Yleinen

Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Kirjoittelin joskus aiemmin alakarppaamisesta - jota pidän yhtenä nykyajan älyttömista ravintoainehullutuksista - ja viittasin siinä sivussa Michael Pollanin NYTimes Magazineen kirjoittaman Unhappy Meals -artikkeliin. Artikkeli on yhä edelleen tervejärkisimpiä lukemiani tekstejä syömisestä. Ravintoainehömpötys :”(Mari kirjoittaa muuten tämän päivän Hesarissa ravitsemushömppäkritiikkiä sivulla D1, artikkeli on maksullisena myös netissä )”: on pseudotiede ja nykyajan uskonto, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä ja sen keskellä on mukava lukea ihan tavallisen ruuan terveellisyydestä.

Michael Pollan on kirjoittanut ruuasta enemmänkin, esimerkiksi kirjat The Omnivore’s Dilemma ja In Defence of Food. Siihen nähden on vähän hassua, että hän pystyy tiivistämään neuvonsa syömisestä seitsemään sanaan: Eat food, mostly vegetables, not too much. ^[1]

Tänään opin, että Pollan myös puhuu hyvin. Kuten esimerkiksi tässä Googlen järjestämässä tilaisuudessa, josta joku nappasi videon ja laittoi verkkoon.

Itse luen Pollania siten, että ihmisten pitäisi lopettaa ravintoaineista stressaaminen ja käyttää enemmän aikaa ja rahaa ihan oikean ruuan tekemiseen ja sen syömiseen hyvässä seurassa. Kyseessä on siis ruokaan liittyvän elämäntavan ja asenteen muutos. Siksi tuntuu hassulta, että hänelle luennon lopuksi esitettävät kysymykset koskevat kuitenkin yksittäisiä asioita, joihin halutaan oikeaoppinen käytännön tulkinta. Voinko syödä ystävieni laittamaa ruokaa, siihenhän voi olla lisätty vähän jotain sopimatonta? Mistä saan lihaa, jossa ei varmasti ole yhtään ylimääräistä hormonia? Saanko syödä karkkia?

Hulluus on yksityiskohdissa.

Britanniassa, missä Amnesty Internationalilla taitaa olla vankin kannatus ja sitä kautta myös raha-asiat poikkeuksellisen hyvin, osataan tehdä vetoavia videoiskuja ihmisoikeuksien puolesta. Nyt olympialaisten alla järjestö on tehnyt hienon animaation, jossa pistetään tunnetasolla rinnan kisojen loiste ja meno kidutustyrmissä.

Hahmot ovat kovasti Pokemon-henkisiä. Onko tässä nyt löydetty heikko kohta video- ja peliväkivaltaan paatuneen nykyteinin tunnemaailmasta? Lapsuudesta tuttu piirroshahmoko on se koukku, jolla kaukaisetkin asiat saa yhä tuntumaan joltain?

Aiemminkin britti-Amnesty on tehnyt hienoa videokamaa ihmisoikeustyön markkinointiin. Esimerkit ovat nähtävillä Youtubessa. Omat suosikkini kertovat vesikidutuksesta, ihan tavallisista vaimojenhakkaajista ja kansainvälisestä asekaupasta. Ja täytyy sanoa, että kyllä tuo toimintaan tsemppaava motivaatiovideokin on omalla tavallaan aika söpö.

Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”

Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”

Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.

Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.

Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.

Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.

Valokuvatorstain 88. haaste on “Aatteen palo”.

Tämä kuva on kahden vuoden takaa Nepalista. Demokratiaa vaativat mielenosoittajat ovat peittäneet kuningas Birendran patsaan Signh Durbar -palatsin, siis Nepalin parlamenttitalon, edessä. Palatsin edustalla oli noin 20.000 ihmistä vaatimassa kuninkaan eroa ja parlamentin vallan lisäämistä sekä uutta perustuslakia.

Oli päivä, jolloin parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen - sen jälkeen, kun kuningas Dipendra oli kaapannut kaiken vallan vetoamalla poikkeustilaan maoistikapinallisia vastaan käydyn sisällissodan takia.

Aatteen paloa oli. Olin seuraamassa yli 200.000 ihmisen mielenosoitusta päivää aiemmin. Siellä tilanne meni varsin kuumaksi, ja niskaan satoi pikkukiveä ja kepinsälikkää, kun puheet eivät miellyttäneet kuulijoita. Vellovasta menosta kertoo sekin, että kuukauden kestänyt matkani alkoi hindukuningaskunnasta, mutta pois lensin maallisesta tasavallasta.

Nepalilaisethan valitsivat uuden parlamentin tänä keväänä. Suurimmaksi puolueeksi nousivat maoistit, siis vanhat punakapinalliset.

