amnesty

Vähänkään isompiin ja tärkeämpiin asioihin keskittyvät blogit tuppaavat olemaan järkyttävän tylsiä. Vähän surku, sillä tarkoitan nyt juuri sellaisia blogeja, joita haluaisin nähdä ja lukea enemmän. Ei niitä juurikaan ole, ja ne, joita on, eivät jaksa kiinnostaa kovin kauaa.

Selailin Amnestyn uuden Suomen-puheenjohtajan Jussi Förbomin Kiina-blogia sekä Amnestyn aktivistien melko tuoretta ihmisoikeuspuolustajat-blogia. Förbomin teksti kulkee, huomaa että mies on ammattitoimittaja, mutta silti en ole ihan varma jaksanko seurata blogia kovin pitkään. Ihmisoikeuspuolustajat-blogissa… no, sanottaisiinko että siinä on lukijan kannalta samat ongelmat kuin tässä blogissa muutaman vuoden takaisen tiiviimmän ihmisoikeuskirjoittelun aikaan – vaikea ajatella, että muut kuin maailmantuskauutisten heavyuserit jaksaisivat tarinoiden virtaa seurata.

Itseä isommista asioista on pirun vaikea kirjoittaa. Tekstistä tulee helposti falskin makuista ja puisevaa. Vaikka kuinka koettaisi kertoa yksittäisestä ihmisestä siellä kaiken keskellä, jutun rakentaminen mukaansatempaavaksi vaatii rutosti taitoa. Ja oikeasti, käsi sydämellä, harva ammattikirjoittajakaan on oikeasti tarpeeksi hyvä.

Ehkä aktivistiblogeissa pitäisi objektiivisen toteamisen sijaan purkaa enemmän myös asioista huolestuneen kirjoittajan omaa vitutusta? Vähän ronskimmalla kolumniotteella voisi tarinoihin tulla sellaista karheutta, joista tavallinen pulliainenkin saisi otteen.

Olen kuitenkin isosta kuvasta yhä samaa mieltä kuin kolme vuotta sitten ^[1] , ns. maailmantuskatiedotuksessa blogit toimisivat parhaiten, jos pienet viestit alkaisivat meemiytyä, levitä tavisten blogista toiseen. Siis ei niin, että olisi vain yksi ihmisoikeusaktivistien virallinen ryhmäblogi, johon kirjotettaisiin, vaan niin, että uutiset/vetoomukset/tiedotteet pitäisi saada leviämään kaikkien bloggaavien jäsenten sivuille, tyyliin “Kävin tänään allekirjoittamassa vetoomuksen naisten hakkaamista vastaan, käy sinäkin”, “Ihmisoikeusaktivisti sai just vankeustuomion Kiinassa, laitoin sähköpostia Kiinan viranomaisille - laita säkin”.

Harmi vaan, että vakavat asiat eivät meemiydy kovin helposti. Yhteisten asioiden - politiikan - höpiseminen hiustenleikkuukuulumisten seassa ei vaan taida olla tätä aikaa. Yhteiskunnallinen passivismi on blogeissa pop.

Guardian kertoo, että Britanniaan seksiorjiksi tuodut naiset ovat saaneet oikeudessa 140.000 punnan eli noin 196.000 euron korvaukset kivusta ja särystä. Merkittävä juttu. Nämä ovat niitä naisten oikeuksia, joiden puolesta olisi syytä kamppailla. Oikeuden määräämät korvaukset ovat signaali siitä, että asia otetaan vakavasti.

Syytä onkin. Jutun mukaan seksibisneksen tarpeisiin käytävä ihmiskauppa on helvetin iso ongelma Briteissä.

“The scale of sex trafficking is of increasing concern to police. Officially, the Home Office believes the number of illegal immigrants being sexually exploited at any one time is about 4,000. Investigators and support groups, however, calculate numbers are likely to be in excess of 10,000 and describe known cases as the ‘tip of the iceberg’. Even small towns are likely to have a brothel. Peterborough is a typical example. As little as three years ago, the Cambridgeshire town had two of them. This year the police have raided at least 48 in the town. Detectives describe such places as ’sex prisons’. ‘The problem of trafficking is far greater than officially recognised and can no longer be considered a big city problem,’ said Johnson of Lovells.”

