Elämä

Perjantain baariseura antoi yhteisen nimen uusille harrastuksilleni, kuntonyrkkeilylle ja pitkänmatkanjuoksulle. Ne ovat kolmekymppisen kuolemanpelkolajeja. Ja minä, 28-vuotiaana, olen niiden harrastajana etuajassa.

CQ-lehdessä kolumnisti kertoi saman asian uudestaan. Vanhentua voi kunnialla, mutta lihominen on noloa. 25-vuotiaaksi asti voi elää kuin viimeistä päivää, sen jälkeen alkaa kuolemanpelko, ruokavalion kyttääminen ja terveysintoilu. Miksi? Koska, kuten Damon Albarn aikanaan huomautti, jos Kurt Cobain olisi pelannut jalkapalloa, hän eläisi yhä :”(Löysin äkkiseltään tähän Albarnin heittoon viitteen Radioheadista kertovasta artikkelista, jonka lopuksi haastattelija kehottaa Thom Yorkea testaamaan futista oman angstinsa karkottamiseen)”:. Pää pysyy paremmin kasassa, kun liikkuu vähän. Enkä tarkoita nyt pään hajoamisella haulikonlaukauksen seurauksia, vaan siihen liipasimesta vetämistä edeltävään tilaan joutumista.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko liikuntaharrastuksella (tai sen puutteella) ja mielen sairauksialla tilastollista yhteyttä. Terve ruumis - terve mieli?

No, aika moni tuttuni aloitti kuntoilun juuri tuossa 25 vuoden korvilla, vaikka eivät olisi koskaan suostuneet ottamaan yhtään juoksuaskelta koko koulutusputken pakkoliikuntatunneilla. Pakko sanoa, kyllä sen eron huomaa. Kuolemaa kunnioittavalla on punaisemmat posket.

Ja minä pelkäsin kuolemaa sunnuntaina 18 kilometrin juoksulenkin eli tunnin ja 50 minuutin verran. Aamulla jalat tuntuivat jonkun muun raajoilta.

Vapaa verkko näyttää toimivan sittenkin. Se on erityisen mukava huomata niin sanotusti kantapään kautta.

Muutama vuosi sitten koetin pistää pystyyn englanninkielisen, liftausaiheisen wikin, joka yhdistelisi maailmalla keskenään kilpailevia liftaussaitteja. Homman ylläpitoon ei minulla kuitenkaan riittänyt aikaa, ja spämmi alkoi vallata wikiä. Lopulta pistin lapun luukulle.

Nyt huomasin, että wikin silloinen sisältö on otettu hyötykäyttöön ja idean pohjalle on rakennettu varsin hyvältä näyttävä Hitchwiki. Mikä mukavinta, saitilla annetaan krediittiä vanhalle projektilleni. Päivän hyvä mieli on taattu.

Projektit jäävät näköjään elämään, vaikka niiden tekijät väsyisivät matkan varrelle. Rock.

Minulle tuli viime yönä, yllättäen ja nurkan takaa kesken unen etsimisen, ihan hirvittävä tarve saada ehta Lomo-kamera. Tiedän, että ne ovat niin tositosi viimeviikkoisia - leikin sellaisella itse joskus kuusi vuotta sitten, - mutta nyt on pakko saada pakko saada.

Uusvalmiste maksaa järjettömiä, kun näitä aikanaan sai muutamalla kymmenellä markalla tai vähemmälläkin toreilta ja turuilta. Onko kenelläkään nurkissa tuollaista käyttämättömänä? Voisin vuokrata kympillä vuodeksi ja palauttaa ensi keväänä tai ostaa vähän kalliimmalla kokonaan pois nurkista pyörimästä.

Holgakin käy.

Valokuvatorstai on minusta ollut aivan briljantti tapa käyttää verkkoa: Yhtäällä inspiroidaan valokuvaajia, kaikkialla inspiroidutaan. Toteutustavassa minua kiehtoo homman hajauttaminen ^[1] ja yksinkertainen toteutus ^[2] Periaatepuolella ihmisten inspiroiminen on minusta kannustettavaa ja kaunista.

Silti osallistun ensimmäistä kertaa. Valokuvaaminen on ylipäätään jäänyt kaiken muun varjoon: Viime vuosina olen keskittynyt kirjoittamiseen :”(Kymmenisen vuotta olin hyvin, hyvin innostunut kuvaamisesta ja hengailin pitkiä aikoja pimiöillä. Sitten Ylioppilaskameroissa totesin kuvia muiden kerholaisten kuviin verratessani, että lahjat eivät taida riittää ammattilaiseksi ja päätin keskittyä kirjoittamiseen. Nyt kaikki ne, jotka tuolloin tunnustin paremmikseni, ovat ammattikuvaajia ja osa nykyisiä työkavereitani, joiden kanssa käyn juttukeikoilla. )”: ja viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana remontointiin ja muuttoon.

