Oli viikonloppuna arvan varassa, ettei sukunimeni vaihtunut Laineeksi.
Menimme pitkän avoliiton jälkeen naimisiin. Halusimme liitossa molemmille saman sukunimen symboliksi yhteisen perheen perustamisesta, mutta olisiko se Moisio vai Laine?
Kumpikaan sukunimi ei ole erityisemmän arvokas, siis harvinainen tai kulkenut suvussa vuosisatoja. Molemmat nimet ovat kuitenkin hyviä. Kumpaakaan ei joudu tavaamaan kirjain kirjaimelta uusille tuttaville, ja suomalaisiksi nimiksi ne toimivat kansainvälisessäkin käytössä molemmat ihan OK. Kumpikaan meistä ei ole sillä tavalla konservatiivinen, että miehen nimi pitäisi ilman muuta ottaa – pikemminkin päin vastoin, molemmat haluaisivat tehdä mieluummin modernin valinnan ja ottaa yhteiseksi nimeksi vaimon nimen.
Ihan uusi yhteinen nimi voisi olla vaihtoehto, mutta se loukkaisi taas molempia sukuja. “Mikäs niissä teidän omissa nimissä nyt muka on vikana?” Kummallakaan ei myöskään ole mitään tarvetta tehdä pesäaroa omaan sukuunsa.
Riippumatta siitä, kumpi vaihtaa nimeä, toinen joutuu aikamoiseen urakkaan papereiden uusimisen ja uuteen nimeen totuttelun kanssa. Toisen vaiva on toki toiselta pois, mutta kumpikaan ei ole vastuun ja vaivan toiselle sysäävää sorttia.
Pallottelimme asiaa viikkotolkulla, ja päädyimme aina tasatilanteeseen. Kun emme järkiargumentein saaneet päätöstä aikaan, ratkaisimme asian kivi, sakset, paperi -menetelmällä. Moision sakset voittivat Laineen paperin, joten nyt olemme siis herra ja rouva Moisio.
Samassa tilanteessa oleville suosittelen nimen arpomista. Ellei mitään killeriargumenttiä toisen nimen puolesta ole, tasa-arvoisin konsti nimen valintaan on sattuma. Järkiperusteluita ei oikeasti ole kovin montaa, vaan yleensä kyse on siitä, kumpi saa pitää omansa ja kumman suvulle annetaan enemmän arvoa.
Reiluinta on antaa sattuman ratkaista ja vetää nimi ihan rohkeasti hatusta.
Samasta aiheesta
Tags: häät, henkilökohtaista
-
Hieno tapa ratkaista asia – ja onnea.
-
Kiitos onnitteluista.
-
-
Ah, näinkin asian voi siis ratkaista! Onneksi olkoon
-
Kiitos kiitos. Näin jälkikäteen ihmettelen, miten edes saatoimme kuvitella, että asian saattaisi ratkaista jollakin mulla tavalla.
-
-
Päivitysilmoitus from Kulutusjuhla » Yhteinen nimi avioliiton myötä arpomalla on 10.8.2009 at 15.24
-
Onnittelut.
Itse en olisi millään malttanut jättää käyttämättä tilaisuutta uuteen, yhteiseen nimeen. Uuteen “meidän” alkuun. Jos suvut siitä loukkaantuu, niin … VOI-VOI!
-
No joo… oikeastihan me ei vain keksitty nimeä, joka olisi tuntunut omalta. Jos oman tuntuinen nimi olisi mieleen napsahtanut, niin ei sitä kauheasti varmaan olisi sukulaisia tullut ajateltua.
-
-
Päivitysilmoitus from Pintaliitoblogi » Blog Archive » Oopa: Sun vai mun sukunimi? on 10.8.2009 at 18.50
-
Vaimon sukunimen valinneena en malta olla kommentoimatta. Yhteinen uusi nimi oli meilläkin aluksi suunnitelmissa, mutta sellaisen keksiminen ei todellakaan ole aivan pieni juttu. Esim. oman lapsen nimeäminen on paljon helpompaa. Meillä valinnan ratkaisi lopulta se, että vaimon etunimi ei vain yksinkertaisesti sopinut oman sukunimeni kanssa. Lisäksi, vaimon sisko oli jo ottanut miehensä nimen ja minulla on kolme veljeä, joten Rytkösiä kyllä riittää. Uuteen sukunimeen tottui muuten yllättävän nopeasti, eikä paperirumbakaan niin mahdoton ollut.
Ai niin: onnea!
-
Moisioitakin on meidän perheestä runsaanlaisest. Mutta toisaalta joka toinen vastaan tuleva on Laine, vaikkakin eri sukua kuin vaimoni.
-
-
Hieman aiheen sivusta: Onko mahdollisia, kuvitteellisia lapsia ajatellen epäreilua, reilua vai mitä, jos avioliitossa elävillä vanhemmilla on eri sukunimi?
Ja: Onneksi olkoon!
-
Kiitos onnitteluista, Samuli.
En tiedä lapsista, mutta perhettä haastattelemaan tulevalle toimittajalle on epäreilua, että kaikilla on eri sukunimet eikä seurueeseen eksynyttä kaveria erota lapsista muistiinpanoihin rustattujen nimien perusteella.
-
12 comments
Comments feed for this article
Trackback link: http://pohdiskeleva.liftari.org/2009/08/10/me-mentiin-naimisiin/trackback/