Amnesty kampanjoi Suomessa naisten oikeuksien puolesta, tänä vuonna painopiste on ollut seksuaalisen väkivallan kitkemisessä. Kampanjaan kyllä liittyy muitakin sivujuonteita, kuten kansainvälisen naiskaupan lopettamista ja naisten kohtelua konflikteissa. Käykääpä allekirjoittamassa vetoomus, jos ette sitä vielä ole tehneet.

Kidutus on yhä yleinen käytäntö kuulusteluissa eri puolilla maailmaa, ja sen vastainen työ ^[1] on ollut yksi Amnesty Internationalin keskeisiä tehtäviä 1960-luvun lopulta lähtien. Suomen Amnestyllä on nyt meneillään kampanja, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti Yhdysvaltojen “terrorismin vastaisessa sodassa” käyttämiin “kehittyneisiin kuulustelumenetelmiin”.

Mustankuuluisin keissi kidutuksista taisi olla Abu Ghraibin sittemmin suljettu vankila Irakissa, mutta ehkä vielä sitäkin tunnetumpi on Guantanamon pidätyskeskus Kuubassa. Yhdysvaltain kuulustelu - eli kidutuskeskuksia oli muutama vuosi sitten myös Euroopassa ja ilmeisesti vankeja lennättäneet koneet vierailivat myös Suomessa.

Amnestyn kampanjassa vaaditaan, että

• Yhdysvallat sulkee Guantanamon tukikohdan pidätyskeskuksen ottaa vastuun siellä tapahtuneesta kidutuksesta
• EU kantaa vastuunsa siitä, että se puuttumattomuudellaan edesautti USA:n käytöntöjä Euroopassa
• Suomi liittää lakiinsa kidutuksen kieltävän pykälän ja ottaa vastaisuudessa aktiivisesti kantaa kidutusta vastaan sekä EU:ssa että muissa kansainvälisissä suhteissaan.

Vetoomusten kirjoittamisen sijaan kantaa otetaan nyt poseeramalla “No torture here” -lipun kanssa ja lataamalla kuva kampanjasivustolle. Minä seisoin kuvaa varten lipun kanssa puistossa Mäntyniemen palatsin lähettyvillä.

Amnestylla on hauskasti sosiaalista webbiä hyödyntävä No torture here! -kampanja, jossa aktivistien on määrä poseerata vapaasti valitsemallaan paikalla “Täällä ei kiduteta” -lipun kanssa. Poseeraus kuvataan tai videoidaan, ladataan nettiin ja isketään maailmankartalle. :”(Kampanja on Amnesty Internationalin Suomen osaston tekosia ja sen toteutuksesta on näemmä huolehtinut Taideteollisen korkeakoulun medialabra.)”:

Idea vie eteenpäin parin vuoden takaisia “poseeraa maailma paremmaksi” -kampanjoita ^[1] mutta kehittää ideaa vähän eteenpäin. Jos/kun kuvia kertyy, syntyy maailmankartalle kidutusvapaiksi julistettujen alueiden verkosto, mikä on ainakin minusta ihan kiehtova visuaalinen kannanotto.

Tuli heti mieleen, että taidan yhdistellä ihmisoikeusaktivismia ja 100 tuntematonta -projektiani ja pyytää kymmentä tuntematonta ottamaan kantaa kidutusta vastaan. Kunhan nyt saan ensin tämän meneillään olevan kymmenen kuvan sarjan tehtyä.

Saddam Husseinin teloituksesta ei tullut hyvä fiilis, vaikkei hirmuhallitsijaa kyllä tule ikäväkään. Fiiliksiä ei pilannut vain se, että vastustan kuolemanrangaistusta, vaan myös se, että hommasta jäi paha lynkkauksen jälkimaku.

Hesarin mukaan George W. Bush oli luonnehtinut teloitusta “merkittäväksi merkkipylvääksi Irakin matkalla demokratiaan”. Ja milläköhän tavalla? Husseinin joutuminen tilille vakavista ihmisoikeusrikoksista toki oli tärkeää, mutta minun on vaikea nähdä diktaattorin hirttämistä kovin tärkeänä kansanvallan kannalta.