Katsotaan, josko Valokuvatorstai vastedes inspiroisi tarttumaan useammin kameraan ja kaivelemaan arkistoista kuvia uudelleenkäsittelyyn. Tässä kuitenkin kuva Valokuvatorstain 39. haasteeseen, joka on kodikas. Kuvassa ei oikeastaan ole sen suurempaa kikkaa, se on vain jotain, mikä juuri nyt tuntuu korostuneen kodikkaalta: pieni siivu uutta, omaa kotia. ^[3]

Suurin osa kavereistani on sitä ihmistyyppiä, joka oli koulukiusaamisen ottavana osapuolena: sellaisia vähän erilaisia nuoria, osa ehkä vähän sisäänpäin kääntyneitä, kukaan ei harrastanut jääkiekkoa tai ollut koulun cheerleader-joukkueessa, ^[1] Suurimmalla osalla heistä menee nyt pirun hyvin: lähes jokainen pääsi siihen kouluun, mihin halusi ja aloittelee nyt opintojenjälkeistä uraa: heistä on tullut toimittajia, tiedottajia, nokian kovapalkkaisia diplomi-insinöörejä, yliopistotutkijoita, graafisia, teollisia ja vaatesuunnittelijoita, kovassa uranousussa olevia nuoria virkamiehiä, joistain kunnon julkkiksiakin.

Olen elänyt maailmassani siinä illuusiossa, että me olimme niitä, jotka voitimme: me pääsimme sinne, minne halusimme ja teemme asioita, joilla on meille merkitystä. Sen perusteella, mitä olin muutamasta kiusaajaksi muistaneesta ala-astetutustani kuullut, arvelin nöyryyttäjien joutuneen sivuraiteille. Yksi oli marketin kassana, toinen alkoholistihoitolassa, kolmas kuollut.

Viime vuoden puolella olimme tulenpyörityskeikalla bisnesihmisten megasyntymäpäivillä, missä minulle aukesi toinen todellisuus. Kun yksi juhlakaluista, valkoiseen pukuun ja hattuun sonnustautunut keski-ikäistyvä äijä, sihtaili esiintyjäryhmämme valmisteluita kalliinoloisella, lasertähtäimellä varustetulla hernepyssyllään ja nauroi aina huomatessaan olevansa häiriöksi, tajusin: tuonne se toinen puoli takapihan bullyistä menee! Ne perkeleet ottivat voiton omalla kentällään!

Tuija kirjoitti ennen joulua kiltteydestä, Kjell Westön ja Annamari Sipilän sanoin, ja olin kovin samaa mieltä. Minusta kiltteys on viisautta. Vaan valitettavasti ilkeydellä ja röyhkeydelläkin pääsee pitkälle, kun valitsee alansa oikein.

Osasta kiusaajia tulee epäonnistujia, jotka ampuvat kuulan kalloonsa ennen 25-vuotispäiväänsä. Osa kiusaajista nöyryyttää itselleen tien kovapalkkaisiksi, vittumaisiksi pomoiksi. Tämä oivallus voidaan kirjata suureen elämänkirjaani yhtenä katkerana havaintona siitä, että oikeudenmukaisuutta ei anneta. Elävässä elämässä paha ei saa palkkaansa, vaan toisinaan kovaa palkkaa.

Onko tässä muuten perimmäinen selitys siihen, että bisnesmaailman harmaat pukumiehet ovat tuhoamassa maailmamme täydellisellä sosiaalisella ja ekologisella vastuuttomuudellaan? Eikö se johdukaan systeemistä, kuten olen olettanut, vaan keskeisten tekijöiden henkilökohtaisista taipumuksista pahaan?

Tietokato niittää näin syksyllä viljaa minun tietoviljelmilläni. Viime viikolla meni blogi, nyt kovalevy. Eilisiltana 250 gigan ulkoinen LaCie päästi kesken iltaa ruman korahduksen, pihahti päälle ja kuoli pois. Levylle oli tuhansien valokuvien ja satojen mp3-muotoon muutettujen älppärien koti, ja nyt se lakkasi olemasta.

Onneksi olin kaksi viikkoa sitten käynyt ostamassa varmuuskopiointia varten uuden kovalevyn. Kaikesta LaCien sisällöstä oli kopio, vieläpä edellisenä yönä otettu. Kovalevyn kuolema maksoi tällä kertaa vain kohtuullisen summan rahaa. Korvaamattomia menetyksiä, kuten vaikkapa Nepalin-matkakuvien lopullista häviämistä, ei tapahtunut.

