevan aidosti sydämestä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

“Hei, olen etsinyt sun näköistäs tyyppiä valokuvaan. Ehtisitkö olemaan vähän aikaa mallina?” Taaskaan ei tarvinnut kusettaa, kun oli ihan oikealla asialla. Olin kävellyt Helsingin keskustaa parikymmentä minuuttia etsimässä pitkätukkaista, parrakasta nuorta miestä. Halusin järjestää dramaattisen, takavalaistun kuva, joho naamakarva olisi kiva bonus.

“Mikä ettei, oikeastaan olin tässä vain tappamassa aikaa.”

Laitoin kolmijalat pystyyn ja salamat paikoilleen. Kuvista tuli dramaattisia, Matias poseerasi kuin vanha tekijä. “Haluatko, että hiukset ovat auki vai kiinni?”

Päädyimme kuvaussession jälkeen kahville, koska minullakin oli muutama minuutti tapettavaksi. Matias kertoi olleensa tutustumassa Linnanmäen 3D-teatteriin, koska valmisteli lopputyönä selvitystä 3D-teatterin rakentamisesta kotikonstein. Hommaan tarvitsee kaksi videoprojektoria, polarisaatiokalvoa sekä konstin, jolla saa pyöritettyä kahta elokuvaa täsmälleen samanaikaisesti. Viimeinen kohta on hankalin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Seisoskelin Mikonkadun ja Kaivokadun kulmassa odottelemassa sopivaa mallia. Ei tuo, ei tuo… tuo! “Hei, sinähän näytät hyvältä…”

Halusin ottaa vähän muotikuvahenkisen otoksen niin, että kaikki pystyisivät tunnistamaan kuvauspaikan. Kovin muodikkaan oloisia ihmisiä ei vain mennyt – ellei sitten lähdetä siitä, että musta ja harmaa ovat aina muotia. Suvin punainen takki oli aivan ihana, ja tiesin heti haluavani sen kuvaan.

“Kiitos”, Suvi vastasi, ja hetken kuluttua olin saanut hänet puhuttua mallikseni. “Olin menossa Kelaan, mutta ei tässä nyt varmaan niin kiire ole.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka aamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.