Valokuvatorstaissa muita vilkaisemisen väärtejä:

• Vaavaavaa kirjoittaa mielenkiintoisesti Kuubasta,

• Aimariilla on pikku batman vauhdissa hauskassa kuvassa

• Nokkosella aate palaa silmissä

• Nukella lippu liehuu muurahaisyhdyskunnassa, hauska idis

• Lasse on löytänyt poikkeavan näkökulman

Olin kävellyt aika pitkään kaupungilla etsimässä sopivaa kuvattavaa, kun näin Soilan. Hänessä kiinnitin huomiota kahteen asiaan: tyyllikkääseen blondipinkki -lookkiin sekä tapaan lukea kirjaa kävellessä. Kävelin perään, esittäydyin ja pyysin saada ottaa hänestä kuvan.

Pinkki nahkatakki oli lähempääkin katsoen hieno. Soila kertoi sen olevan oikea löytö: “Maksoin siitä euron!” Kääntöpuoli sitten oli se, että takin mukana piti ostaa seitsemänkympin hansikkaat. “Niiden oikea arvo oli varmaan vitosen.”

Takki oli hieno, aurinkolasit samaten. “Kyllä pinkki varmaan on minun värini. Joskus ehkä vielä ostan motskarin ja maalaan sen tankin pinkiksi.”

Ja se Soilan lukema kirja, jota kuvassa ei näy, oli Agatha Christien dekkari.

Kuinka kuva syntyi: Kuva on otettu vastavaloon, Soila kasvoille valoa on saatu salamalla. Kuvaustilanteen näkee aurinkolasien heijastuksesta, joskin salaman heijastuksen poistin photoshopissa (likainen temppu, tiedän). Photoshop-käsittelystä tarkemmin alla olevassa videossa.

Miten tyhmä ja huolimaton sitä voi olla?

Olin vannonut ja vakuuttanut itselleni ja kertonut tutuille, että aion osallistua Helsinki City Runiin, toukokuussa juostavaan puolimaratoniin. Juoksun piti olla välietappi matkalla maratonin juoksemiseen.

Viime viikonloppuna juoksin vähän vajaan kahdenkymmenen kilometrin lenkin ja totesin, että kyllä, jalat kestävät. Ei kun puolimaratonille. Eli ei kun ilmoittautumaan.

Ja mitä kertovat HCR:n sivut? Ne kertovat, että ilmoittautuminen päättyi viime viikolla. Teppo ei juokse ainakaan tuota puolimaratonia. Saamarin sählä.

Onko mitään varteenotetettavia vaihtoehtoja? Mihinkään tosijuoksukisaan ei huvita osallistua, ennemminkin johonkin häppeninkiin jossa voisi hävitä väkijoukon sekaan. Anyone?

Valokuvatorstain 87. haaste on “kotimainen”. Tässä on kuva viime viikonlopun kotimaanmatkalta Tampereelta. Ilta-aurinko paistoi komeasti remontoituun asemahalliin ja nappasin Lomollani kuvan vastavaloon.

Aamulehtikin on kotimainen, sellainen kotimainen josta puhuimme maanantaina opiskelukavereiden kanssa. Tähän asti suomenkieli on ollut kova kotimainen valtti mediamarkkinoilla ja viiden miljoonan ihmisen nurkkakunnassa on ollut tilaa muutamalle maailmankin mittakaavassa todella isolle mediatalolle. Mutta miten kauan tämä jatkuu? Pöytäseurueessa moni totesi käyvänsä jo nyt lukemassa maailman uutiset BBC:n tai NyTimesin verkkosivuilta eikä suinkaan pari päivää vanhana Hesarista.

Vuotaako lukijakunta paitsi verkkoon, myös ulkomaisten uutislähteiden ääreen? Miten käy silloin kotimaisten mediatalojen? (Ja hitto, joutuuko tässä vielä vanhoilla päivillään kilpailemaan ammattitaidossa aidosti koko Euroopan laajuisilla kirjoittajamarkkinoilla?

Poimintoja Valokuvatorstain haasteeseen vastanneista:

• Benropen inhorealismia

• Susupetalin heviviite

• Niepin rouhea Suomi-paita

• Anitalla on klassikko, paskova lintu patsaalla

Kuinka kuva syntyi: Lopuksi vielä puolentoista minuutin videoselitys tämän kuvan kuvankäsittelystä. Testaan Flickrin videopalvelua sekä screencastien tekemiseen tarkoitettua ohjelmaa, pahoittelut demoversion videon päälle iskemästä vesileimasta.

