Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”
Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”
Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.
Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.
Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.
Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.
Samasta aiheesta
Tags: Ihmiset, tuntemattomia, valokuvat, valokuvaus







No comments
Comments feed for this article
Trackback link
http://pohdiskeleva.liftari.org/2008/05/05/tuntemattomia-tuure/trackback/