armeija

Tuhat vanhaa armeijan fillaria on melkoinen näky Senaatintorilla. Ja armeijan julkisuuskikka hyvä oivallus - olin kuvitellut sitä mainostoimiston keksimäksi, mutta kovasti fillareiden rivijärjestystä valvonut pääesikunnan markkinointipomo väitti ideaa omakseen.

Olen kuljeskellut ympäriinsä Lomon kanssa ja ottanut kuvia. Tämä on oma, ja Huuto.netistä. Ihan kuten nuo armeijan pyörätkin.

Tiedossa kuvia. Paljon. Valtaosa Flickrissä, osa myös Pohdiskelevan liftarin puolella.

Puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala on ryhtynyt meuhkaamaan siviilipalveluksesta. Syytäkin on. Helvetin moni lupaava nuorimies hukkaa yli vuoden elämästään täysin välinpitämättömästi rakennetun siviilipalvelussysteemin rattaissa. Tiedän kokemuksesta, että se on aivan jumalattoman turhauttavaa.

Ja sivarin jälkeen joku vielä kusee silmään ja selittää, etten ole kantanut vastuutani tästä yhteiskunnasta. Haistakaa paska.

Toisin kuin esimerkiksi Kaskeala väittää, sivariin eivät hakeudu yhteiskunnallista vastuuta pakoilevat. Sinne hakeutuivat vakaumuksen takia aseellisesta palveluksesta kieltäytyneet - ja idiootit. Armeijastahan jokainen täyspäinen velvollisuudenpakoilija saa täyden rauhanaikaisen vapautuksen, kun viitsii vain lääkärillä käydä. Sivariin mennäkseen pitää haluta kantaa vastuuta tai olla liian tyhmä käydäkseen hakemassa hullunpaperit.^[1]

Muutaman vuoden takaisen kokemukseni mukaan sivarin peruskoulutus koostui enintään lukiotasoisista luennoista, jotka pidettiin uuvuttavissa neljän tunnin pätkissä ^[2] ja joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Muutamista hyvistä luennoista huolimatta kokonaisuus oli passivoiva ja surkea. Kaikesta näki, että homma oli tehty mahdollisimman halvalla.

Olin itse etukäteen kiinnostunut oppimaan ensiapua. Meidän erässämme ensiapukurssi vedettiin yhdelle ryhmälle neljästä. Jouduin epähuomiossa ATK-ryhmään, jossa kerrattiin viimeistään yläasteella opittuja Word-komentoja - valikoista.

Vietin Lapinjärvellä elämäni viisi puuduttavinta viikkoa.

Sivarin koulutusta olisi toden totta syytä kehittää. Tarvitaan enemmän, ammattitaitoisempaa väkeä vetämään koulutusta ja aiheiksi ensiavun lisäksi vaikkapa ensisammutusta ja ympäristötuhojen torjuntaa. Täyttä asiaa ja käytännön harjoituksia sopivina annoksina. Pienempiä ryhmiä, jotka jaettaisiin mielenkiinnon mukaan. Hell Yeah! Kunnon koulutusjakson jälkeenhän nekin, joilla ei ennestään olisi kunnon koulutusta, voisi saada mielekkäitä töitä sairaaloista, vanhainkodeista tai vaikkapa maahanmuuttajien parissa tehtävästä työstä. ^[3]

Ongelma on se, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Sivari on paikka, jonne armeijan kannalta hyödyttömät heitetään kiusattavaksi. ^[4]

Hesarin jutussa puolustusministeri Seppo Kääriäinen myöskin visioi, että siviilipalveluksen kehittäminen pitäisi nivoa kansallisen turvallisuuden kehittämiseen. Paskaa. Sivari pitäisi nivoa yleisen turvallisuuden kehittämiseen, sillä kansallinen turvallisuus on turhan lähellä armeijaa ja vaarassa sotia sivariin tulleiden vakaumusta vastaan. Sivari voi sammuttaa paloja, hoitaa sairaita tai opettaa vaikka opettaa mamuille ATK:ta, ^[5] mutta ei missään nimessä työskennellä patruunatehtaan kokoonpanolinjalla tai jalostamassa bensaa tankeille.

Ajauduin eilen puhumaan politiikasta kalliolaisen kuppilan naapuripöytään. Koetin selittää, miten paljon fiksumpaa on pyrkiä ennakoimaan ja ehkäisemään konflikteja kuin varustaa nopean toiminnan joukkoja ja laittaa poikia ottamaan luodin sisuskaluihinsa, kun vierustoverini keskeytti minut.

“Hei kuule, ei niihin nopean toiminnan joukkoihin pakoteta ketään. Ne, jotka sinne lähtevät, haluavat rähinöihin ja sopimusta allekirjoittaessa tietävät, että siinä voi saada kuulan kalloonsa.”

Törmäsin samantyyppiseen argumenttiin käydessäni Isossa-Britanniassa viime syksynä. Katukuvassa oli paljon mainoksia, joissa pyydettiin lahjoittamaan rahaa sotainvalidien rahastoon. “Vittu minä en niille mitään maksa”, tuttavani totesi. “Itse ovat ammattinsa valinneet, ja nyt valittavat että kävi huonosti.”

