bloggaaminen

Sillä välin kun keskityin katselemaan toisaalle, blogistanissa on tapahtunut hyviä asioita. Jari Lindholm on alkanut taas blogata ^[1] ja Porissa on perustettu haikailemaani blogilehteä kovasti muistuttava Blogiskooppi Satakunnan kansan verkkosivuille. Hienoa. Jään seuraamaan molempia.

Blogistanissa on käyty myös keskustelua, jonka Mari tiivisti keskusteluksi oikeasti tärkeän blogin luomisesta. Keskustelun likkeellepanija taitaa olla Mitvit, mutta sittemmin siihen ovat osallistuneet ainakin Skitso-Janne ja Sun äitis, sekä siis aiemmin mainittu Mari ^[2] Jos nyt minäkin koetan kiteyttää vielä keskustelun sisällön, niin monien mielestä tuubaa on ihan tarpeeksi ja nyt saisi joku jo kirjoittaa jotain asiaakin niin, että tarpeeksi moni sen huomaisi.

Ihan samaa mieltä. Minulle haircut- tai tekniikkauutisblogit eivät tuo elämään yhtään mitään lisäarvoa. Kyllä niitä saa kirjoittaa, mutta minä en niitä jaksa lukea.

Ihan toinen juttu sitten on, että onko tuollainen oikeasti tärkeä blogi Suomessa edes mahdollinen. Ollakseen oikeasti tärkeä blogin pitäisi käsitellä tärkeitä asioita ^[3] ja olla niin suosittu, että sanomisilla olisi jotain merkitystä. Mutta mutta… Jos nyt verrataan anglosaksiseen maailmaan, missä tällaisia oikeasti tärkeitä blogeja on, niin niissä on kyllä jotain muutakin oikeasti tärkeää, mitä meillä ei ole - nimittäin oikeasti tärkeitä kolumnisteja. Suomessa kun kolumnistin urasta unelmoivalle voi antaa saman ohjeen kuin rokkariksi tähtäävälle: Don’t quit your dayjob. Hevillä elää Suomessa paremmin kuin kolumnoimalla. Meillä ei ole sellaista julkisen keskustelun kulttuuria, joka maailmalla luo pohjan bloggaajien nousulle.

Tässä keskustelussa on muuten myös toinen mielenkiintoinen juttu, joka on tässä Äiteen lausahduksessa rivien välissä, vapaasti tulkiten, selkeämmin toki jossain muualla:

Entäs se toimittajakunnan ulkopuolelta pelmahtava merkittävä kansalaisblogisti, jollain senkin on elettävä? Opintotuella? Työttömyyskorvauksella? (vanhempainrahalla ei ehdi!) Eläkkeellä? Kansalaispalkalla?

Blogistanin horinoissa tuntuu jatkuvasti olevan sellainen pohjavire, että toimittajana leipänsä ansaitseva bloggaaja ei ole oikea bloggaaja, vaan ensisijaisesti toimittaja. Toisin päin sama asia: jos bloggaamisesta saa kunnon palkkaa, se ei enää ole “aitoa” bloggaamista. Jos joku toimittajakunnan ulkopuolelta onnistuisi luomaan aidosti merkittävän blogin, hänet rekrytoitaisiin melkoisen varmasti johonkin toimitukseen - mistä todennäköisesti taas seuraisi, että alkaisi perusjupina epäaitoudesta. Sama nurina tulisi melkoisella varmuudella vastaan myös, jos “aidosti merkittävän” blogin taustalla olisi niin hyvä bisnesidea, että blogi pystyisi taloudesllisesti kannattelemaan itseään. Tässä on taustalla blogistanissa vellonut kansalaisjournalismipaatos: bloggaajan stereotyyppi on yksinäinen kansalainen, mediatalojen ulkopuolella. ^[4]

Siksi kolmannekseen, minun on vähän hankala uskoa yhden supermerkittävän blogin nousuun. Blogien keskeinen uusi juttu kun on kuitenkin ollut se, että pystytään tekemään osuvaa täsmäjuubaa pienemmille porukoille kuin aiemmin. Blogi, joka kertoisi olennaisen kaikesta, on ihan jostain toisesta maailmasta. Siitä vanhasta.