Setri istuskeli vanhalla linja-autoasemalla auringonpaisteessa. Hän pisti jotenkin silmään näyttämällä ympäristöönsä verrattuna rauhalliselta, ja sellaiseksi hän myös osoittautui.

Setri odotteli tyttöystäväänsä. Hän oli istahtanut aurinkoiselle paikalle kellotornin viereen lukemaan valkoisesta taikuudesta kertovaa, tiiliskiven kokoista kirjaa ja syöttämään varpusia. Sitten olivat tulleet pulut, ja pian paikalla oli parvi lokkeja. “Siinä vaiheessa totesin, että antaa olla”, hän naureskeli. Varpuset ovat sympaattisia, lokit eivät. Piste.

Setrin kanssa oli uskomattoman mutkatonta jutella. Hänellä oli sellaista hyvää luottamusta ihmisiin, mihin törmään nykyään aivan liian harvoin. Vähän hörhöä, sopivasti avoimuutta, riittävästi älyä. Mainio tyyppi, fantastinen. Vietimme hetken puhumalla Soukasta (hän on sieltä kotoisin, minulla on vaikeuksia pistää paikka kartalle), uskonnosta (häntä kiehtoo lukea erilaisia selityksiä ihmistä suuremmasta mystisestä, minusta ihmistä suurempi mystinen antaa ihmiselle lopulta vain keinoja selittää itseään) ja töistä (minulla on omani, Setri vielä miettii mihin tarttuisi). Tuntui hieman kurjalta sanoa, että lähden jatkamaan matkaa. Halusin viedä filmin kehitykseen, ja kello alkoi jo olla paljon.

Setri jäi lukemaan kirjaa ja odotamaan tyttöään.

Kuinka kuva syntyi: Alkuperäinen kuva on otettu suorassa auringonpaisteessa Lomo LC-A -kompaktikameralla, Negan kuvasin omatekoisella valopöydällä ja käänsin Photoshopissa.

Kuvan digiorginaali oli hailakka. Lisäsin tummuutta kerrostamalla kuvaa multiply-tasoiksi. Väriä korjasin color balance-tasoilla, kontrastia curves-layerilla. Kuvaa on myös teksturoitu kahdella kuvalla, joista toisessa on rapattua seinää ja toisessa haljennut betonilattia. Kuvaan on tehty myös osittaisia säätöjä layer mask -toiminnon avulla.

Jos mielenkiintoa tämäntyyppisille selostuksille on, voin ryhtyä jatkossa liittämään näihin tarinoihin Photoshop-työstöstä kertovia opetusvideoita.

(Tätä kirjoittaessa soittimessa riimejä pudottelee Asa)

Perjantain baariseura antoi yhteisen nimen uusille harrastuksilleni, kuntonyrkkeilylle ja pitkänmatkanjuoksulle. Ne ovat kolmekymppisen kuolemanpelkolajeja. Ja minä, 28-vuotiaana, olen niiden harrastajana etuajassa.

CQ-lehdessä kolumnisti kertoi saman asian uudestaan. Vanhentua voi kunnialla, mutta lihominen on noloa. 25-vuotiaaksi asti voi elää kuin viimeistä päivää, sen jälkeen alkaa kuolemanpelko, ruokavalion kyttääminen ja terveysintoilu. Miksi? Koska, kuten Damon Albarn aikanaan huomautti, jos Kurt Cobain olisi pelannut jalkapalloa, hän eläisi yhä :”(Löysin äkkiseltään tähän Albarnin heittoon viitteen Radioheadista kertovasta artikkelista, jonka lopuksi haastattelija kehottaa Thom Yorkea testaamaan futista oman angstinsa karkottamiseen)”:. Pää pysyy paremmin kasassa, kun liikkuu vähän. Enkä tarkoita nyt pään hajoamisella haulikonlaukauksen seurauksia, vaan siihen liipasimesta vetämistä edeltävään tilaan joutumista.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko liikuntaharrastuksella (tai sen puutteella) ja mielen sairauksialla tilastollista yhteyttä. Terve ruumis - terve mieli?

No, aika moni tuttuni aloitti kuntoilun juuri tuossa 25 vuoden korvilla, vaikka eivät olisi koskaan suostuneet ottamaan yhtään juoksuaskelta koko koulutusputken pakkoliikuntatunneilla. Pakko sanoa, kyllä sen eron huomaa. Kuolemaa kunnioittavalla on punaisemmat posket.

Ja minä pelkäsin kuolemaa sunnuntaina 18 kilometrin juoksulenkin eli tunnin ja 50 minuutin verran. Aamulla jalat tuntuivat jonkun muun raajoilta.