apple

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle sen jälkeen, kun aloin askarrella joululahjoja. Olen väkerrellyt viime päivinä vapaa-aikani kuluksi vanhojen kaitafilmien parissa.

Syksyllä saimme siirretyksi perheeni katafilmiarkistosta digitaalimuotoon vuosina 1979-85 kuvatut kaitafilmit, ja nyt olen ajanut mäkkini iMovieen^[1] sisään kolmea tuntia raakamateriaalia, joista koetan koostaa jonkinlaisen järkevän puolituntisen dvd:n sukulaisten pukinkonttiin.

Kotivideoille tarkoitettu editointiohjelma on osoittautunut kiitettävän helppokäyttöiseksi. Oikeastaan isoin pettymys minulle on ollut ohjelman valmiiden teemojen ylenpalttinen amerikkalaisuus - Applen graafikkojen suunnittelemat lomamatkavideopohjat eivät oikein istu suomalaisen 70-luvun kuvitukseen. Pitänee pitäytyä jossain simppelimmässä.

Seuraavaksi pääsen sitten painiskelemaan dvd-valikkojen rakentamisen kanssa. Sama ongelma nimittäin tulee vastaan, kun ryhdyn kasaamaan iMoviestani varsinaista julkaisua iDVD:lla^[2]

Koetin muuten etsiskellä kaupoista poltettavia dvd-levyjä, joissa olisi leffatyyppinen, läpinäkyvä kotelo. Sellaiseen voisi tehdä kaksipuoleisen kansilehden. Löysin vain erivärisiä, läpinäkymättömiä kansia. Vinkkejä oikeasta ostospaikasta otetaan vastaan.

Toinen pikkusäätö, jonka tähän elektroniseen käsityöhän haluaisin, olisi vähän fiinimmän näköinen levy. Mikä olisi fiksuin tapa saada itse dvd-levyn kanteen itse valittu kuva?

Isoin ongelma ei kuitenkaan ole muoto vaan sisältö. Koska kaitafilmi oli varsin kallista ja sitä on pitänyt säästää, vanhat filmit sisältävät villejä kolmen sekunnin otoksia, joista järkevän kokonaisuuden rakentaminen on varsin hankalaa. Joskus varhaisteininä kuvasimme kavereiden kanssa spaltterfilmejä videolle ja editoimme niitä suoraan kameralla, mutta sen jälkeen editointikokemus on ollut varsin vähäistä – olen tehnyt pari televisiojuttua, mutta niitä varten on käyty kuvaamassa erikseen, eli materiaali on ollut melko hallittua. Tässä oppii arvostamaan arkistomateriaalista dokumentteja koostavia ihmisiä: punaisen langan löytäminen hajanaiseen materiaaliin on pirun hankalaa.

Mutta editoinnissa on voimaa, ja lyhyistäkin pätkistä saa aikaan hyvää jälkeä. Paraatiesimerkkinä stop motion -tekniikalla tehty sävellys/musaviedo, johon eilen törmäsin youtubessa:

Applen tulevista tuotteista liikkuu jatkuvasti mielenkiintoisia, enemmän tai vähemmän perättömiä huhuja, mutta tämä on jo hauska: MacRumoursin mukaan iPhotosta on löytynyt piilotettu Google Maps -integraatiopalikka. Lisäksi syyskuussa mac-entusiastit kaivelivat esiin Applen pantenttihakemuksen “monikäyttöiselle kädessä pidettävälle laitteelle”, jossa olisi yhdistettynä mikrofoni, liikkeenpaljastus, kamera, GPS ja radio.

Tämä kuulostaisi tietenkin siltä, että Apple olisi luomassa “täydellisen iLife-tuotteen”^[1] - kännykkäkameran, johon on yhdistettynä iPod ja GPS-navigaattori sekä diginauhuri.

Melkoinen gizmohan tuo olisi. Nappaa kuva tai videota ja samaan aikaa ääniraitaa. Kamera laittaa koordinaatit kuvan exif-tietoihin^[2] Kun kuvat siirtää koneelle, iPhoto arkistoi kuvien ajan, paikan, mitä kuuntelit kuvan ottaessasi, miltä ympärillä kuulosti…

Ammattivalokuvaaja ei tietenkään tuollaisella laitteella tee mitään, mutta ajatelkaas, miten kokonaisvaltaisia muistoja tulevaisuuden valokuva-albumit palauttavat. Matkoilta ei enää oteta kuvia, vaan tallennetaan hetkiä.

Tietokato niittää näin syksyllä viljaa minun tietoviljelmilläni. Viime viikolla meni blogi, nyt kovalevy. Eilisiltana 250 gigan ulkoinen LaCie päästi kesken iltaa ruman korahduksen, pihahti päälle ja kuoli pois. Levylle oli tuhansien valokuvien ja satojen mp3-muotoon muutettujen älppärien koti, ja nyt se lakkasi olemasta.