Joka tapauksessa, lisää täsmäjuubaa tarvitaan myös vakavista asioista. Kun näin moni sitä kaipaa, niin ehkäpä, ehkäpä sitä kohta jostain tuutista tupsahtaa.

Tuija haastoi “joo, ja…” -improvisaatiopeliin:

“kommentoi kolmea eri blogia niin, että komppaat blogissa esitettyä ideaa, lisäten vielä jonkun täydentävän uuden ajatuksen.”

Rakentavaa keskustelua siis, kivaa! Kokeillaan.

Marinadi kertoo Jyrki Lehtolan ajatelman innostamana, että “olen aina ollut sitä mieltä, että kahdenkeskisiin tapaamisiin soveliasta toimintaa on kävely.” Tuota ajatusta pitäisi soveltaa enemmänkin, ja laajemmin. Nytin kolumnisti Riku Siivonenhan kertoo monasti pohtineensa fiksuja “sulkapallokaverinsa” kanssa. Pitänee ruveta sopimaan kavereiden kanssa treffejä urheilukentille ja hölkkäpoluille!

Opilas tölvii hiljattain julkistettuja töllön mieskanavia, ja toteaa siinä sivussa muusikoista ja poliitikoista, että

Molempia haastatellaan vain, kun niistä tulee “ajankohtaisia” eli ennen vaaleja/levynjulkaisua. Molempien jorinat voi arvata etukäteen vaikkei haluaisikaan. Koko hommasta jää vissyveden suutuntuma: kummallinenontto poreilu.

Harhar, juuri näin! Lisäksi molemmille lasketaan uskomattoman suureksi ansioksi, jos osaa jotain toisen reviirille kuuluvaa. Musisoiva poliitikko! Yhteiskunnallisesti tiedostava muusikko!

Koetin selailla blogeja blogilistan kautta löytääkseni kolmannen kommentoitavan, mutta luontevasti mistään ei tullut “joo, ja…” -fiilistä. “joo, ja…” -metodi ei nyt vaan toimi, ei tällä väsymysasteella. Hiustenleikkuusta^[1] ei vaan irtoa.

Paitsi että Tuijan haasteessa on kyllä aatetta ja kipinää, jolla sytytellä pientä sisäistä roihua.

Improvisaatioteatterin harjoituksien ydintä, rakentavan vuorovaikutuksen kaavaa “Joo, ja” voi hyvin soveltaa blogeihin. - - Tuloksia käytetään keskustelun aineistona perjantaina konfabulaarissa, jossa haluaisin virittää keskustelua väitteestä “lukemiesi blogien kommentoiminen on vähintään yhtä tärkeää blogipersoonasi muodostumiselle kuin se mitä omaan blogiisi kirjoitat”.

“Joo, ja” -metodi on ainakin minulle jotenkin arkijärkinen tapa keskustella. Sillä saa eniten irti. Se on myös työkalu, jolla jalostetaan juttuideoita. “Joo, mutta” -metodi on siihen hemmetin huono. Eikös tämä ole ihan perusbehavioralismia: jätetään huonot huomiotta, palkitaan hyvästä:”(Maalainen selitti hiljalleen tätä peruskoulutuskeinoa postauksessaan koirasusista, jossakin sivulauseessa.)”:. Ja hyvää syntyy.

Väite blogipersoonastakin on paikallaan. Tässäkin nappaan taas analogian reaalielämästä: se, kenen kanssa hengaat ja kenet tunnet, on urasi kannalta yhtä tärkeää kuin se, miten hyvin hommasi hoidat.

That said, inhoan itsetarkoituksellisesta sosiaalista pelaamista sekä reaalimaailmassa että verkossa. Kaverien valitseminen hyötynäkökulmasta on - niljakasta. Pyrkyryydeksihän sitä sanotaan.