Olen hiljalleen alkanut ymmärtää varmuuskopioiden merkityksen, osin kantapään kautta. Herätys homman kuntoonlaittamiseen tuli vähän kummallista kautta: luin mac-uutisista, että uutee applen käyttöjärjestelmään varmuuskopioiden ottaminen rakennetaan sisään perustoimintoihin. Onneksi luin ja innostuin laittamaan asiat kuntoon jo nyt.

Macissahan ei tosiaankaan vielä ole omaa, kunnollista varmuuskopiontiohjelmistoa, ellei .mac-palveluun yhdistettyä vaihtoehtoa lasketa. Koska .mac-tili on järjettömän kallis suhteessa siitä irtoavaan iloon, Applen Backupia ei todellakaan lasketa.

Hankin itselleni kehutun ja kohtuuhintaisen SuperDuper-softan, joka onkin toiminut simppelissä peruskäytössä erinomaisesti.

Varmuuskopiointisoftaa tarvitaan macissa parista eri syystä.

Ensinnäkään kaikki järjestelmän toimintaan liittyvät tiedostot eivät suostu kopioitumaan drag&drop-tyylillä oikein, jos ollenkaan. Itse asiassa kaikki varmuuskopiointiin tarkoitetut ohjelmistotkaan eivät osaa tehdä tätä kopiointia menettämättä olennaista metadataa – tässä suhteessa Superduper ilmeisesti pesee muut softat mennen tullen.

Toisekseen satojen gigojen kopioiminen vie hirvittävästi aikaa, jos sen tekee jokaisella kerralla alusta asti tavu tavulta. Varmuuskopiointiin käytettävät ohjelmistot säästävät aikaa kopioimalla vain edellisen kopioinnin jälkeen luodut tai päivitetyt tiedostot. Esimerkiksi minulla käytössä oleva softa osaa päivittää 250 gigan kovalevyn varmuuskopion reilusti alle kymmenessä minuutissa. Ero on iso verrattuna siihen, että ensimmäisellä kerralla kopiota tehdessä tiedostojen siirtämiseen arkistona toimineelta firewire-levyltä usb-väylää varmuuskopiolevylle kului työpäivän verran.

No, ensi viikolla pitää taas käydä ostamassa uusi ulkoinen kovalevy. Tällä tietokuolematahdilla tuo viikonloppuni pelastanut varmuuskopiokin nimittäin varmaankin kuolee ennen joulua.

Palaan toistuvasti miettimään onnea. Tämä ei ole ihmiselle yllättävää, sillä ihminenhän on sellainen apina (via Just Sopivasti), joka kuvittelee, että sen pitäisi olla onnellinen. Muut eläimet voivat vain olla.

Niinpä pistelinkin saman tien kirjakauppaan, kun luin Hesarista filosofi Timo Airaksisen kirjoittaneen buddhalaisesta ajattelusta vaikutteita ottaneen opaskirjan onnellisuuteen.

Kirja tuntui mielenkiintoiselta, koska oletin sen olevan hieman perinteistä self-help–oppaita syvällisempi. Meillä akateemisesti koulutetuilla ateisteillahan on se tutkitusti ongelma, että kovin yksinkertaiset viestit, joita rahvaalle tarjotaan, eivät tuppaa menemään läpi.

Airaksisen kirja oli hiukkasen hämmentävä lukukokemus. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt kyllä filosofian professori on lukenut viime aikoina liikaa Erlend Loea; sanomisen tapa on hyvin samantyyppinen. Airaksinen esittää lakonisesti lauseita, jotka ovat ilmiselvästi ironisia - ja välillä eivät ole. Osin Onnellisuuden opas tuntuu olevan suoraa vittuilua perinteisille onnellisuuden oppaille.

Seuraava ajatukseni oli, että ehkä syyttävällä sormella pitäisi osoittaa kustantajaa tai kustannustoimittajaa, joka todennäköisesti on lukenut jo vuosikausia liikaa Erlend Loea – Airaksisen Onnellisuuden oppaan on kustantanut Erlend Loen suomalaiskustantaja Johnny Kniga, jonka pomo on puskaradion kuljettamien tietojen mukaan itsekin melkoinen Loe-fani.

Lyhyesti: minusta Airaksisen onniopas ei ole erityisemmän hyvä kirja. Fiksut ajatukset on kätketty itsetarkoituksellisen sekundaloelaisen höpöhöpön sekaan. Älkää nyt ymmärtäkö tätä höpöhöpön dissausta väärin: tykkään laadukkaasta höpöhöpöstä ja Erlend Loesta, mutta Airaksisen höpöhöpö ei ole kovin hyvää. Syvällisiä ajatuksia kätkevä self-help -parodia ei oikein toimi, tai oikeammin sanottuna sitä ei ole tehty kovin hyvin.