Onneksi olin kaksi viikkoa sitten käynyt ostamassa varmuuskopiointia varten uuden kovalevyn. Kaikesta LaCien sisällöstä oli kopio, vieläpä edellisenä yönä otettu. Kovalevyn kuolema maksoi tällä kertaa vain kohtuullisen summan rahaa. Korvaamattomia menetyksiä, kuten vaikkapa Nepalin-matkakuvien lopullista häviämistä, ei tapahtunut.

Olen hiljalleen alkanut ymmärtää varmuuskopioiden merkityksen, osin kantapään kautta. Herätys homman kuntoonlaittamiseen tuli vähän kummallista kautta: luin mac-uutisista, että uutee applen käyttöjärjestelmään varmuuskopioiden ottaminen rakennetaan sisään perustoimintoihin. Onneksi luin ja innostuin laittamaan asiat kuntoon jo nyt.

Macissahan ei tosiaankaan vielä ole omaa, kunnollista varmuuskopiontiohjelmistoa, ellei .mac-palveluun yhdistettyä vaihtoehtoa lasketa. Koska .mac-tili on järjettömän kallis suhteessa siitä irtoavaan iloon, Applen Backupia ei todellakaan lasketa.

Hankin itselleni kehutun ja kohtuuhintaisen SuperDuper-softan, joka onkin toiminut simppelissä peruskäytössä erinomaisesti.

Varmuuskopiointisoftaa tarvitaan macissa parista eri syystä.

Ensinnäkään kaikki järjestelmän toimintaan liittyvät tiedostot eivät suostu kopioitumaan drag&drop-tyylillä oikein, jos ollenkaan. Itse asiassa kaikki varmuuskopiointiin tarkoitetut ohjelmistotkaan eivät osaa tehdä tätä kopiointia menettämättä olennaista metadataa – tässä suhteessa Superduper ilmeisesti pesee muut softat mennen tullen.

Toisekseen satojen gigojen kopioiminen vie hirvittävästi aikaa, jos sen tekee jokaisella kerralla alusta asti tavu tavulta. Varmuuskopiointiin käytettävät ohjelmistot säästävät aikaa kopioimalla vain edellisen kopioinnin jälkeen luodut tai päivitetyt tiedostot. Esimerkiksi minulla käytössä oleva softa osaa päivittää 250 gigan kovalevyn varmuuskopion reilusti alle kymmenessä minuutissa. Ero on iso verrattuna siihen, että ensimmäisellä kerralla kopiota tehdessä tiedostojen siirtämiseen arkistona toimineelta firewire-levyltä usb-väylää varmuuskopiolevylle kului työpäivän verran.

No, ensi viikolla pitää taas käydä ostamassa uusi ulkoinen kovalevy. Tällä tietokuolematahdilla tuo viikonloppuni pelastanut varmuuskopiokin nimittäin varmaankin kuolee ennen joulua.

Kävin eilen ostamassa iMaciinni roimasti lisää muistia, mikä pisti vajaan puoli vuotta vanhaan koneeseen huimasti lisää kierroksia. Kuvia on nyt mukavampi käsitellä ja ohjelmien välillä hyppiminen käy sutjakasti. Hommia on yksinkertaisesti vaan kivempi tehdä.

Vaikutuksia oli toki toinenkin: koko kone tuntuu uudelta, virtaviivaiselta ja hienolta. Tulee pikkupoikamainen vempaininto. “Uusi lelu, jee!”

Samankaltaisessa tilanteessa olevan kaverin kanssa biljardia kopsutellessa illansuussa pohdimme, että tämä on tällaiselle epä-/puolinörtille paras tapa toimia konehankinnoissa. Kannattaa aina hankkia aina ensin koneen karvalakkiversio ja päivittää sitä lisämuistilla vuoden tai puolen vuoden päästä, niin saa mahdollisimman monet uusilelu-kiksit.

Ajatus siitä, että vanhasta tulee “kuin uusi” taitaa olla muidenkin vimmojen taustalla. Mikä muu selittäisi intoa puunata ja tuunata vanhaa tavaraa kuin se, että se alkaa tuntua kuin uuden hankkimiselta? Käytön kannaltahan virittely nurkista ei ole mitenkään välttämätöntä, ihan hyvin sitä olisi pärjännyt vähän hitaammallakin koneella.

Odottelen Applestoresta tilaamaani uutta iMacia ja seurailen kärsimättömänä paketin kulkua. Kuriirifirman kulunseurantasivu aiheuttaa kuitenkin hieman hämmennystä.

Osaako kukaan kertoa, miksi asiat otetaan useaan kertaan vastaan samassa paikassa ja ne reissaavat ees ja taas?