Amnesty ja Human Rights Watch ovat molemmat moittineet oikeudenkäyntiä sen puutteista. Todistajia ja puolustuksen asiamiehiä murhattiin oikeudenkäynnin aikana, minkä lisäksi koko hommassa oli pahasti näytösoikeudenkäynnin maku.

BBC:n uutisessa on Bushilta myös sitaatti, jossa hän kutsuu oikeudenkäyntiä reiluksi.

Olen viime aikoina lukenut toiseen kertaan Alan Mooren Vartijat-sarjakuvaromaania vuodelta 1984. Aikanaan varsin kumouksellinen epäsupersankarisarjakuva pohdiskelee omankädenoikeuden oikeutusta, ja nyt nuo pohdinnat tuntuvat taas pirun ajankohtaisilta. Populaarikulttuurissa esiintyy usein sama hahmo kuin populistisessa politiikassa: oikeamielinen, päättäväinen supersankari, joka tutkii rikokset, etsii syylliset, langettaa tuomiot ja panee ne saman tien toimeen. Oikeassa elämässä tällaiset “oikeamielisyydet” harvoin kestävät kovin tarkkaa tarkastelua - mutta silti niillä on tilausta, kun kansa kaipaa helppoja ratkaisuja.

Saddamia ei tosiaan tule ikävä, mutta miksi helvetissä tämän piti päättyä näin? Hirmuhallitsija pistettiin tilille vain murto-osasta niistä rikoksista, josta hänet olisi pitänyt tuomita oikeudessa ja hirtettiin heti tilaisuuden tullen. Minä olisin halunnut nähdä hänet tuomiolla paljosta muustakin - ja vankilassa koko lopun elämäänsä.

Tänään sunnuntaina 8. lokakuuta Helsingissä Venäjän suurlähetystön edessä hiljainen kynttilämielenosoitus lauantaina kotiovelleen ammutun venäläistoimittaja Anna Politkovskajanmuistoksi. Järjestäjä Suomen PEN. Levittäkää sanaa, tulkaa paikalle.

Lisäys: Politkovskajan kuolema on herättänyt voimakkaita tunteita. Suomalaisiin blogeihin hänestä ovat kirjoittaneet jo ainakin Taloudenhoitaja, Viima, Sanat (kiitos Tuijalle näistä kolmesta), Syksyinen, Riku Eskelinen, Malinen, Katri Sarlund, Päivästä toiseen, Politiikan sietämätön keveys. Lisää Technoratista, useilla eri kielillä.

Lisäys 2: Luettelenpa vielä nämäkin: Sedis, Ilja Suvanto, Hinkstoona, Image, Apinalaatikko, Esa Suominen, Kari Haakana sekä tietenkin myös Lehti. Kynttilämielenosoitusta mainostetaan blogistanissa laajalti, veikkaanpa että näemme verkossa myös paljon kuvia paikan päältä.

Lisäys 3: Kuvia on nyt sitten verkossa. Tästä sivusta näyttää tulevan listaus Politkovskajasta kirjoittaneista suomalaisblogeista, joten merkitsen muistiin vielä joitain löytämiäni: Elämää ja kirjoitusvirheitä, my typo, Mari Koo, Tosikko, Kasa, Vähätelmä, Nina Suomalainen, Finnsanity Blog, Tuhat sanaa. Enemmänkin varmasti on, lisäilkää kommentteihin jos satutte löytämään.

Amnesty vetoaa pääministeri Matti Vanhaseen, jotta ihmisoikeuskysymykset otettaisiin puheeksi Venäjän ja EU:n välisessä huippukokouksessa 24. marraskuuta. Käykäähän allekirjoittamassa.

Lisäksi Jussi tietää kertoa, että Novaja Gazeta on avannut surunvalittelukirjan, johon voi käydä jättämässä terveisensä Politkovskajalle.

Lisäys 4: Nyt jo suurin piirtein kaikki ovat kirjoittaneet jotain Politkovskajasta. Enää en lupaa tehdä täydennyksiä listaan, mutta lisäilkää ihmeessä linkkejä löytämiinne Politkovskaja-aiheisiin merkintöihin tuonne perään.

