Huhtikuu 2008

Setri istuskeli vanhalla linja-autoasemalla auringonpaisteessa. Hän pisti jotenkin silmään näyttämällä ympäristöönsä verrattuna rauhalliselta, ja sellaiseksi hän myös osoittautui.

Setri odotteli tyttöystäväänsä. Hän oli istahtanut aurinkoiselle paikalle kellotornin viereen lukemaan valkoisesta taikuudesta kertovaa, tiiliskiven kokoista kirjaa ja syöttämään varpusia. Sitten olivat tulleet pulut, ja pian paikalla oli parvi lokkeja. “Siinä vaiheessa totesin, että antaa olla”, hän naureskeli. Varpuset ovat sympaattisia, lokit eivät. Piste.

Setrin kanssa oli uskomattoman mutkatonta jutella. Hänellä oli sellaista hyvää luottamusta ihmisiin, mihin törmään nykyään aivan liian harvoin. Vähän hörhöä, sopivasti avoimuutta, riittävästi älyä. Mainio tyyppi, fantastinen. Vietimme hetken puhumalla Soukasta (hän on sieltä kotoisin, minulla on vaikeuksia pistää paikka kartalle), uskonnosta (häntä kiehtoo lukea erilaisia selityksiä ihmistä suuremmasta mystisestä, minusta ihmistä suurempi mystinen antaa ihmiselle lopulta vain keinoja selittää itseään) ja töistä (minulla on omani, Setri vielä miettii mihin tarttuisi). Tuntui hieman kurjalta sanoa, että lähden jatkamaan matkaa. Halusin viedä filmin kehitykseen, ja kello alkoi jo olla paljon.

Setri jäi lukemaan kirjaa ja odotamaan tyttöään.

Kuinka kuva syntyi: Alkuperäinen kuva on otettu suorassa auringonpaisteessa Lomo LC-A -kompaktikameralla, Negan kuvasin omatekoisella valopöydällä ja käänsin Photoshopissa.

Kuvan digiorginaali oli hailakka. Lisäsin tummuutta kerrostamalla kuvaa multiply-tasoiksi. Väriä korjasin color balance-tasoilla, kontrastia curves-layerilla. Kuvaa on myös teksturoitu kahdella kuvalla, joista toisessa on rapattua seinää ja toisessa haljennut betonilattia. Kuvaan on tehty myös osittaisia säätöjä layer mask -toiminnon avulla.

Jos mielenkiintoa tämäntyyppisille selostuksille on, voin ryhtyä jatkossa liittämään näihin tarinoihin Photoshop-työstöstä kertovia opetusvideoita.

(Tätä kirjoittaessa soittimessa riimejä pudottelee Asa)

Perjantain baariseura antoi yhteisen nimen uusille harrastuksilleni, kuntonyrkkeilylle ja pitkänmatkanjuoksulle. Ne ovat kolmekymppisen kuolemanpelkolajeja. Ja minä, 28-vuotiaana, olen niiden harrastajana etuajassa.

CQ-lehdessä kolumnisti kertoi saman asian uudestaan. Vanhentua voi kunnialla, mutta lihominen on noloa. 25-vuotiaaksi asti voi elää kuin viimeistä päivää, sen jälkeen alkaa kuolemanpelko, ruokavalion kyttääminen ja terveysintoilu. Miksi? Koska, kuten Damon Albarn aikanaan huomautti, jos Kurt Cobain olisi pelannut jalkapalloa, hän eläisi yhä :”(Löysin äkkiseltään tähän Albarnin heittoon viitteen Radioheadista kertovasta artikkelista, jonka lopuksi haastattelija kehottaa Thom Yorkea testaamaan futista oman angstinsa karkottamiseen)”:. Pää pysyy paremmin kasassa, kun liikkuu vähän. Enkä tarkoita nyt pään hajoamisella haulikonlaukauksen seurauksia, vaan siihen liipasimesta vetämistä edeltävään tilaan joutumista.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko liikuntaharrastuksella (tai sen puutteella) ja mielen sairauksialla tilastollista yhteyttä. Terve ruumis - terve mieli?

No, aika moni tuttuni aloitti kuntoilun juuri tuossa 25 vuoden korvilla, vaikka eivät olisi koskaan suostuneet ottamaan yhtään juoksuaskelta koko koulutusputken pakkoliikuntatunneilla. Pakko sanoa, kyllä sen eron huomaa. Kuolemaa kunnioittavalla on punaisemmat posket.