Ajatuksen tasolla kirjassa on kieltämättä paljon hyvää ja kaunista. Airaksisen perusajatus on, että Suomessa vallitsevan liberalistisen ideologian reittiopas onnellisuuteen on väärä. Me emme saavuta onnea sillä, että saamme kaiken, mitä haluamme. Pitäisi sisäistää buddhalaisuuden idea, jonka mukaan halut tuottavat tuskaa, ja huijata itsensa eroon turhista haluista. Ajatus tuntuu oikealta, joskaan ei kovinkaan uudelta.

Tiukimmillaan Onnellisuuden opas on kohdassa, jossa Airaksinen antaa onnellisuuden oikean määritelmän:

ONNELLISUUS tarkoittaa sitä, että ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä yrittää pois siitä tilanteesta jossa hän juuri sillä hetkellä on. OLLA ONNETON tarkoittaa sitä, että ihmisiä ajetetaan pois sieltä missä hän on onnellinen.

Tästä mennään eteenpäin ja pohditaan yhteiskunnan onnellisuutta ja yksilön onnen ehtoja. Ajatuskehitelmän lopputulos on, että edes buddhalaisesti ajatteleva ihminen ei ole irrallaan maailmasta, vaan onnellisuudelle on jonkin verran ihmisen ulkopuolisia ehtoja.

Airaksisen mukaan onnellisuuden salaisuus on kaiken harmonia. Kaiken harmoniassa yhteiskunnan, luonnon, maailmankaikkeuden ja ihmisen sielun osaset ovat tasapainossa. Epäoikeudenmukainen laki, kipeä keho, materiaalinen puute, sieluun istutettu kulutusmania, saasteet tai huoli maailmankaikkeudesta eivät rasita – ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä pyrkiä pois nykyhetkestä.

Oma tulkintani onnesta? Kaipa se on aika airaslainen. Onnellisuus voisi olla vaikka sitä, että voi vain olla – räpiköimättä siinä ajatuksessa, että jossain muualla olisi onnellisempi ja asiat muutenkin paremmiin.

Olen aina ajatellut, että yllätyssyntymäpäivät olisivat paras syntymäpäivälahja, mitä kukaan voisi minulle keksiä. Nyt olen varma siitä.

Kiitos kaikille, jotka juhlien järjestämiseen osallistuivat. Niille, jotka eivät osallistuneet, suosittelen yllätysjuhlan järjestämistä jollekulle tutulle. On harvoja parempia juttuja kuin valtava määrä ilmapalloja, joukko ystäviä ja hyvää ruokaa, ihan yllättäen.

Juhlat olivat paitsi ennenaikaiset syntymäpäiväkemuni, myös jonkinlaiset ex tempore -läksijäiset. Huomenna aamulla lähtee lento Frankfurtiin, josta jatkan Dohan kautta Katmanduun. Olen reissussa viisi viikkoa, enkä varmaankaan kirjoita tänne matkani aikana. Sen sijaan kirjoittelen matkablogiini, johon voi käydä tutustumassa. Vink vink.

Paluunikin jälkeen kirjoittelu voi olla harvassa. Kesätöissä saan todennäköisesti kirjoittaa melkolailla tarpeeksi, verkkoon kirjoittamiselle ei välttämättä jää aikaa.

Pohdiskeleva liftari jää siis vähäksi aikaa tauolle. Palaillaan, kun ehditään ja elämään sopii.

Aina välillä digitaalinen elämä muistuttaa haavoittuvuudestaan. Puoli vuotta sitten kovalevytilani oli vähissä. Hankin ulkoisen kovalevyn ja siirsin sinne turvaan suuren osan digikuvistani sekä koko cd-levykokoelmani mp3-pakatun version. Plus tietenkin iTunesin musiikkikaupasta tehdyt ostokset.

Sitten joku potkaisi johtoa ja levy hävisi. Tai siinähän se fyysisesti oli samassa paikassa, mutta työpöydälle ei ilmestynyt vilaustakaan tutusta kuvakkeesta. Ei, vaikka kuinka irrotteli johtoja ja käynnisteli koneita ja levyjä uudestaan.

Tänään kävin hakemassa kovalevykotelon kokeillakseni, josko monta kuukautta kadotetuksi luultu kuva-arkisto heräisi eloon. Itseoppineena koti-insinöörinä purin ja kokosin.

Sitten virrat päälle ja sydän odotuksen ajaksi seis.

Jälkeenpäin minua huvitti, miten helpottunut olin kuvakkeen ilmestymisestä monen kuukauden tauon jälkeen tutulle paikalle, siihen työpöydälle. Herran jestas, sehän on vain kone ja muutamia gigabittejä.