Mainitsen kuitenkin Amnestyn toiminnanjohtajan Frank Johanssonin merkinnän, jossa hän kertoo omasta yhteydenpidostaan Politkovskajaan:

Viimeisen kerran tapsin hänet noin vuosi sitten. Silloin hän totesi suoraan, ettei enää usko Euroopan maiden poliittiseen tahtoon muuttaa asioita Venäjällä. Että hän ei enää jaksa edes yrittää. Kun nyt toimistossa katson hänen kuvaansa ja sen edessä palavaa kynttilää en voi muuta ajatella, kun että Eurooppa petti hänet. Mutta ehkä hänen kuolemansa saa unionin heräämään. Ehkä Suomi voisi näyttää esimerkkiä.

Reeta on kirjoittanut Politkovskajasta useaan otteeseen (1,2) omaan blogiinsa, Samoin Laura (1,2). Samaan joukkkoon liittyvät myös eräänlainen esimieheni, Hesarin Nyt-liitteen Reeta Räty; selvästi vähemmän esimieheni, Radio Helsingin Paula Salovaara (kiitti linkistä, kohta loppuu liftarilta kaista); vasta lukulistalleni lisäämä Tapio Laakso; Media=blogin Matti Lintulahti Imagen blogissa sekä, tämä saa nyt jäädä vihonviimeiseksi päivitykseksi, Mitvit.

Innostuin ehkä kohtuuttomankin paljon Human Rights Watchin ajatuksesta ottaa blogit käyttöön pahoista teoista tiedottamisessa. Jotenkin vain tämä nyt tuntui yhdeltä ihan varteenotettavalta tavalta käynnistellä kohtuullisen vakavasti otettavaa ruohonjuuritason tiedonvälitystä, jolla oikeasti voi olla merkitystä isoihin asioihin.

Ryhdyin mielessäni kehittelemään ajatusta ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden google-pommittamisesta - siis ihmisoikeusaiheisista meemeistä. Kun iso joukko bloggaajia julkaisee blogissaan merkinnän jonkin maan pahasta teosta, linkittää juttunsa alkuperäiseen lähteeseen (ihmisoikeusjärjestön raporttiin) sekä laittaa linkin pahuuksiin syyllistyneen maan nimestä Amnestyn vuosiraportin maata käsittelevään lukuun, hakukoneet rupeavat yllättäen suoltamaan tavallisille nettikäyttäjille tietoa, josta maiden matkailuviranomaiset eivät varmasti ole mielissään.

Systemaattiset ihmisoikeusloukkaukset, vaikkapa mielivaltaiset pidätykset ja kidutus, ovat asioita, joita valtamedia ei mielellään uutisoi. Kokonaisuutena niissä ei ole dramatiikkaa (ei selkeää hetkeä, jolloin asia on tapahtunut), yksittäisinä tapahtumina ne eivät ole kovin suuria (kolme ihmistä pahoinpidelty). Tällaiset asiat sopivat kuitenkin oikein hyvin asioiksi, joita voi pitää esillä blogeissa. Pienten ihmisten tarinoita pienistä ihmisistä.

Ryhdyin kehittelemään ideaa ihmisoikeusmeemeistä: Silloin tällöin joku bloggaaja kirjoittaa pienen jutun ja kehottaa muita bloggaajia julkaisemaan jutun omissa blogeissaan. Jos tällaiset tärkeän asian puolesta leviävät meemit saavat samanlaista suosiota kuin hauskat “mitä ajattelin tänään retiiseistä”-meemit, ne vaikuttavat melko nopeasti hakukoneiden tuloksiin - sekä tietenkin jo sellaisenaan nostavat tärkeitä asioita blogien lukijoiden tietoisuuteen.

Eikä tällaisten juttujen tarvitse olla ruttuotsaisia ja täyttää koko blogia. Kunhan vaan välillä antaa vähän tilaa blogistaan, hyvän asian puolesta. Näkisin tällaiset “vakavat meemit” kansalaisjournalistisena versiona vetoomuksista.

Kirjoitin ensimmäisen pienen meemiuutisenkin, jonka voi vapaasti julkaista omassa blogissaan: Pakistan: opiskelija-aktivistit “kadonneet”

Ottaako joku haasteen vastaan? Ryhdytkö bloggaamaan paremman maailman puolesta?