Ja minä pelkäsin kuolemaa sunnuntaina 18 kilometrin juoksulenkin eli tunnin ja 50 minuutin verran. Aamulla jalat tuntuivat jonkun muun raajoilta.

Auts. Kävin viime viikonloppuna juoksemassa kuudentoista kilometrin lenkin merenrantoja pitkin. Satoi, ja märät sukat alkoivat hiertää matkan puolivälissä. Ikävää sinänsä, että reittivalinnan takia ei voinut oikein muuta kuin juosta koko matkan takaisin. Loppumatkasta sukat tuntuivat jo hiekkapaperilta ja iho melko pahalta.

Hiertymät tuntuivat vähän ikäviltä alkuviikosta, mutteivät mitenkään tuskallisilta. Tiistaina kävin vielä hölkkäämässä vähän, mutta kun otin sukat pois, sunnuntaina jalkapöydän kaaren alla punottaneiden hiertymien kohdalla oli mahtavat rakot.

Vesikelloja minulla on harvoin, joten vajosin samaan mietelmään kuin aina ennenkin: kumpi olikaan ihon paranemisen kannalta parempi vaihtoehto, puhkaista rakko vai antaa sen olla? Kuvittelen aina selvittäneeni asian, mutten koskaan muista vastausta. Kyselin asiaa pukuhuoneen äijiltä, joista toinen kuului “puhki vaan”- ja toinen “parempi antaa olla”-koulukuntaan. Google oli jo sormenpäiden iholla ja netin lääkärivinkit haussa, mutta sitten muistin, että kyllähän tällaisiin terveyspulmiin on tarjolla nettiä varmempaakin asiantuntija-apua, ja vielä verorahoilla: 10023-palvelunumero.

Satakakskolme on pääkaupunkiseudun kaupunkien terveydenhoidon neuvova puhelin, josta yllättävänkin harva tietää ja vielä harvemmalla on kokemuksia. Numerossa päivystää ympäri vuorokauden sairaan- ja terveydenhoitajia. He sitten antavat neuvoja hoitoon ja tarvittaessa kertovat, mihin päin - ensiapupäivystykseen, aamulla terveyskeskukseen vai yksityiselle lääkäriasemalle - pitää vaivan kera kiiruhtaa.

Suosittelen.

Tällä kertaa hoitaja opasti, että parhaiten iho paranee, kun vesirakkula suojaa sitä. Jos rakko on sellaisessa paikassa, että se voi repeytyä, on se parempi puhkaista puhtaalla neulalla (muista puhdistaa myös iho ennen neulan kanssa huitomista) ja lypsää vesi rakosta ulos. Silloin rakkulan iho ei repeydy niin helposti vaan suojaa uuden ihon kasvamista siellä alla.

Ja kyllä, jalkapohja kuuluu puhkaisupaikkoihin, arveli sairaanhoitaja.

Valokuvatorstain tämänkertainen, sarjassaan 86. haaste, on rappion estetiikka. Lipesin taas tonkaisemaan arkistojani ja kaivamaan sieltä jotain etäisesti aiheeseen sopivaa. Pahoittelen, lähinnä itselleni.

Joskus vuosikymmenen alkupuolella (tai peräti viime vuosikymmenen lopulla?) jututin käsitetaiteilijaa, joka puhui pitkään muovikasseista. Siitä, miten ne symboloivat koko kertakäyttökulttuuria. Keskustelu oli minusta hauska - tyyppi pohti esimerkiksi, miten muovipussin merkitys muuttuu, jos sen kylkeen on painettu toinen logo. Jos näemme samassa keittiössä Alepan tai Stockmannin kassin, muuttuuko mielleyhtymämme keittiöstä sen perusteella? Kassihan on käytännössä sama.

Tässä kuvassa tehdään muuttoa kalliolaisyksiöön, muistaakseni Siwan muovikasseilla. Onko se sitten rappion vai hyvinvoinnin estetiikkaa, jää vastaanottajan tulkittavaksi. Toki herra Siwakin haluaisi asiaan vaikuttaa ja kuiskia brändiviestejä korvaasi, mutta sinähän et logoa tällä kertaa näe.