Ja Meksikossa luuhannut amerikkalainen totesi Irakin sodasta kieltäytyvistä amerikkalaisreserviläisistä: “Mitä ne oikein itkevät, se on ammatinvalintakysymys! Olisi ihan eri asia, jos kyseessä olisi asevelvollisuusarmeija, mutta nuo ovat ilmoittautuneet armeijaan vapaaehtoisesti.”

Ison-Britannian ja USA:n palkka-armeijoiden “vapaaehtoisuudesta” voi toki kiistellä, käytännössähän armeija on sosiaaliturvan korvike köyhille nuorille, joille merijalkaväki on itse asiassa ainoa yhteiskunnallinen turvaverkko. Se ei kuitenkaan ole tämänpäiväinen pointtini.

Pointtini on se, että minua huolestuttaa suhtautuminen sotavoimiin “menköön sinne tappamaan itsensä jos haluavat” –asenteella, sodan moraalisten ongelmien redusoiminen kysymyksi sotaan lähtevän yksilön valinnanvapaudesta. Eilisessä baarikeskustelussa muistutin, että Suomen ollessa EU:n nopean toiminnan joukkojen päivystysvuorossa saatamme joutua lähtemään sotimaan, joten voisi olla fiksumpaa koettaa ehkäistä rähinät ennakolta. “Kuule, ei me sinne jouduta. Sinne lähtevät ne, jotka ovat sinne vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet.”

Eli ihmisten lähettäminen sotimaan ei ole mikään ongelma, jos sotimaan lähtevät ovat palkkasotilaita? Palkkasotilaat eivät ansaitse sääliä, vaan tositoimintaa? Sodassa ei ole siis moraalista ongelmaa, mikäli itse ei ole lähtevien listalla?

Pelkäänpä, että tällainen suhteutuminen alentaa kynnystä lähettää suomalaisia sotimaan maailman kriisipesäkkeisiin. Ja vastaavasti, alentunut kynnys lähettää sotilaita hoitamaan asiat asein saattaa viedä kannatuspohjaa monimutkaisena ja epämääräisenä pidetyltä, mutta ihmishenkiä ja voimavaroja säästävältä siviilikriisinhallinnalta.

Sillä onhan se nyt saatanasti paljon näyttävämpää ampua pahikset rynnäkkökiväärillä kuin rakentaa aserahoilla kouluja, joissa lapsensa oppisivat elämään ihmisiksi. Etenkin, kun voi katsoa uutisista miten amikset hoitavat homman ja nauttia itse omasta korkeakoulutetusta elämästään design-sohvalta.

Pakistanin maanjäristyksen uhreille annetut avustusrahat ovat päätyneet pönkittämään diktatuurissa valtaa pitävän armeijan asemaa, raportoi IPS. Kansainväliset tukijat ovat antaneet alueelle kuusi miljardia euroa jälleenrakennukseen ja humanitaariseen apuun, joten mistään ihan pienistä summista ei suurta hätää kärsivällä alueella ole kyse.

Näytää kuitenkin pahasti siltä, että iso osa rahoista päätyy ihan jonnekin muualle kuin minne ne on tarkoitettu. Ainakaan toimivaa siviilidemokratiaa niillä ei rakenneta. Armeija päättää, mihin rahat käytetään, eikä siihen ole muilla paljoa sanomista. Sotilasdiktatuurista puhuttaessa tämä ei tietenkään ole sinänsä mikään kovin yllättävä uutinen, mutta varsin ikäväähän se on.

“The military has shown complete disregard for elected institutions in its hastiness to put together plans to undertake the reconstruction of the earthquake-hit areas,” said Siddiquul Farooq, who is information secretary for the opposition Pakistan Muslim League party, headed by exiled, former prime minister Nawaz Sharif. Read the rest of this entry »

Sedis kirjoittaa eilisestä juhlapäivästä:

Palkkasoturi oli Hectorin tunnetuksi tehnyt folk-biisi vuodelta 1965. Sen sanoissa rinnastettiin jopa Buffy Saint-Marien The Universal Soldieria paremmin sotimisen ikiaikaisuus mainiolla rinnastuksella: he ohjuksin ja keihäin taistelee. Punaisella torilla eilen marssineilla 7500 sotilaalla olivat mukana vain keihäät, ohjuksia ja ydinaseita ei nähty.

Ainoastaan Jukka Kajava (HS) osaa aamun lehdessä pelätä hymyileviä sotilaita. Hän nimittäin miettii mille ne nauravat?

Itä-Euroopassa ihmiset juhlivat voittoisan puna-armeijan miehitysjoukkoja sankareina. Esimerkiksi Latviassa maan pääkaupungin Riikan kadut täyttyivät eilen valtavista väkijoukoista. “Olen ikionnellinen. Kiitos Stalin, kiitos Neuvostoliitto”, riemuitsi latviatar Mrsa. “Kyllä humalainen puna-armeijan sotilas on huomattavasti hellempi raiskaaja kuin saksalainen virkaveljensä”, hän jatkoi.

Technorati Tags: sota, voiton päivä