Elämä

Kävin eilen ostamassa iMaciinni roimasti lisää muistia, mikä pisti vajaan puoli vuotta vanhaan koneeseen huimasti lisää kierroksia. Kuvia on nyt mukavampi käsitellä ja ohjelmien välillä hyppiminen käy sutjakasti. Hommia on yksinkertaisesti vaan kivempi tehdä.

Vaikutuksia oli toki toinenkin: koko kone tuntuu uudelta, virtaviivaiselta ja hienolta. Tulee pikkupoikamainen vempaininto. “Uusi lelu, jee!”

Samankaltaisessa tilanteessa olevan kaverin kanssa biljardia kopsutellessa illansuussa pohdimme, että tämä on tällaiselle epä-/puolinörtille paras tapa toimia konehankinnoissa. Kannattaa aina hankkia aina ensin koneen karvalakkiversio ja päivittää sitä lisämuistilla vuoden tai puolen vuoden päästä, niin saa mahdollisimman monet uusilelu-kiksit.

Ajatus siitä, että vanhasta tulee “kuin uusi” taitaa olla muidenkin vimmojen taustalla. Mikä muu selittäisi intoa puunata ja tuunata vanhaa tavaraa kuin se, että se alkaa tuntua kuin uuden hankkimiselta? Käytön kannaltahan virittely nurkista ei ole mitenkään välttämätöntä, ihan hyvin sitä olisi pärjännyt vähän hitaammallakin koneella.

En ole täällä asiasta aiemmin paljoa keuhkonnut, mutta tänä iltana - joskus puolenyön aikaan - tulee kuluneeksi tasan neljä viikkoa edellisestä savukkeestani. Kuukausi ilman kessua on mennyt melko kevyesti, etenkin verrattuna aiempiin lopettamisyrityksiini. Hermot ovat pysyneet hanskassa aktiivisella nikotiinikorvaushoidolla, tai sitten purukumin mässyttämisen lumevaikutuksella.

Nikotiinipurukumin ohella toinen hyvä motivaattori on ollut lyömäni veto; tupakointi ei juurikaan houkuttele, koska yhdetkin henkoset tietäisivät kuukauden tiskivuoroa. Tiskaaminen ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, joten maaliskuun lopussa häämöttävään määräpäivään asti tahtotasoni savuttomuuteen pysynee melkoisen korkealla.

Kun olin pieni, isälläni oli tapana syödä ostaa Lappeenrannan kauppahallista talkkunaa ja syödä sitä piimän kera. Muistan, miten irvistelin sekä piimälle että talkkunalle, enkä suostunut koskemaan niihin pitkällä tikullakaan.

Talkkuna pysyi poissa mielestäni ja elämästäni hyvän kymmenen vuotta, mutta muutama viikko sitten huomasin talkkunapaketin kaupan hyllyllä ja sain väälittömästi siitä pakkomielteen. Pakkohan sitä oli ostaa.

Ihan koko pussillista en ole saatua vielä syötyä, mutta etenkin marjarahkan kanssa talkkunajauho on erinomainen aines. Sen verran vanhaa nirsoutta on kuitenkin jäljellä, että piimästä en pidä vieläkään.

Olin ilahtunut, kun Kansantieteilijän desktopille sattui ilmaantumaan juuri sopivasti pieni talkkunahistoriikki, josta sain vähän taustaa lapsuuden ihmetykselleni. Seuraavaksi saan varmaan pakkomielteen TalkMuruista, talkkunajauhoista tehdyistä muroista, joka antoi kimmokkeen kansantieteilijän blogimerkinnälle.

Kävin äänestämässä Alppilan vaalipiirissä. Vaalivirkailija oli harmaahapsinen nainen. “Hei, tulin äänestämään. Tämä on varmaan oikea paikka”, sanoin, sanoin sukunimeni, osoitin hänen edessään olevaa taitettua paperiarkkia, jossa oli minun sukunimeni alkukirjain ja annoin ilmoituksen äänioikeudesta ja tarjosin ajokorttia. “Hmph”, nainen sanoi, katsoi pois ja alkoi räpelöidä papereitaan. Vedin ajokorttini takaisin vähän hämmentyneenä. Näytetäänkö se nykyään vasta äänestyslippua antaessa? Olisi pitänyt varmaan lukea se Hesarin äänestysohje ennen saapumista.

“Henkilöllisyystodistus, kiitos”, nainen sanoi hetken kuluttua. Annoin ajokorttini. “Tässä, ole hyvä”, nainen sanoi, antoi äänestyslipun ja katsoi poispäin.

Jaha, ajattelin. Menin koppiin, kirjoitin lippuun numeron, tulin kopista. Katsoin vanhaa naista. Hän ei katsonut minua. Katsoin vaaliuurnan vieressä istuvaa nuorempaa naista, joka viittoili minulle. Hyvä, tuonne siis.

“Hei”, sanoin. “Hei”, nainen vastasi ja nosti leimasinta. Laitoin taitetun äänestyslipun sen alle, hän iski siihen leiman ja avasi uurnan. “Ole hyvä”, hän sanoi. Pudotin äänestylipun, kiitin ja hymyilin.

Jostain minulle tuli kummallinen olo, menin vielä vanhan naisen luo. “Pitikö minun muuten allekirjoittaa se äänioikeustodistukseni?” “Ei, se hmphmphmphmp.” “Jaa, siis se allekirjoitetaan vain ennakkoäänestyksessä?” “Nimphhhph.” Taas katse pois.

Ehkä sillä vanhalla naisella oli vain huono päivä. Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että minä en jotenkin näyttänyt sellaiselta ihmiseltä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt tulla äänestämään. Että kiitti vaan, kun tulit, voisi olla parempi että et.

Näyttää siltä, että pääsen äänestämään vielä uudestaan. Taidan käydä työpaikan vieressä postissa jättämässä ääneni ennakkoon.

Oma esitys meni nappiin, ja ehdin räpsiä Flamman ja Tulikansan setistä muutamia kuvia. Tässä maistiaisia, loput löytyvät flickristä. Siellä on enemmänkin tulikuvia.